NOIN VIIDEN PÄIVÄN RUOKAPÄIVÄKIRJA

Emma esitti toiveen viikon ruokapäiväkirjani julkaisusta, mutten voinut luvata (sori Emma :)), koska tiesin entuudestaan, että pitkäjänteisyyteni ei tule siihen riittämään. Ensinnäkin siksi, että syön niin usein, ja toisekseen siksi, että perusteellisena ihmisenä koen, että päiväkirja on heti pilalla, jos jää yksikin syöty manteli välistä... 

Oli vissiin liian tuoreessa muistissa taannoinen 4 kuukauden ohjattu lihaskuntoremontti, jonka aluksi PT halusi nähdä, mitä syön. Ei riittäneet alkuunkaan ne pari aanelosta, jotka sain tehtävän toteuttamista varten, vaikka kuinka pienellä käsialalla koitin kirjoittaa. Ja taisi loppua lukukärsivällisyys PT:lläkin, koska totesi parin ekan päivän pöperöt luettuuan, että hyvällä mallilla on :).  

Emman toive jäi kuitenkin takaraivoon oleskelemaan, ja koska olin sattumoisin juuri lainannut kirjastosta pari ravintoidolini Tiina Hälvän uusinta kirjaa saadakseni taas vähän vaihtelua vakiosapuskoihini (joista suurin osa ennestäänkin Tiinan helppoja ja hyviä reseptejä), päätin yhdistää nämä kaksi asiaa ja paitsi testailla jotain uutta, myös tallentaa tänne löyhänlaista ruokapäiväkirjaa satunnaisessa järjestyksessä viiden päivän ajalta. 

Hirmu palkitsevaa olisi tottakai, jos näistä joku saisi jonkunlaista inspistä tai vaihtelua.

AAMU- JA ILTAPALOJA

Perusaamupalani on ollut kokolailla vakio viimeiset sata vuotta, mutta viikonloppuna innostuin kokeilemaan vähän muutakin. 

Tein mm. ensimmäistä kertaa itse granolaa, josta tulikin ihan hitsin hyvää ja mukavan pureskeltavaa.

Itsetehtynä säilyy lasipurkissa viikon päivät ja vähän mietitytti, noinkohan tulee noin iso satsi (uunipellillinen) siinä ajassa syötyä, mutta ukkeli olikin tietämättämi ratkaissut sen puolen. Oli syönyt yli puolet purkista ja kysyi, että "Saaks näitä muroja ottaa lisää?" (oli lusikoinut sellaisenaan maidon kanssa, mutten todellakaan halunnut alkaa valistamaan, mihin olin ne oikeasti tarkoittanut, koska kaikki vähänkään järkevä, mikä maistuu maksalaatikkomiehelle, on plussaa)

Laita uuni lämpiämään 170 asteeseen. Sekoita kulhossa 3 dl luomukaurahiutaleita,
1 dl (luomu)kookoshiutaleita, 1 dl murskattuja saksanpähkinöitä, 1 dl kurpitsansiemeniä,
1 dl murskattuja manteleita, 1 dl vaahterasiirappia, 2 rkl appelsiinimehua, 1 tl vaniljajauhetta.
Kaada uunipellille leivinpaperin päälle ja levitä tasaiseksi. Paista 10 min, sekoita ja anna olla uunissa vielä toiset 10 minuuttia. Lisäile raakapuuroon, luonnonjugurttiin tai mihin haluat

Granolan innoittamana halusin kokeilla myös appelsiinigranola-tuorepuuroa.

Olen aiemminkin yrittänyt alkaa tuorepuurojen ystäväksi, mutta huonolla menestyksellä. Enkä ole ihan vakuuttunut, muuttuuko tilanne tämänkään kokeilun jälkeen, mutta sen voin sanoa, että niin täyttävää oli, että vaikka söin alle puolet annoksesta, se oli todellakin enemmän kuin riittävästi. Jaksoin hyvin käydä lenkillä ja uimassa pelkän puuron energialla.  Normipuuro ei siihen riitä. Ja kun on lukioikään asti pakotettu joka ikinen kouluaamu syömään veteen keitettyä kaurapuuroa, ei se enää aikuisena jaksa niin innostaa. 

Ohjeessa käytettiin lisäkkeenä paitsi granolaa, myös appelsiinin siivuja (itselläni mandariineja, koska olin käyttänyt kaikki appelsiinit tuoremehun valmistukseen), 1 tl hunajaa tai vaahterasiirappia ja karhunvadelmia, joita en muista koskaan syöneeni. Ilokseni niitä löytyi Prisman hevi-osastolta, mutta ihan jäätävään hintaan. 125 g maksoi 4,15 euroa, joten eivät päädy kyllä ihan jokapäiväiseen valikoimaan, vaikka hyviä ja erityisen terveellisiä ovatkin. Toki nyt ei mahda olla mikään erityinen kotimaisten marjojen sesonki, joten hinnat lienevät sen mukaiset.

Sekoita kulhossa 2 dl luonnonjugurttia, 2 dl luomukaurahiutaleita (inan vähempi ehkä riittäisi),
1 tl chian siemeniä, 2 rkl appelsiinimehua (ensi kerralla laitan enemmän, niin tulee notkeampaa)
ja anna tekeytyä jääkaapissa noin puoli tuntia.
Lisukkeet päälle. (Kuvan annos on puolikas ohjeen mukaisesta).

Arkiaamuina ei todellakaan sen enempää aika kuin mielenkiintokaan riitä hedelmäsiivujen sommitteluun, vaan silloin kelpaa vallan mainiosti tuttu ja turvallinen, hyväksi havaittu aamupala, joka itselläni alkaa aina lasillisella yön yli seissyttä vettä, johon puristan puolikkaan sitruunan, joka päinvastoin kuin hapan makunsa antaa ymmärtää, neutraloi kehon happoja. Se myös edesauttaa ruuansulatusta, joten tällä lasillisella kroppa lähtee tavallaan heti aamusta käyntiin. Ja kun antaa veden hapettua, siitä tulee paljon pehmeämpää kuin suoraan hanasta laskettuna. Ainakin täällä meillä, jossa vesi on varsin kalkkista ja muutenkin "kovaa".

Muuten aamiainen koostuu yleensä kupillisesta mustaa kahvia, johon saatan lisätä teelusikallisen kylmäpuristetua kookosöljyä, siivusta tai parista jälkiuunileipää ("niitä kovia koppuroita" sanoo ukkeli), täysjyväleipää (Lidlissä mm. myydään tosi hyvää Realin tyyppistä, mutta vielä täydempää tavaraa) tai siemennäkkileipää, luonnonjugurtista, marjoista, pellavansiemenrouheesta (tällä viikolla vaihtoehtoisesti granolasta), pienestä lorauksesta hunajaa ja yhdestä pienestä tai puolikkaasta isosta keksistä. Jos keksit on loppu, päivä on kokolailla pilalla :).

Useimmiten leivän päällisinä suosimaani kylmäsavuloheen ja tilliin olen tässä viime aikoina ottanut pientä etäisyyttä. Osin siksi, että on alkanut kymmenen vuoden jälkeen kyllästyttää, mutta osin siksi, että hinta muutamalle siivulle on nykyään aika posketon. Ei sillä, että sillä olisi kokonaisuuden kannalta hirveää merkitystä, mutta noinniinkuin periaatteesta. 

Tällä viikolla leiville on päätynyt lähinnä kalkkunaleikettä ja parsakaalisilmusalaattia, jota myydään pienessä rasiassa, mutta jota vaan riittää ja riittää, vaikka kuinka nyhtää.

Vaihtoehtona paahdettua täysjyväleipää, jonka päällä pari ohutta siivua vuohenjuustoa, avokadoa, ripaus merisuolaa, pienesti hunajaa, ja päällä jälleen keko silmusalaattia.






Välillä lisään kyytipojaksi keitetyn kananmunan tai jos olen oikein viitseliäs (viikonloppuina), korvaan perusaamupalan kasvismunakkaalla (esim. kesäkurpitsaa, punasipulia, kirsikkatomaatteja, pari kananmunaa, pari rkl vettä, merisuolaa, mustapippuria).

Jugurtin ja marjojen tilalla voin syödä/juoda smoothien. Ja toisinaan en edes kaipaa sen lisäksi muuta, mutta useimmiten kyllä. Riippuu siitä, mitä aion tehdä päivällä. Treenipäivinä ei pelkällä smoothiella pitkälle pötki, vaikka täyttä ravintoa niistäkin toki saa, kun valitsee ainekset sen mukaan.

Vadelma-chiasmoothie on yksi vakiolemppareistani. 

1 dl mantelimaitoa, 0,5 dl kreikkalaista jugurttia, 1, 5 dl vadelmia,

1 tl vaniljajauhetta, 1 tl hunajaa, 2 tl chian siemeniä.

Voi juoda tuoreeltaan tai jättää yöksi jääkaappiin tekeytymään, jolloin muuttuu lusikoitavaksi.

Raikkaita vihersmoothieita (jotka eivät todellakaan maistu ruoholle), teen paljon, mutta nyt on ollut babypinaatista ja mintusta pulaa, joten ei nyt satu yhtään valmista kuviin.

Tapanani on pilkkoa raaka-aineita (esim. vihreä omena, pakastemango, babypinaatti, minttu TAI vihreä omena, avokado, banaani, babypinaatti) valmiiksi annoksiksi pakkaseen. Ei tarvi aamulla kuin kipata satsi blenderiin ja lisätä nesteet (vesi & luomuomenamehu tai vesi&mantelimaito) ja teelusikallinen viherjauhetta. Itse ainakin olen aamuisin sen sortin haahuilija, että aika vaan menee johonkin ennenkuin huomaankaan.

Iltapalat menevät kahvia lukuunottamatta kokolailla samalla kaavalla. Vaihteluksi itselleni riittää se, että jos aamulla syön jugurtin kanssa vadelmia, vaihdan ne illalla mustikoihin. Mutta iltajuotava on juttu, jonka haluaisin ratkaista jotenkin muuten kuin teellä, joka tympii, vaikka kaapista löytyy montaa eri lajia. En vaan ole erityinen teen ystävä. Viiniä voisin mieluusti juoda, mutta ei oikein ole kelpo vaihtoehto jokapäiväiseen käyttöön. Eikä vettäkään huvita enää illalla litkiä, koska juon sitä päivän mittaan pari-kolme litraa.

PÄÄRUOKIA

Koska en ole mikään karjalanpaistin tuoksuinen kätevä emäntä, joka jaksaa viettää keittiössä tuntitolkulla patoja hauduttelemassa ja leipiä juureen leipomassa, arvostan sitä, että voin valmistaa ruuan tuoreista hyvistä aineksista käden käänteessä. Aika usein niinkin, että käyn ruokiksella kotona (edellyttää sitä, että olen mennyt töihin autolla, mikä vaatii tietoisen päätöksen aamulla, koska mieluummin kävelen) pyöräyttämässä pikalounaan ja syömässä sen. Meillä kun ei toimistolla ole sen enempää jääkaappia kuin mikroakaan, ja vaikka voisin sellaiset ihan hyvin hankkia, en oikeastaan halua, koska katkaisen mieluummin päivän lähtemällä lounaan ajaksi muualle. Enkä toisaalta edes halua tehdä töitä ruuanhajuisessa huoneessa. Keittiötä kun ei ole erikseen.

Näitä Tiinan terveellisiä pikaruokareseptejä on käytössäni ennestään useita, mutta tässä pari uutta kokeilua.

Ensimmäisenä lehtikaali-tomaattipasta, jonka ainekset ovat tässä. Määrät kuvassa toki vain viitteellisiä.

 Pasta, oliiviöljy, merisuola (vaatii näköjään täydennystä), mustapippuri, lehtikaali, tomaatti, valkosipuli, oliivit ja feta. Siinä kaikki.

Proteiinipitoinen ja runsaskuituinen kikhernepasta oli itselleni uusi tuttavuus ja olin melko varma, ettei sitä normikaupasta täältä saa, mutta olin onneksi väärässä ja Prisman peruspastahyllyltä tämäkin ilokseni löytyi. 

Alla valmis sapuska. Kokonaisvalmistusaika reilut 10 minuuttia. Lehtikaalin kun ehtii pilkkoa ja valkosipulit hienontaa samassa ajassa, jonka pastan keitinveden kiehumisen odottelu kestää. Pastan keittoaika 6-7 min, josta suosittelen maks. 6 min. Itse keitin inan liian kauan ja tuli turhan pehmeää.

2 annosta: 150 g kikhernepastaa, 100 g lehtikaalia, 2-3 valkosipulinkynttä, oliiviöljyä, rasia kirsikkatomaatteja, mustia oliiveja, 80 g fetajuustoa (seuraavalla kerralla vaihdan fetat halloumiin, josta tykkään lehtikaalin kanssa enemmän), merisuolaa ja pippuria.

Keitä pasta ohjeen mukaan, leikkaa lehtikaalista ruodit pois, suikaloi lehdet ja hienonna valkosipuli. Kuumenna öljy pannulla, lisää kaali ja valkosipuli, ja kuumenna kunnes kaali alkaa vähän tummua. Lisää joukkoon kokonaiset tomaatit ja oliivit ja paista vielä 5 min. Kaada pasta tarjoiluastiaan, lisää kaali- ja tomaattiseos, mausta suolalla ja pippurilla, ja murenna lopuksi fetajuusto päälle.

Tämä on oikeastaan kokolailla sama kuin lemppareihini kuuluva halloumi-lehtikaali-paistos, jossa niinikään pyöräytellään kuumalla pannulla kaalit, valkosipuli ja tomaatit, maustetaan luomusoijalla ja lisätään päälle toisella pannulla kauniin ruskeiksi paistetut halloumit.  Toimii hyvin ilman pastaakin, jos ei ole tarvetta suuremmalle proteiinimäärälle, jota taas tuosta pastasta saa.

Tässä toisen uuden kokeiluni, parsakaali-supersalaatin ainekset illan keltaisessa keinovalossa.

 Pääraka-aineina jälleen uusi tuttavuus, Superriisisekoitus (sisältää punaista ja ruskeaa raakariisiä,  vihreitä linssejä, kvinoaa ja kurpitsansiemeniä) ja parsakaali. Loput ainekset yrttikastiketta varten. 

Ja tässä taas valmis sapuska, joka on varsin ravinteikasta ja täyttävää sellaisenaan, mutta käy hyvin myös lisukkeena. Itse syön usein samaa perusjuttua sekä lounaalla että töitten jälkeen, mutta riippuen siitä, paljonko tarvitsen tai olen kuluttanut energiaa, syön jommankumman sellaisenaan ja toisen sitten vaikkapa kalalla tai broilerilla lisättynä.

2 (isoa) annosta: 2 dl jyväsekoitusta (keitä ohjeen mukaan,
mutta korvaa suola 1/2 luomukasvisliemikuutiolla) ja 1 parsakaali, noin 250 gr
(irrota kukinnot, leikkaa varsi pieniksi paloiksi ja keitä noin 5 min).

Kaada tehosekoittimeen yrttikastikkeen ainekset 1,5 dl oliiviöljyä, 2 valkosipulinkynttä, 1 tl hunajaa, 1 tl omenaviinietikkaa, 2-3 rkl sitruunamehua, ruukku tuoretta basilikaa, tuoretta lehtipersiljaa (itse laitoin persiljan puutteessa korianteria, koska koitan kouluttaa itseäni syömään sitä, vaikken pidä mausta), merisuolaa ja pippuria. Sekoita kunnes ainekset ovat hienontuneet hyvin ja lisää kastike jyvien ja hienonnetun parsan joukkoon.

Olin aikeissa tehdä jyväsekoituksen itse Tiinan kirjan ohjeella, mutta laiskuuttani skippasin sen, koska valmis Superriisi sisälsi liki täsmälleen samat ainekset. Ja tulee kyllä jäämään vakiovalikoimiin. Oli tosi hyvää ja ihanan pureskeltavaa. Ja tämä pöperö parani "vanhetessaan" yön yli jääkaapissa. Tuoreena ja lämpimänä yrttikastike oli omaan makuuni ehkä turhan hallitseva. Saatan myös tehdä sitä ensi kerralla vähän vähemmän, koska olen niin kuiva tyyppi, että tykkään kuivemmasta ruuastakin.

Tälle viikolle sattui myös yksi perusruuistani eli paahdetut uunijuurekset, joita oli aikomus tehdä joulunpyhinä, mutta ei sitten silloin kaivattukaan, joten hyödynsin juurekset nyt ennenkuin ehtivät nahistua. Osan tosin puristin mehuiksi.

"Niitä kovia mustia paloja" on ukkelin nimitys tälle ruualle, joka tässä tapauksessa sisältää punajuuria, porkkanoita ja sipulia, joiden päälle ripottelin rosmariinia ja timjamia, 
paahdoin uunissa vain hieman pehmeiksi (noin 20 min) ja murustelin lopuksi fetajuustoa päälle.

Lounasruokalassa söin tällä viikolla pari kertaa. Siellä ei kuulu tapoihin kuvailla, mutta tässä kuitenkin hätäinen otos päivän annoksesta, johon valitsin punajuurikeittoa, rucolaa, marjamoussea ja ekstrana palan perunarieskaa (kai), jonka sijasta yleensä syön näkkäriä, mutta nyt ei huvittanut.

Ja tässä vihoviimeinen tähän viiden päivän jaksoon sattunut kotona kasattu pikaruoka savulohisalaatti.

Friseesalaattia, rucolaa, tomaattia, aurinkokuivattua tomaattia, kurkkua, loimulohta, kananmunaa, tuoretta minttua, 

sitruuna-avokadoöljyä, kurpitsansiemeniä ja limepippuria.

Valmistusaika pari-kolme minuuttia, jos kananmunat on keitetty aiemmin.

Siinäpä ne tälle viikolle sattuneet varsinaiset ruuat. Pari uutta ja muuten tuttuja.

En ole mitenkään erityisen vaihtelunhaluinen, ja huomaan, että tulee niitä omia hyviksi havaittuja suosikkeja aika usein pyöriteltyä muutaman päivän jaksoissa.

Tuoreessa muistissa on tosin nekin ajat, kun tuskailin "pakkoruuanlaiton" kanssa ja mielikuvitus riitti tasan makaronilaatikkoon, spagettiin&jauhelihakastikkeeseen ja kalapuikkoihin. Että on tämä nykyinen vaihtelu siihen nähden kumminkin aika paljon enemmän ja etenkin värikkäämpää. Joskin nuo edellämainitut kuuluvat edelleen ukkelin lempiruokiin (plus se maksalaatikko). Ja itseasiassa vähän tyrkytti omaa annostaan kuvasarjan jatkoksi.

Lautasellaan oli muutama päivä sitten hälle tekemääni makaronilaatikkoa, jota lämmitti pannulla ja lisäsi sekaan chorizo-nakkien palasia, joiden lisukkeeksi laittoi varmaan ihan kuvausmielessä muutaman punajuuren eli "niitä mustia paloja".

Arvaan, että osa teistä miettii noista ukkelin eväistä, että jess! joku sentään syö perheessä ihan kunnon ruokaakin :)


VÄLIPALOJA

Luontainen ruokarytmini on neljä isompaa ateriaa päivässä neljän tunnin välein. Ei ole mikään opeteltu juttu. Sattuu vaan sopimaan omaan suht säännölliseen päivä(työ)rytmiini juurikin passelisti. Pysyy energia tasaisena pitkin päivää.

En tiedä, miten pärjäisin vuorotyössä tai muuten epäsäännöllisessä rytmissä, koska olen aika huono kestämään pitkiä ateriavälejä. Ensin tulee heikotus ja sitten muutun vihaiseksi.

Työpöydälläni on aina vesikannun lisäksi lemppareitani kuorimattomia manteleita, cashew- tai saksanpähkinöitä (joista en niin piittaa, mutta syön kumminkin hyvien rasvojensa vuoksi), kuivattuja karpaloita tai muita marjoja (tällä hetkellä mustia Luomu-mulpereita) ja tummaa suklaata (kaakaota 70% tai yli), jota syön palan silloin tällöin. Levy voi hyvin kestää pari-kolme viikkoa, mutta voi kulua nopeamminkin. En ole sen kummemmin tarkkaillut.

Lisäksi mukana käsilaukussa kulkee yleensä paitsi manteleita tai pähkinöitä, myös Stevialla makeutettuja lakuja siltä varalta, että joskus venyy ruokailuvälit reissussa liian pitkiksi. Hyvä pika-apu heikotukseen ja maistuvat hyviltä.

Jos joskus syön aamulla kotona vähemmän, otan vastaavasti töihin mukaan enemmän. Yleensä smoothien tai luonnonjugurtti-marjaseoksen.

Nyt meinaa turnauskestävyys loppua ihan justiinsa, mutta siltä varalta, että joku vielä jaksaa sinnitellä siellä ruudun ääressä, esittelen nämä pari kirjastosta lainaamaani Tiinan kirjaa. Aiempia teoksiaan olen ostanut itselleni, mutta nyt ei ole kaapissa enempää tilaa, joten nämä käyvät nyt vaan kääntymässä.

Vaikkei ainuttakaan reseptiä kirjoista kokeilisi, voin ihan todella lämpimästi suositella näitä ihan vaikka vaan kauniiden kuvien vuoksi. Ja itse ainakin olen näistä saanut paljon hyvää tietoa eri raaka-aineiden hyödyistä. Kaikki teksti on tiinamaisen lempeään, mutta asiantuntevaan tyyliin kirjoitettu.

Reseptit ovat luontaisesti gluteenittomia, eivätkä sisällä valkoista sokeria, joka on kaikkien muitten haittojensa ohella sekä nopeimmin ikääntymistä edistävä ruoka-aine että kuivan & atooppisen ihon vihollinen. Enkä kyllä keksi mitään, missä valkoisesta sokerista olisi hyötyä.

Itselleni ruoka on ensisijaisesti energianlähde, ja maku tulee vasta hyvänä kakkosena. Mutta vaikka olisi toisinkin päin, en vaihtaisi nykyisestä siltikään mitään.

Jos Luoja suo, täytän reilun kuukauden päästä 53, mutten kärsi "ikääntymisen mukanaan tuomista" vaivoista, mielialan heittelyistä, väsymyksestä, turvonneesta alavatsasta, flunssakierteistä, tummista silmänalusista, enkä oikeastaan mistään, ja haluan uskoa, että se on ruokavalion ansiota. Ja se taas on ihan puhtaasti Tiinan ansiota, että aikanaan kehoa alkalisoivaa PH-ruokavaliota päädyin kokeilemaan ja sille tielle jäin. Siitä olen ikuisesti kiitollinen. Voihan kaikki toki olla pelkkää hyvää säkääkin, mutta siihen taas en usko, koska on kokemusta siitä toisenlaisestakin olosta ja olomuodosta, jotka muuttuivat niin selvästi, kun säädin syömisiäni entistä vihreämpään, tuoreempaan ja luomumpaan.

Mutta nyt lopetan. Sanonpahan vaan, että vaikkei lopputulos ole tämän kummempi,  oli meikäläiselle sen verran haastava homma, ettei tule ihan äkkiä toistumaan. Parhaani yritin kumminkin :)

VUODEN ENSIMMÄISEN VIIKON MIETTEITÄ

Jo muutamana vuonna vuodenvaihteen kohokohtiini on kuulunut uuden muistikirjan hankinta. Sellaisen, jossa on kauniit kannet ja paaaaaljon tyhjiä sivuja kaikille niille viisaille ajatuksille ja suunnitelmille, ja kaikelle sille, mitä milloinkin olen ajatellut niihin erityisen huolellisella käsialalla ja sillä parhaalla kynälläni kirjoittaa.

Ja ihan yhtä usein kirja on parin sivun jälkeen jäänyt tyhjäksi, kun en vaan kertakaikkiaan ole keksinyt mitään järkevää kynäiltävää.  Tuijotellut vaan niitä paria jostain kopioimaani, omasta mielestäni viisasta ajatelmaa tai mietelausetta, ja miettinyt, että noinkohan niiden avulla sittenkään muutun paremmaksi ihmiseksi. 

Kuvan perhoskalenterin ostin, kun poikkesin työreissullani eräässä hiljattain avatussa pienessä sisustuskahvilassa, ja koska olin sillä hetkellä ainut asiakas, halusin löytää ihan vaan kannatusmielessä edes jotain pientä ostettavaa. Mutta oikeastaan kalenteri onkin pienen kokonsa takia ihan kiva, ja ajattelin, että nyt en edes yritä kirjoittaa etukäteen mitään, vaan kirjaankin siihen tärkeäksi kokemiani tapahtumia tai huomioita jälkeenpäin. Toimii paremmin ja jää jonkunlainen jälki asioista, joita ehkä haluan jälkikäteen muistaa. 

No entä mitä sitten toivoisin tänä vuonna itseltäni?

Yleisimpiin uudenvuodenlupauksiin liitettävää liikuntaa en lupaa lisätä, koska sen suhteen olen taas päässyt ihan hyvään ja itselleni sopivaan rytmiin, kun huimausepisodin jälkeen pidin päätökseni ja palasin takaisin salitreenin pariin, joka on itselleni mieluisaa erityisesti siksi, ettei ole sidoksissa aikatauluihin, eikä riippuvainen kenestäkään muusta. Ja tuntuikin ihan tosi kivalta, kun muutamakin samaan aikaan paikalla ollut tuttu miespuolinen salikävijä kommentoi, että "Sua ei olekaan näkynyt vähään aikaan" tai että "Ollaankin jo kaivattu". Tuntui vähän siltä kuin olisin kotiin tullut. Mutta ettei tuo miespuolisuuden mainitseminen kuulostaisi liian itsekeskeiseltä, voin kertoa, että ovat kaikki kesäharrastuksen parista tuttuja, ja ukkelin suosimaa ikätermiä lainatakseni "aikaisempaa saapumiserää" :).  Silti tuntui mukavalta, että poissaoloni oli noteerattu.

Myöskään ravintopuoli ei kaipaa pientä hienosäätöä kummempaa. Päinvastoin, tulee rikastumaan uuden mehupuristimeni myötä. Kunhan vielä saisin ukkelinkin uskomaan, että yhteen raakamehulasilliseen saa helposti mahtumaan ainakin puolet suositeltavasta päivittäisestä puolen kilon kasvismäärästä. Eli on periaatteessa ennemminkin ihan täyttä ravintoa kuin mehua. Toistaiseksi ukkeli on vähän nikotellut, koska on meistä kahdesta se sokerin ystävä ja tottunut lipittelemään kaupan valmismehuja, joita itse en pysty parhaalla tahdollakaan juomaan, kun tarttuu sokeri kurkkuun. Muutenkin olisi pari valittua sanaa tuosta turhaakin turhemmasta sokerista sanottavana, mutta säästän sen tuonnemmaksi.


Mitä uutta sitten haluaisin opetella tai tehdä tänä vuonna?   

Rehellinen vastaus on, että en mitään. Paitsi opetella olemaan itseäni kohtaan lempeämpi ja oppia olemaan murehtimatta asioita etukäteen. Eli aika isoja ja itselleni vaikeita asioita sittenkin. Joskin olen molempia jo jonkun aikaa harjoitellut, ja ilokseni päässyt jo niinkin pitkälle, että salilla en joka ikisellä kerralla pyri ylittämään itseäni, tai edes orjallisesti suorita itselleni räätälöityä ohjelmaa, jos joskus en vaan jaksa. Keskityn iloitsemaan niistä päivistä, kun virtaa piisaa ja olo on levännyt, vahva ja jaksaa. 

Myös töissä opettelen ottamaan rauhallisemmin. Niin, että muistutan itseäni siitä, että kyseessä on kuitenkin "vaan" työ, eikä koko elämä. Ja jos joskus joku itse itselleni asettamani aikataulu vaan kertakaikkiaan pettää, enkä pystykään siihen, en enää menetä muutenkin kepuleita yöuniani sen takia, vaan päätän, että se mihin pystyn, riittää. 

Kaikinpuolin haluaisin siis oppia ottamaan lunkimmin. Ja pukeutumaan sievemmin, enkä aina menemään siitä, mistä aita on matalin ja mukavin. Siihen vaan on niin hitsin pitkä matka, koska vaatekaappiprojekti on edelleen vaiheessa.
Ja kyllähän se olisi muutenkin kiva olla välillä vähän huolitellumpi. Lakata vaikka kynnet tai jotain. Elän vaan niin miehisessä maailmassa, ja niin paljon ulkoilmassa keleistä huolimatta, ettei niin tule kiinnitettyä moisiin huomiota, vaan mentyä kelit ja käytännöllisyys edellä. Mutta koitan opetella, koska kyllä siitä itsellekin kivempi olo tulee, jos joskus näyttää ihmismäisemmältä kuin yleensä.

Tämä kuva oli ihan puhdas vahinko, mutta kuvastakoot vaikka sitä, että vanha vuosi saa nyt mennä.

Tässä muun ohessa olen myös pohtinut aina ajoittain esille nousevaa kirjoittelua koskien blogien sisältöjä.

Yleinen mielipide tuntuu olevan, että blogit koetaan liian siloitelluiksi ja niihin kaivataan enemmän rosoa ja rouheutta. Mutta mitä tuolla rosolla ja rouheudella tarkkaanottaen tarkoitetaan? Entä rohkeudella? Muutakin kuin sitä, että esittelee kuvissa kotinsa pahimmat sotkut ja oman aamunaamansa, joihin lukijat sitten voivat kommentoida, että hihhii, oletpas ihanan rohkea.

Entä millaista on kriittisiksi lukijoiksi ilmoittautuvien peräänkuuluttama syvällinen sisältö? Miten se määritellään?

Blogien pitäisi arvostelijoiden mukaan myös jatkuvasti kehittyä ja mennä eteenpäin. Miksi? Millä sitä kehitystä mitataan ja kuka sitä arvioi? Muu kuin blogin kirjoittaja itse, joka on taas ihan oma asiansa, koska se, että joku päättää itse kehittyä ja tietää ne omat kehityskohteensa, on pelkästään hatunnoston arvoinen asia.

Nämä ovat ihan aitoja kysymyksiä, joihin ihan oikeasti mielelläni kuulisin vastauksia viisaammilta, koska itse en ole niitä keksinyt, vaikka olen yrittänytkin.

Ymmärrän vaatimukset ammattimaisten asiantuntijablogien kohdalla. Mutta se tuntuu jotenkin kohtuuttomalta, että ihan vaan omista mielenkiinnon kohteistaan vapaaehtoisena, vastikkeettomana harrastuksenaan kirjoittava harrastelijabloggarikin koetaan sisällöntuottajana, jonka pitäisi pystyä vastaamaan kriittisiksi lukijoiksi imoittautuvien alati kiristyviin vaatimuksiin.

Itselläni olisi sen sata kehityskohdetta, joista heti top-kakkosena lyhyempien tekstien kirjoittamisen opettelu, mutta siitä huolimatta aion jatkaa ihan sellaisena kuin olen, koska muuhun en pysty, enkä ole ollenkaan varma, haluankokaan.

Jaa niin. Sisustusblogit ja erityisesti alalajinsa sisustustyynyjen esittely tuntuu olevan suuren yleisön toimesta rankattu blogistanian turhimpaan kastiin. Josta tulikin mieleeni, että pitääkin ensi kerralla esitellä ostamani sisustustyynyt :). Ei piikittelynä edellämainittua kohtaan, vaan ihan siitä ilosta, että olen vihdoin ja viimein löytänyt mieluisat, ja se on paljon se.

VIIDEN PÄIVÄN PÄÄN NOLLAUS

Takana on viisi peräkkäistä vapaapäivää ilmaan minkään valtakunnan stressiä, suorittamisen pakkoa, herätyskelloa, aikatauluja tai ennalta sovittuja tapaamisia, ja olen ihan kuin eri ihminen. Sellainen jotenkin ihan hirmu levollinen ja rauhallinen (vai onko nuo yksi ja sama asia..).

Eniten ehkä ihmetyttää se, etten ole tuntenut minkäänlaista tarvetta tehdä mitään hyödyllistä (johon töissään ahkera, mutta kotioloissa täydellisen joutenolon mestari ukkeli kommentoi, että "Nyt tiedät, miltä musta tuntuu joka päivä" :)).  Yleensä kun viimeistään parin päivän paikallaaonolon jälkeen tulee olo, että tässä on jo tarpeeksi rötväilty, ja alkaa omatunto kolkuttaa. Nyt ei. 

Edes liikkumaan ei tullut lähdettyä päivittäisiä ukkelin kanssa lampsittuja lenkkejä enempää, enkä ottanut murhetta siitäkään, mikä sekin on itselleni epätyypillistä. Asiaa toki auttoi se, että eipä olisi ollut paikkaa minne mennäkään, koska kaikki olivat kiinni. Hyvä vaan. Ei jäänyt vaihtoehtoja.

Vähäiset jouluvalmistelut hoituivat niin, etten tehnyt käytännössä yhtään mitään. Viikoksi joulutauolle kotiin tullut vanhempi poika ilmoitti, että "Mulla on hyvin aikaa. Voin käydä hakemassa kuusen ja kinkun ja pestä sen joulujääkaapin" (Meillä on tallissa jemmassa "rippikaapiksi" nimetty pieni varajääkaappi, joka ostettiin aikanaan käytettynä muutamalla kympillä ensimmäisiä rippijuhlia varten, että saatiin kakut mahtumaan. Sieltä se kaivetaan aina esiin, kun tarvitaan ekstrasäilytystilaa keittiön niinikään pienen perusjääkaapin lisäksi).

Myös ruokakauppareissu hoidettiin yhdessä pojan kanssa yhden pysähdyksen taktiikalla ilman sen kummempaa ennakkosuunnittelua. Käveltiin hyllyvälit läpi ja valittiin varsin maltillisesti, mitä tarvittiin. Eikä tarvinnut itse edes kasseja pakata tai kantaa, kun poika hoiti senkin homman. Helppoa.  Ukkelin kanssa siivottiin perjantaina suitsait ja se oli siinä.

Tuntuu vähän hassulta enää laitella tänne mitään kuusikuvia, mutta oikeastaan se on tuo ikkunasta aattona tulvinut auringonvalo, jonka takia sen teen. Kuusen koristelun suhteen iski vähän tenkkapoo, kun muistin, että olen myynyt kaikki koristeet kirpparilla. Onneksi vintin kaappien perältä löytyi sentään vielä jotain, joka oli ihan riittävästi. Oikeasti kuusi on mielestäni kauneimmillaan ihan vaan pelkillä kynttilöillä varustettuna.

Pieni lasienkeli näyttää kuvassa kovalta ja kolhitulta, mutta  on oikeasti sievä.

Kattauksesta olen suorastaan ylpeä, vaikka se varsin vaatimaton onkin. On silti kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon enemmän kuin meillä yleensä. 

Onnekseni kukaan ei muistanut kaapissa olevien tonttulautasten olemassaoloa, koska punainen väri ei olisi houkuttanut yhtään.  

En ole varma, onko tuo pellavainen pöytäliina oikeasti pöytäliina ollenkaan, vaiko kenties lakana, mutta eipä sillä väliä. Oli justiin sopivan "ei se oo niin justiinsa" meidän pöytään. Eikä kukaan edes tipauttanut siihen ensitöikseen rosollia niinkuin vähän ennakoin. Yleensä se olen minä itse, joka tarkkailee kyllä muita, mutta lopulta itse sohlaa.

Servettien olisin toivonut olevan kankaisia, mutta koska niitä ei ollut, paperisilla mentiin. Eikähän noita kanelitangoista ja pihalta haetuista katajanoksista värkkäämiäni koristehässäköitä ollut edes tarkoitus saada irti. Serveteistä olisi tullut silkkaa paperisilppua.

Kuvissa vilahtava vihreänvalkoinen tonttu jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Se löytyi aattoaamuna meidän postilaatikosta joulupaperiin käärittynä, mutta kääreessä ei ollut sen enempää lähettäjän kuin vastaanottajankaan nimeä. Vähän tuli epävarma olo sen suhteen, oliko se meille tarkoitettukaan, vaiko kenties sujahtanut vahingossa väärään laatikkoon. Vähän epäilin, että joku poikain salainen ihailija olisi sen saattanut tuoda, mutta ukkeli oli sitä mieltä, että ennemminkin hänen :). Vähän empi, voiko lähteä uloskaan, ettei fanit nappaa nurkalla.. 

Tonttu on jotenkin ihan hirmuisen symppis ja kotiutunut meille, joten haluaisin kiittää sen tuojaa, jos tietäisin, kuka on kyseessä. Surku tulee, jos sitä joku tulee pyytämään takaisin. 

Tänä jouluna tapahtui sellainenkin ihme, että tuli ties kuinka monien vuosien jälkeen kaivettua lautapelit esiin, koska muistikuvissa oli vähän epäselvyyttä siitä, kuka oli "Muuttuva labyrintti"-pelin mestari menneiltä ajoilta. Itse kyllä muistin hyvinkin, että hävisin aina perheen pienimmälle, mutta isoveljensä taas muisti voittaneensa pikkuveljensä aina, joten se oli revanssin paikka. Olikin tosi mukavaa pitkästä aikaa, vaikka olen vähän luokitellutkin nuo lautapelitouhut ennemminkin some-kliseisiin ja epäillyt tekemisen todenperäisyyttä. Lopulta vuoden 2017 mestariksi selviytyi kolmannen erän jälkeen perheen kuopus, ja häviäjäksi jäänyt isoveli tunnusti reilusti tappionsa. Vähän eri meininki kuin ennen vanhaan, kun häviäjä olisi poistunut näyttävästi paikalta ja heittänyt siinä mennessään pelin ja nappulat nurkkaan..

Sen lisäksi, että on tullut vaan oltua jouten, olen myös pitkästä aikaa puuhaillut kaikkea jonninjoutavaa. Sellaista mieluisaa, jolle ei normaalisti riitä jaksamista, aikaa tai valoa, vaikka toivoisinkin. Niinkuin nyt vaikkapa aamukahvihetken kuvaamiselle. 

Tuon kauniin kupin ostin H&M:stä ennen joulua ihan vaan itselleni, koska ukkeli juo kaiken kahvista punaviiniin aina samasta mukista, joten hukkaan olisi hänen kohdallaan mennyt. 

Ajattelin kokeilla, josko aamukahvi maistuisi jotenkin erilaiselta, jos sen juo kauniista kupista, eikä aina niistä iänikuisista tylsistä mukeista mallia "perus". Ja maistuuhan se. Muuten kuva on kylläkin pienimuotoisesti lavastettu. Oikeasti tähtipipareiden paikalla oli sama vanha jälkiuunileipä kuin joka ikinen aamu muutenkin, mutta ei olisi näyttänyt yhtään niin hohdokkaalta sädehtivän kupin rinnalla.

Poikien lahjat hoidettiin tänäkin jouluna lähinnä helppojen lahjakorttien muodossa, joista osa ihan perushyötykäyttöön eli ruokaostoksia varten. 

Ukkelin lahja tuotti isosti päänvaivaa, koska ihan oikeasti ei halua koskaan mitään, jos ei ole mitään erityistä tarvetta. Siispä päädyin ostamaan hälle uuden pölynimurin :). On meistä innokkaampi imuroija, ja on jo pitkään tuskaillut, kun vanhasta ei enää lähde suutin irti. Yhdessä pojan kanssa valittiin miehekäs musta malli led-näytöllä. Oli hyvässä tarjouksessa. Kotona huvitti, kun katsottiin tarkemmin imurin pakkauslaatikkoa. Siinä oli kuva kauluspaitaan ja suoriin housuihin pukeutuneesta imuroivasta herrasmiehestä. Että ihan nappiin meni valinta. Tarvinnee vaan uusia ukkelin garderobi, että löytyy siivoushommiin jatkossa asianmukainen kulmapaita..  

Itse sain iloiseksi yllätyksekseni mehulingon, jolla pystyy tekemään paljon muutakin. Samalla tunnen kuitenkin vähän huonoa omaatuntoa, koska tiedän lingon olleen omalla mittapuullani kallis. Että tuleeko sitä varmasti koko rahalla käytettyä. Haluan uskoa, että tulee. 

Eilen poikkesin töitten päälle Lidlissä hakemassa vähän perusaineksia ensi alkuun. Harjoittelen simppeleillä ja perehdyn niihin muihin ohjeisiin myöhemmin. Harmitti vaan, kun tänään unohdin ottaa töihin mukaan kahvin tilalle tekemäni porkkana-appelsiinimehun. Däämm.

Tässä tuli nyt aika paljon yleensä välttelemääni toistoa, kun olen näitä samoja kuvia ja höpinöitä myös Instagramin puolella julkaissut, kun on ollut pitkästä aikaa virtaa siihenkin puuhaan. Mutta josko tämän vaikka voisi antaa itselleen anteeksi nyt, kun olen muutenkin muuttunut. Kunnes taas ihan oikea arki alkaa.

Piti toivotella teille onnellisia loppuvuoden päiviä, ja toivottelenkin toki, mutta koska alkavat käydä varsin vähiin, lisätään tuo tuleva vuosi samaan syssyyn.

Kuva on otettu terassin laseista joulupäivän aamuna.

Kuulumisiin.

t. Annukka

JOKAVUOTISTA JOULUPOHDINTAA

Täällä ollaan taas elävien kirjoissa, mikä tuntuu ihan mahtavalta, mutta samalla olo on vähän sellainen pöllähtänyt. Ihan kuin olisin herännyt jostain koomasta tai vähintäänkin horroksesta, ja noussut jostain pimeistä syövereistä takaisin maan pinnalle tajuamaan, että nyt eletään jo joulukuuta.

Elämä kaikkialla ympärillä tuntuu keskittyvän pelkkään jouluun ja sen odotukseen, mutta itse en oikein osaa hypätä samaan kelkkaan. Vai pitäisikö sanoa rekeen. Ja se taas laittoi jälleen kerran pohtimaan omaa joulusuhdettani. Melkein meinasin siitä jo viikonloppuna alkaa kirjoittelemaan samalla kun kuuntelin kuinka sade piiskasi pimeydessä ikkunaan. Vaan koska hullu paljon töitä tekee, viisas (vai sittenkin laiska) pääsee vähemmällä, kaivelin esiin liki päivälleen kaksi vuotta sitten otsikolla "Jouluihminen vaiko eikö" kirjoittamani tekstin, jonka itse muistin vasta vuoden ikäiseksi.

Mikään ei näy noista ajoista muuttuneen. Paitsi että tänä vuonna pilkkopimeillä pihoilla loistavat kausivalot ja kynttilät ovat tuntuneet jotenkin entistä lämpimämmiltä ja tervetulleemmilta. Johtuu ehkä siitäkin, että enää harvemmin (omasta mielestäni onneksi) näkee mitään silmiinpistävän neonvärisiä valokaapeleita, vaan suunta tuntuu olevan ennemminkin luomuun päin kallellaan, joka on sitä, mistä itse tykkään. 

Mutta tässä näitä ajatuksiani parin vuoden takaa (klik). Sieltä saattaa löytyä myös se oma kommentti, josta voi tarkistaa, onko oma joulumieli samanlainen vai erilainen kuin kaksi vuotta sitten.

Toivottelen kaikille mitä parhainta tulevaa Itsenäisyyspäivää!

Meillä keskiviikko kulunee kotisohvalla maagisia Linnan juhlia tölläten. (Hassua, miten ohjelma, jossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, jaksaa silti omalla tavallaan vuodesta toiseen koukuttaa).

VIKAA KORVIEN VÄLISSÄ

Menneet pari viikkoa ovat olleet siinä määrin kammottavia, että sanonta "päivääkään en vaihtaisi pois", ei niihin parhaalla tahdollakaan päde.

Heräsin nimittäin reilut kaksi viikkoa sitten tiistain vastaisena yönä siihen, että maailma pyöri todellakin villisti ympäri. Tottakai säikähdin niin, että pulssi alkoi siinä samalla hakata ihan hulluna, mikä pahensi oloa entisestään ja mietin jo, että olen saanut aivoinfarktin tai jotain ja se oli tämä elämä tässä. Ukkeli kuorsasi mistään mitään tietämättä vieressä ja ensin ajattelin, etten raski herättää, mutta sen verran pelotti, että tönin kumminkin hereille ja sain sanottua, että en ole kunnossa, vaan päässä viiraa ihan todella, ja pienikin pään liike sai aikaan ihan hervottoman pyörityksen ja etovan olon. Ukkeli, joka on universumin paras nukkuja, ei öisin osaa oikein suhtautua mihinkään vakavasti, koska haluaisi vaan jatkaa unia, mutta nyt huomasin, että hänkin säikähti. Näkyi varmaan päälle päin se, miltä sisällä tuntui. Arveli kuitenkin, että "jos sulla on vaan niskat niin jumissa", että sen takia pyörryttää. Siihen halusin itsekin uskoa, joten koitin rauhoittaa itseäni ajattelemalla, että niin on. Ja totta se osittain olikin, koska olen viime ajat stressannut töissä ihan huolella ja jäkittänyt hartiat koholla koneella, mikä ei varsin ihmisen terveyttä edistä, kun kaikki on niin jatkuvassa jännitystilassa, ettei veri kierrä päähän asti.

Kuva ET-lehden artikkelista. 

Toivottavasti en nyt tällä syyllisty mihinkään tekijänoikeusrikkomukseen.

Keikuin siinä sitten loppuyön istuen sängyn laidalla käsillä patjasta tukea pitäen, kun en pystynyt menemään takaisin makuulle, enkä myöskään nousemaan pystyyn ennenkuin ukkeli heräsi ja talutti sohvalle kökkimään. Vähän pelotti jäädä siihen, kun ukkelin oli pakko lähteä töihin. Vannotti, että jos olo ei siitä muutu, soitan heti ambulanssin, ja lupasinkin kyllä, mutta koska sitä ihminen on niin hölmö, mielessäni ajattelin kuitenkin, että en kehtaa moisella vaivata, kun varmaan on kiireeellisempääkin keikkaa. Etenkin kun ambulanssin kuljettajat tässä kylässä ovat ukkelin ja siinä sivussa omianikin tuttuja, ja ajattelin varmaan niinkin, etten halua heidän näkevän itseäni siinä kunnossa, kun en pysty edes vaatteita pukemaan päälleni. Että arvoitukseksi jäi, kuinka hirveä olo sitä pitää olla, ja kuinka paljon pelottaa, että järki voittaa ja saa soitettua hätänumeroon silloin, kun vielä pystyy.

Jotenkin siitä kuitenkin haalauduin seiniä pitkin pystyasentoon, kun ensin sain itseni rauhoitettua niin, että pulssi ja varmaan verenpainekin siinä samalla laski. 

En oikein muista seuraavista päivistä tai niiden järjestyksestä mitään. Paitsi sen, että heti, kun olin toiveikas sen suhteen, että huimaus helpottaa, seurasi välitön takapakki ja pyörrytys tuli kahta kovempana takaisin. Eikä todellakaan mitään kevyttä keinuntaa, vaan ennemminkin oli sellainen olo, että on naulattu pää alaspäin johonkin onnenpyörään (tai pitäisi ehkä tässä tapauksessa sanoa epäonnen..), joka sitten pyöräytetään täyteen vauhtiin, eikä pysähdy, vaikka kuinka toivoo ja yrittää tuijottaa yhteen kiintopisteeseen.

Kuva ei ole meiltä, vaan Savon Sanomien artikkelista, 

mutta kuvaa hyvin sitä, miltä maailmani on kuluneet pari viikkoa näyttänyt.

En pystynyt edes lähtemään lääkäriin muutamaan päivään, mutta kun lopulta sinne päädyin, testattiin ensin kaikenlaisilla refleksi- ja tasapainotesteillä, ettei kyseessä ole mikään aivoperäinen juttu. Ei Luojan kiitos ollut. Sensijaan todennäköinen syy oli hyvänlaatuinen asentohuimaus, joka johtuu siitä, että korvassa sijaitsevan tasapainoelimen kaarikäytävään kulkeutuu sakkaa, joka antaa aivoille väärää informaatiota ja aiheuttaa voimakkaan huimausoireen asennonmuutosten yhteydessä. Lisää voi lukea vaikka täältä. Kuuluu yleisimpiin huimauksen aiheuttajiin, joten veikkaan, että voi olla teille jollekulle jo ennestään tuttu, vaikka toivonkin, ettei ole, eikä kenenkään tarvitsisi tähän tutustuakaan.

Tottakai tieto hyvänlaatuisuudesta helpotti, koska tuli jo mietittyä elämän rajallisuutta (jota tosin mietin tälläkin hetkellä) ja sitä, että ei se todellakaan ole itsestäänselvää, että täällä sitä vaan tallaillaan ikuisesti. Tai että se toinen ihminen siinä vierellä on rinnalla kulkemassa elämän loppuun asti. Ilman, että tästä mitään sen kummempaa draamaa alkaa kehittämään, kun ei tässä sen kummemmin ole käynyt. Pistipähän vaan miettimään taas. Ei ole ihan päällimmäisenä mielessä vaikkapa nyt vaatekaapin järjestäminen, joka vielä hetki sitten tuntui muka tärkeältäkin projektilta. Ja jota varmasti jossain vaiheessa jatkan, ei siinä mitään, mutta sen on sitten joskus, ei nyt.

Justiin tällä hetkellä, kun olen käynyt toistamiseen lääkärissä ja muutamia kertoja fysioterapiassa saamassa apua, olo on suht vakaa (kopkop).

Asentohuimausta hoidetaan varsin epämiellyttävällä tavalla eli asentohoidolla, jossa sakkaa koitetaan tietyillä (niinikään huimausta aiheuttavilla) liikesarjoilla poistaa kaarikäytävästä. Inhottavaa, mutta saattaa nopeuttaa parenemista. Onnekkaimmilla auttaa kerrasta, mutta minä en heihin kuulunut.

Herkästi käy myös niin (niinkuin itselleni on tässä käynyt), että koska sitä koko ajan on vähän varuillaan ja pelkää sitä, milloin seuraava kohtaus tulee, ei muista hengittää ja erityisesti niskan ja hartioiden alue on jatkuvassa jännitystilassa, mikä heikentää verenkiertoa ja aiheuttaa lisää ongelmia. Itselläni ei enää pää kääntynyt kumpaankaan suuntaan senttiä-paria enempää. Sen enempää kuin ylös- tai alaspäinkään. Enkä halunnut enää edes kokeilla, koska siitä seurasi vaan välitön voimakas huimaus.

Jännitystiloihin olen saanut apua taitavalta fysioterapeutilta, jonka luona olen käynyt itselleni ennestään tuntemattomassa, mutta muutaman kokemuskerran jälkeen ihan taivaallisen hyväksi avuksi osoittautuneessa Voice massage-käsittelyssä. On klassista, miellyttävän pehmeää hierontaa, jota voin oman kokemukseni pohjalta suositella todella lämpimästi niskan ja hartioiden kireydestä ja jännitystiloista tai hengitysongelmista kärsiville, jos vaan koulutettu terapeutti lähistöltä löytyy. Koitan usuttaa myös ukkelin kyseiseen hierontaan, koska on kova kirskuttamaan hampaita nukkuessaan, ja Voice Massagesta saa apua myös purentalihasten kireyteen.

Yhtenä päivänä olin niin huonossa kunnossa, etten pystynyt lähtemään kotoa mihinkään, vaan suunnilleen konttasin puhelimeen niin, että sain soitettua fysioterapiaan ja kysyttyä, josko hoitajani mitenkään voisi tulla meille kotiin, koska itse en pääse hänen luokseen. Ja hänhän tuli. Sanoi vaan, että "kyllä se järjestyy, kun olen muutenkin kylillä käymässä". Niin ihania ihmisiä täällä on olemassa <3. Ilman en olisi pärjännyt. Aamulla puoli kasilta aloin yrittää pystyyn nousemista ja iltapäivällä neljältä saatoin ensimmäisen kerran hellittää otteen seinistä. Ihan valehtelematta. Ilman kotikäynnille tullutta pelastavaa enkeliä se tuskin olisi onnistunut silloinkaan.

Kuva täältä.

Mitään erityistä syytä sakan kulkeutumiselle kaarikäytävään ei lääkäreiden mukaan ole. Päähän kohdistunut isku voi sitä aiheuttaa, mutta minä en ainakaan tietääkseni ole lyönyt päätäni mihinkään. Enkä myöskään ollut flunssassa tai muussa tulehdustaudissa, joka voi myös edeltää asentohuimauksen alkua. Iän mukanaan tuomasta mahdollisesta rapautumisestakaan en vielä usko kärsiväni, joten mysteeriksi jäi tämä. Ja toivottavasti jää ennusteiden vastaisesti toistumatta uudelleen. En toivo kenellekään. Joskaan ei mene kaikilla ollenkaan yhtä pahaksi.

Sellaisena herätyksenä tämä kuitenkin toimi, että kunhan olen varma, että huimaus on taaksejäänyttä, on aika palata salille ja alkaa taas tekemään oman kuntonsa, tai edes verenkiertonsa eteen muutakin kuin uskotella, että jokapäiväinen lenkkeily riittää, kun ensin töissä on kökkinyt 8 tuntia koneella.

Nyt myös uskon jo osaavani ottaa punttien nostelun maltilla ja ymmärrän, että vähän, mutta säännöllisesti on parempi kuin täysillä silloin tällöin. Ongelmani kun on aina aiemmin ollut se, että mikään ei riitä, vaan koko ajan pitää ylittää itsensä. Niin että jos liikesarja suositellaan tehtäväksi vaikkapa 40 kilon painoilla, lataan varmuuden vuoksi 60 kiloa, vaikka kuinka polvissa rutisee. Siitä haluan nyt eroon. Less is more siis käyttöön tässäkin.

Aina sitä ihminen jotain oppii, kun on paikka. Oma paikkani oli nyt tällä kertaa tässä. Ei ole ollut elämän arvostamisessa ongelmaa ennenkään, mutta nyt muistan entistä enemmän kunnioittaa sitä, että voin illalla mennä nukkumaan ja aamulla nousta ylös ja olla siinä välissä toimintakykyinen, vaikkei energiaa aina niin piisaakaan.

Ja jos nyt joku jossain kohtaa saa huimauksen riesakseen (toivottavasti ei), niin lohdutan lääkäreiden vakuuttamana, että se on lähes aina hyvänlaatuista ja ohimenevää, vaikka sitä onkin yön pimeinä tunteina vaikea itselleen uskotella.