Sivut

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

VIKAA KORVIEN VÄLISSÄ


Menneet pari viikkoa ovat olleet siinä määrin kammottavia, että sanonta "päivääkään en vaihtaisi pois", ei niihin parhaalla tahdollakaan päde.

Heräsin nimittäin reilut kaksi viikkoa sitten tiistain vastaisena yönä siihen, että maailma pyöri todellakin villisti ympäri. Tottakai säikähdin niin, että pulssi alkoi siinä samalla hakata ihan hulluna, mikä pahensi oloa entisestään ja mietin jo, että olen saanut aivoinfarktin tai jotain ja se oli tämä elämä tässä. Ukkeli kuorsasi mistään mitään tietämättä vieressä ja ensin ajattelin, etten raski herättää, mutta sen verran pelotti, että tönin kumminkin hereille ja sain sanottua, että en ole kunnossa, vaan päässä viiraa ihan todella, ja pienikin pään liike sai aikaan ihan hervottoman pyörityksen ja etovan olon. Ukkeli, joka on universumin paras nukkuja, ei öisin osaa oikein suhtautua mihinkään vakavasti, koska haluaisi vaan jatkaa unia, mutta nyt huomasin, että hänkin säikähti. Näkyi varmaan päälle päin se, miltä sisällä tuntui. Arveli kuitenkin, että "jos sulla on vaan niskat niin jumissa", että sen takia pyörryttää. Siihen halusin itsekin uskoa, joten koitin rauhoittaa itseäni ajattelemalla, että niin on. Ja totta se osittain olikin, koska olen viime ajat stressannut töissä ihan huolella ja jäkittänyt hartiat koholla koneella, mikä ei varsin ihmisen terveyttä edistä, kun kaikki on niin jatkuvassa jännitystilassa, ettei veri kierrä päähän asti.



Toivottavasti en nyt tällä syyllisty mihinkään tekijänoikeusrikkomukseen.



Keikuin siinä sitten loppuyön istuen sängyn laidalla käsillä patjasta tukea pitäen, kun en pystynyt menemään takaisin makuulle, enkä myöskään nousemaan pystyyn ennenkuin ukkeli heräsi ja talutti sohvalle kökkimään. Vähän pelotti jäädä siihen, kun ukkelin oli pakko lähteä töihin. Vannotti, että jos olo ei siitä muutu, soitan heti ambulanssin, ja lupasinkin kyllä, mutta koska sitä ihminen on niin hölmö, mielessäni ajattelin kuitenkin, että en kehtaa moisella vaivata, kun varmaan on kiireeellisempääkin keikkaa. Etenkin kun ambulanssin kuljettajat tässä kylässä ovat ukkelin ja siinä sivussa omianikin tuttuja, ja ajattelin varmaan niinkin, etten halua heidän näkevän itseäni siinä kunnossa, kun en pysty edes vaatteita pukemaan päälleni. Että arvoitukseksi jäi, kuinka hirveä olo sitä pitää olla, ja kuinka paljon pelottaa, että järki voittaa ja saa soitettua hätänumeroon silloin, kun vielä pystyy.

Jotenkin siitä kuitenkin haalauduin seiniä pitkin pystyasentoon, kun ensin sain itseni rauhoitettua niin, että pulssi ja varmaan verenpainekin siinä samalla laski. 

En oikein muista seuraavista päivistä tai niiden järjestyksestä mitään. Paitsi sen, että heti, kun olin toiveikas sen suhteen, että huimaus helpottaa, seurasi välitön takapakki ja pyörrytys tuli kahta kovempana takaisin. Eikä todellakaan mitään kevyttä keinuntaa, vaan ennemminkin oli sellainen olo, että on naulattu pää alaspäin johonkin onnenpyörään (tai pitäisi ehkä tässä tapauksessa sanoa epäonnen..), joka sitten pyöräytetään täyteen vauhtiin, eikä pysähdy, vaikka kuinka toivoo ja yrittää tuijottaa yhteen kiintopisteeseen.



Kuva ei ole meiltä, vaan Savon Sanomien artikkelista
mutta kuvaa hyvin sitä, miltä maailmani on kuluneet pari viikkoa näyttänyt.


En pystynyt edes lähtemään lääkäriin muutamaan päivään, mutta kun lopulta sinne päädyin, testattiin ensin kaikenlaisilla refleksi- ja tasapainotesteillä, ettei kyseessä ole mikään aivoperäinen juttu. Ei Luojan kiitos ollut. Sensijaan todennäköinen syy oli hyvänlaatuinen asentohuimaus, joka johtuu siitä, että korvassa sijaitsevan tasapainoelimen kaarikäytävään kulkeutuu sakkaa, joka antaa aivoille väärää informaatiota ja aiheuttaa voimakkaan huimausoireen asennonmuutosten yhteydessä. Lisää voi lukea vaikka täältä. Kuuluu yleisimpiin huimauksen aiheuttajiin, joten veikkaan, että voi olla teille jollekulle jo ennestään tuttu, vaikka toivonkin, ettei ole, eikä kenenkään tarvitsisi tähän tutustuakaan.

Tottakai tieto hyvänlaatuisuudesta helpotti, koska tuli jo mietittyä elämän rajallisuutta (jota tosin mietin tälläkin hetkellä) ja sitä, että ei se todellakaan ole itsestäänselvää, että täällä sitä vaan tallaillaan ikuisesti. Tai että se toinen ihminen siinä vierellä on rinnalla kulkemassa elämän loppuun asti. Ilman, että tästä mitään sen kummempaa draamaa alkaa kehittämään, kun ei tässä sen kummemmin ole käynyt. Pistipähän vaan miettimään taas. Ei ole ihan päällimmäisenä mielessä vaikkapa nyt vaatekaapin järjestäminen, joka vielä hetki sitten tuntui muka tärkeältäkin projektilta. Ja jota varmasti jossain vaiheessa jatkan, ei siinä mitään, mutta sen on sitten joskus, ei nyt.

Justiin tällä hetkellä, kun olen käynyt toistamiseen lääkärissä ja muutamia kertoja fysioterapiassa saamassa apua, olo on suht vakaa (kopkop).

Asentohuimausta hoidetaan varsin epämiellyttävällä tavalla eli asentohoidolla, jossa sakkaa koitetaan tietyillä (niinikään huimausta aiheuttavilla) liikesarjoilla poistaa kaarikäytävästä. Inhottavaa, mutta saattaa nopeuttaa parenemista. Onnekkaimmilla auttaa kerrasta, mutta minä en heihin kuulunut.

Herkästi käy myös niin (niinkuin itselleni on tässä käynyt), että koska sitä koko ajan on vähän varuillaan ja pelkää sitä, milloin seuraava kohtaus tulee, ei muista hengittää ja erityisesti niskan ja hartioiden alue on jatkuvassa jännitystilassa, mikä heikentää verenkiertoa ja aiheuttaa lisää ongelmia. Itselläni ei enää pää kääntynyt kumpaankaan suuntaan senttiä-paria enempää. Sen enempää kuin ylös- tai alaspäinkään. Enkä halunnut enää edes kokeilla, koska siitä seurasi vaan välitön voimakas huimaus.

Jännitystiloihin olen saanut apua taitavalta fysioterapeutilta, jonka luona olen käynyt itselleni ennestään tuntemattomassa, mutta muutaman kokemuskerran jälkeen ihan taivaallisen hyväksi avuksi osoittautuneessa Voice massage-käsittelyssä. On klassista, miellyttävän pehmeää hierontaa, jota voin oman kokemukseni pohjalta suositella todella lämpimästi niskan ja hartioiden kireydestä ja jännitystiloista tai hengitysongelmista kärsiville, jos vaan koulutettu terapeutti lähistöltä löytyy. Koitan usuttaa myös ukkelin kyseiseen hierontaan, koska on kova kirskuttamaan hampaita nukkuessaan, ja Voice Massagesta saa apua myös purentalihasten kireyteen.

Yhtenä päivänä olin niin huonossa kunnossa, etten pystynyt lähtemään kotoa mihinkään, vaan suunnilleen konttasin puhelimeen niin, että sain soitettua fysioterapiaan ja kysyttyä, josko hoitajani mitenkään voisi tulla meille kotiin, koska itse en pääse hänen luokseen. Ja hänhän tuli. Sanoi vaan, että "kyllä se järjestyy, kun olen muutenkin kylillä käymässä". Niin ihania ihmisiä täällä on olemassa <3. Ilman en olisi pärjännyt. Aamulla puoli kasilta aloin yrittää pystyyn nousemista ja iltapäivällä neljältä saatoin ensimmäisen kerran hellittää otteen seinistä. Ihan valehtelematta. Ilman kotikäynnille tullutta pelastavaa enkeliä se tuskin olisi onnistunut silloinkaan.





Mitään erityistä syytä sakan kulkeutumiselle kaarikäytävään ei lääkäreiden mukaan ole. Päähän kohdistunut isku voi sitä aiheuttaa, mutta minä en ainakaan tietääkseni ole lyönyt päätäni mihinkään. Enkä myöskään ollut flunssassa tai muussa tulehdustaudissa, joka voi myös edeltää asentohuimauksen alkua. Iän mukanaan tuomasta mahdollisesta rapautumisestakaan en vielä usko kärsiväni, joten mysteeriksi jäi tämä. Ja toivottavasti jää ennusteiden vastaisesti toistumatta uudelleen. En toivo kenellekään. Joskaan ei mene kaikilla ollenkaan yhtä pahaksi.

Sellaisena herätyksenä tämä kuitenkin toimi, että kunhan olen varma, että huimaus on taaksejäänyttä, on aika palata salille ja alkaa taas tekemään oman kuntonsa, tai edes verenkiertonsa eteen muutakin kuin uskotella, että jokapäiväinen lenkkeily riittää, kun ensin töissä on kökkinyt 8 tuntia koneella.

Nyt myös uskon jo osaavani ottaa punttien nostelun maltilla ja ymmärrän, että vähän, mutta säännöllisesti on parempi kuin täysillä silloin tällöin. Ongelmani kun on aina aiemmin ollut se, että mikään ei riitä, vaan koko ajan pitää ylittää itsensä. Niin että jos liikesarja suositellaan tehtäväksi vaikkapa 40 kilon painoilla, lataan varmuuden vuoksi 60 kiloa, vaikka kuinka polvissa rutisee. Siitä haluan nyt eroon. Less is more siis käyttöön tässäkin.

Aina sitä ihminen jotain oppii, kun on paikka. Oma paikkani oli nyt tällä kertaa tässä. Ei ole ollut elämän arvostamisessa ongelmaa ennenkään, mutta nyt muistan entistä enemmän kunnioittaa sitä, että voin illalla mennä nukkumaan ja aamulla nousta ylös ja olla siinä välissä toimintakykyinen, vaikkei energiaa aina niin piisaakaan.

Ja jos nyt joku jossain kohtaa saa huimauksen riesakseen (toivottavasti ei), niin lohdutan lääkäreiden vakuuttamana, että se on lähes aina hyvänlaatuista ja ohimenevää, vaikka sitä onkin yön pimeinä tunteina vaikea itselleen uskotella.


65 kommenttia:

  1. Jos en olisi kokenut ihan samanlaista, olisin ollut tosi järkyttynyt tätä lukiessani, koska tarina kuulosti alkuun pelottavalta, etenkin niiltä osin, kun ette heti soittaneet ambulanssia tai lähteneet omatoimisesti päivystykseen tai edes soittaneet lääkärille - sehän olisi oikeasti voinut olla aivoverenkierron häiriö, eikä siinä kohtaa kannata jäädä odottelemaan tai menee henki. Olen kuitenkin potenut vestibulaarineuroniitin (tasapainoelimen tulehdus) joten äkkäsin, että tässä täytyy olla kyse jostain vastaavanlaisesta. Se on kyllä kamalaa, kun maailma vain pyörii, mutta tieto tilan vaarattomuudesta on sentään helpottava. Jaksamista sen kanssa!

    viikarivartti.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö Varpuslintu, että tää sun kommentti sai mut todellakin ansaitusti häpeämään omaa tyhmyyttäni, koska tässähän olisi tosiaan voinut olla kyse vaikka mistä, enkä olisi tässä nyt kirjoittelemassa tätä. Eikä mulla ole oikein edes mitään järkevää selitystä sille, miksi vaan jäin kuulostelemaan, mitä tapahtuu. Kerrassaan typerää ja olisi voinut olla se viimeinen virhe.

      Tuo tasapainoelimen tulehdus on varmasti ihan jäätävän pelottava ja kamala. Tiedän kaksi, kelle se on tullut ja molemmille kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hui. Voi niin samaistua siihen.

      Kiitos myötätunnosta ja tsempistä ja kaikkea hyvää sulle tähän märkään marraskuuhun!

      Poista
  2. Oih ja voih, varmasti kamalaa, joskus on huimannut, mutta tuo sun kertoma kuullostaa kyllä olleen ihan potenssiin sata (tai tuhat) kertaista. Onneksi kuitenkin osoittautui hyvänlaatuiseksi! Mutta samaa sanon kuin varpuslintu tuossa ylhäällä, että ei tuollaista saa jäädä yksin kotiin katsomaan ja odottamaan, vaan pikaisesti lääkäriin! mieluummin turha käynti päivystyksessä kuin yksi käynti liian myöhään, lupaathan seuraavalla kerralla jos tulee jotai äkkinäistä oiretta, hakeutua lääkäriin????

    Salilla käyntiin tsemppaan sua! Kaapit on täällä siivoamatta ja kämppä muutenkin kaipaisi vähän siivoamista, Isäntä on VIISI viikkoa työreissussa, mutta minä käyn salilla ja siivoan kun ehdin, jos ehdin, muuten en jaksa enkä kestä tätä viittä viikkoa!

    Parempaa vointia ja loppu viikkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä lupaan Anu. Varpuslinnulle jo kirjoitinkin, että mua ihan todella hävettää se, että jäin, että vaan istuin ja odotin, mitä mulle tapahtuu. Kuulostaa näin jälkikäteen ihan todella typerältä. Varmaan halusin luottaa siihen, että mies on oikeassa ja taas ajattelin sitäkin, että hänen pitää lähteä aamulla aikaisin töihin, joten en halua olla vaivaksi, että saa nukkua. Tai jotain kertakaikkisen muuta hölmöä.

      Ja juu. Nyt ei ole kahta sanaa siitä, ettenkö palaisi salille. Motivaatio tuli nyt vähän eri reittiä kuin olin ajatellut, mutta ei ole vaihtoehtoja enää ja odotan jo innolla maanantaita. Fyssari lupasi tulla vahtimaan ekalla kertaa, että teen liikkeet oikein. Ja pyysin, että ottaa multa kaikki mahdolliset mittauslaitteet pois, etten ala taas kisaamaan niitä vastaan :).

      Huomaatko muuten, että meidän osat on vaihtuneet? Ennen minä olin se, joka koitin tsempata liikkumaan ja syömään terveellisesti ja nyt olen itse se, joka vempuilee :).

      Kiitos Anu huolenpidosta ja tsemppiä sinne työmatkaleskelle! Kaapit on ja pysyy, kunto ei, joten parempi tosiaan viettää aikaa siellä salilla kuin kaapissa.

      Poista
  3. No huh huh. On sinulla ollut miettimistä. Olen kuullut tuosta vaivasta mutta en ikinä noin pahana.

    Parempaa syksyä ja pysyköön pois moinen riesa, näin toivon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Cara. Luulen, että mulla yhdistyi tässä tuo asentohuimaus ja niskaperäinen huimaus, koska se tunne todellakin on ihan jäätävän kammottavaa. Ja ikävää tässä on se(kin), että olen alkanut pelätä nukkumaanmenoa ja öitä. Pitäisi kiireesti saada se uusi sänky, koska nykyisestä tulee aina vaan uudelleen ja uudelleen se tunne, että kohta taas maailma pyörii. Mutta pattitilanne, kun en vielä ole siinä kunnossa, että pystyisin uusia patjoja testaamaan. Viikonloppuna yritettiin, mutta käännös kyljeltä toiselle teki niin pahaa, että se jäi siihen.

      Tätä riesaa en todellakaan toivo kenellekään, joten toivon, että sun toivomus toteutuu.

      Poista
  4. Tiedän niiiin, mistä puhut! Mulla ensimmäinen tuollainen huimaus iski joskus kolmevitosena. Oli niin kamalaa, että ihan oksensin. YÄK! Sitä oloa ei kyllä soisi kenellekään. Minulla huimauskohtauksia on ollut kausittain silloin tällöin, mutta nyt viisikymppisenä ne ovat jääneet kai pois (kop kop myös). Toivon kovasti, että sinä selviät tuolla yhdellä kohtauksella ja voit vähitellen unohtaa koko jutun.
    Pidä huolta itsestäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon tästä kommentista Leena. Sanoinkin miehelle, että tämä kokemus kuuluu niihin, joita ei voi ymmärtää, ellei ole kokenut samaa. Ja samalla sitä toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi kokeakaan. On se sen verran kammottavaa ja pelottavaakin.

      Olen itse 52-vuotias (kääk :)) ja vaikka en sitä vielä oikein minään pidäkään (siis siinä mielessä, että ikää olisi paljon), niin kyllä sitä varmaan kumminkin herkemmin käy se elämän rajallisuus mielessä kuin nuorempana, kun jotain odottamatonta tapahtuu. Täytyy vaan koittaa olla liikaa miettimättä.

      Kiitos vielä ja kaikkea hyvää sinulle.

      Poista
  5. Tuo vaiva on kyllä ikävän tuntuinen ja pelottava - ja toivotaan ettei se sinulla uusi.
    Kaikennlaisia juttuja sitä sattuu ja tapahtuu, ja moni niistä on sellainen mille ei vaan voi mitään...vaikka kuinka haluaisi.
    Tsemppiä ja jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Annu. Sitä todellakin toivon minäkin, ettei uusi, vaikka lääkäri niin ennustikin parin-kolmen vuoden päästä tapahtuvan. On sen verran kammottavaa.

      Olo on just nyt ihan hyvä, mutta niin kaukana normaalista vielä, että kun kävin lukemassa sun "Seuraavat 6 viikkoa"-postauksen, tuntui ihan mahdottomalta ajatella, että pystyisin edes murto-osaan siitä, mitä teet. Olen vähän niinkuin pulkan naru, josta ei paljon tehoja irtoa :). Mutta maanantaille on sovittu eka salikäynti fyssarin kanssa. Toivottavasti olen silloin siinä kunnossa, että toteutuu.

      Sulle tsemppiä haasteesi toteuttamiseen!

      Poista
    2. Kyllä se terveys on vaan sellainen, ettei sen kanssa parane leikkiä. Omien tuntemusten mukaan kun menee niin hyvä tulee. Tsemppiä fyssaritapaamiseen! Äläkä sitten ala "riehua" liian paljon ja liian äkkiä! ;)

      Poista
    3. Lupaan :). Ja sanoin fyssarille, että ottaa multa sitten kaikki mahdolliset mittalaitteet pois käytöstä. (Meillä on salille sellanen "kuntoavain", joka siirtää dataa suoraan laitteista mun omiin tietoihin ja muuttaa sitten suoritukset kiloiksi tai vuoren seinää pitkin noustuksi matkaksi tai Ranskan ympäriajon kilsoiksi ja siitähän sitten seuraa se, että koko ajan haluaa nostaa vähän enemmän, nousta vähän korkeammalle ja polkea pidemmälle kuin olis tarvis. Tavallaan palkitsevaa nähdä kehitys, mutta sitten taas toisaalta aina otti pannuun, jos joskus jäi tolpat ihan vaan siihen tavoitteeseen tai alle. Arvaan, että ymmärrät :). Nyt mun tarttee ottaa toisenlainen lähestymistapa tai olen kohta ihan raunio)

      Poista
    4. Onneksi meillä ei ole tuollaista seurantalaitetta! Herranjestas, miten mun käviskään! Kilpailuvietti pakottaisi vetämään ihan överitreenit! ;´D

      Poista
  6. Melkoinen kokemus! Onneksi ei ollut vakavaa, vaikka aivan kamalalta kyllä kuulosti!! Parempaa vointia jatkoon ja toivottavasti tuo ei toistu enää koskaan!! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on kyllä tosiaan ollut sellainen jakso tää kulunut pari viikkoa, että toivon, ettei ikinä enää toistu. Oli oikeasti ihan hirveän pelottavaa. Ja pisti miettimään, kuinka pienestä tää elämä kuitenkin on loppupeleissä kiinni. Että yhdessä hetkessä olet terve ja toisessa ihan täysin toimintakyvytön. Eikähän tässä edes ollut mistään vakavasta luojan kiitos kyse, mutta ei voinut välttää ajatusta, että tässäkö tää oli. En toivo kenellekään.

      Kiitos Heli <3

      Poista
  7. Onpa kaamean kuuloinen vaiva. Olen kyllä kuullut asentohuimauksesta, mutta olin luullut, että se on vain jotain sellaista, että vähän huippaisee, kun nousee ylös. En tiennyt, että huimaus voi äityä noin pahaksi ja että se voi alkaa noin “puskista”.

    Tunnistan itseni tuosta, että ambulanssin soittamista ja lääkäriin menoa välttelee viimeiseen asti, koska “eihän tässä nyt kuitenkaan mistään vakavasta voi olla kyse”. Olisihan se noloa, jos tulisi juoksutettua ambulanssimiehiä turhaan. Mutta uskon ja tiedän, että tällainen ajattelutapa on varsin yleinen. Siksi olen yrittänyt tolkuttaa vanhemmillenikin, ettei hätänumeroon soittamista kannata arkailla. Kyllä siellä osataan aika hyvin arvioida, millainen tilanne on ja mitä apua tarvitaan.

    Hyvä, että jaksoit kuitenkin kirjoittaa tämän. Minä nimittäin huolestuin siitä jättämästäsi kommentistasi sen verran, että ajattelin laittaa sinulle sähköpostia, jos sinusta ei kuulu lähiaikoina mitään. Mutta nyt huomasin, että eihän sinulla taida olla sähköpostiosoitetta näkyvissä. No, ehkä olisin yrittänyt sitten lähestyä blogikommentin kautta. :-)

    Pidä itsestäsi huolta. <3 Onneksi sinulla on ihania ihmisiä ympärillä, joilta voit saada apua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos huolesta Satu <3. Ei tosin ollut ollenkaan tarkoitus huolestuttaa, mutta kirjoittaminen vaan oli vaikeaa, kun pakosti jännittyy hartiat ja toisaalta näytön tuijottaminen tuntuu siltä, että se vaan vilkkuu silmissä. (On vaikuttanut silmiinkin tää jakso sillälailla, että ensinnäkin näyttävät siltä, että olisin ryypännyt pari viikkoa putkeen ja tuntuvat ihan kirjaimellisesti kuivuneen päähän, vaikka mun rutiineihin kuuluu silmätippojen laittaminen useamman kerran päivässä. Joskaan se ei pahimpina päivinä onnistunut, kun ei voinut taivuttaa päätä yhtään taaksepäin).

      Enkä olisi uskonut minäkään, että voi oikeasti niin pahaksi se kiertohuimaus äityä, mutta mun kohtalo taitaa aina olla se "kaikki tai ei mitään". Nyt toivon ihan todella, ettei enää ikinä toistu sen enempää itselläni kuin kellään muullakaan.

      Jälkikäteen ajatellen olen tuntenut itseni ihan totaaliseksi idiootiksi, kun jäin vaan odottamaan, kuolenko vai jäänkö henkiin. Itsekin kun toisia ilman muuta kannustaisin soittamaan apua hetimiten, mutta en sitten kumminkaan itse tee niinkuin opetan.

      Pienen kaupungin etuja on se, että kaikki tuntee kaikki (joskus toki haittaakin tuosta) ja ketään ei jätetä, kun apua tarvitaan. Olen siitä niin kiitollinen <3

      Poista
  8. OI ei! :( Tunnen ihmisiä, joilla tuota on ollut, mutta ilmeisesti lievempänä.
    Toivottavasti jää sun kohdalla ainoaksi laatuaan! Parempaa vointia Annukka!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tunnen, mutta en ketään, jolla olisi mennyt näin pahaksi. On ollut toisilla enemmän sellaista "kaatavaa" tunnetta. Vähän niinkuin keinuvalla laivalla kävelyä. Ei tällaista kiertävää huimausta, joka on vähän niinkuin jossain epäkeskosti ympäri pyörivässä huvipuiston laitteessa. Kerrassaan inhottavaa ja pelottavaa.

      Kiitos Taina <3

      Poista
  9. Olen kokenut saman, mutta en kuitenkaan noin vahvana. Kesällä sängyllä kylkeä kääntäessäni alkoi kova huimaus, joka jatkui jonkin aikaa, mutta meni sitten ohi. Huimaus tuli muutaman päivän aikana esim. kun kumarruin pesemään kasvoja tai jos kallistin päätä oikealle. Mulla oli kuten sanottu aika lievä tuo huimaus, mutta pelottava kokemus kuitenkin. Jos olisi ollut noin paha kuin sinulla, en olisi uskaltanut jäädä odottamaan kohtauksen ohi menoa vaan soittanut ambulanssin.
    Mulla noita kohtauksia tuli ehkä parin viikon ajan ja nyt ne ovat kokonaan poissa.
    Parempaa vointia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutulta kuulostaa. Ja se mitä kirjoitat, sopii ihan täydellisesti asentohuimauksen kuvaukseen.

      Itse olin silloin yöllä selälläni, mutta pää kääntyneenä vasemmalle, kun havahduin siihen pyöritykseen. Ajattelin ensin, että oli vaan niska pahassa asennossa (niinkuin tietty olikin), mutta kun pyöritys vaan paheni jokaisesta pään pienestäkin liikkeestä, tuli mieleen se aivoinfarkti ja kaikki mahdollinen vakava ja pelottava, mutta niin tyhmä silti olin, että jäin vaan odottamaan, kuolenko vai jäänkö henkiin. Tuntuu jälkikäteen ihan hävettävältä, mutta luojan kiitos, tässä ollaan. Ja justiin nyt tuntuu aika normaalilta (kopkop edelleen) ja toivon todellakin, että se oli tässä. Oli sen sortin kokemus, etten varsin jää kaipaamaan.

      Kiitos Kristiina ja hyvää vointia sinulle myös!


      Poista
  10. Kohtalontovereita ollaan <3 Muistan, miten onnellinen olin, kun vihdoin keksin oikeat kierähdysliikkeet, jolla poistui. Pelko uusiutumisesta jäi. Joskus se on palaillutkin, mutta sama kierähdysliike on sen heti lopettanut.
    Varovasti salilla, mun niska/ hartiat ei niin kovin tykkää treenistä. Venyttelystä paremminkin.
    Parempia vointeja toivotellen <3<3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olit mun mielessä, kun kerkisit silloin siihen mun aiempaan postaukseen kommentoida omasta kokemuksestasi <3. Toivoin vaan, että sulla ei olisi ollut yhtä pahanlaatuinen hyvänlaatuinen. Ja omalla kohdallani taas toivoin, että ei kestä yhtä kauaa kuin sinulla, koska kaksikin viikkoa ajoittain ihan täysin toimintakyvyttömänä ja ulkona tästä maailmasta tuntui ikuisuudelta. Ja vähän pelotti sekin, tuleeko niillä saamieni ohjeiden mukaan ukkelin avustuksella tekemilläni "kierähdyksillä" vaan pahennettua tilannetta, koska lääkäri ei osannut arvioida, missä kaarikäytävässä sitä sakkaa on.
      Mutta sinä kaikkein pahimpana päivänä, jolloin en tosiaan päässyt pystyyn ollenkaan ja ihana fysioterapeutti tuli meille kotiin, hierontakäsittely vetreytti niskoja siinä määrin, että pystyin sinä iltana paremmin kääntämään päätä siinä kierähdysten yhteydessä ja huimaus oli sen liikesarjan aikana niin voimakas, että arvelen, että sillä kertaa tuli sakkoihin liikettä. Seuraavana aamuna olo oli nimittäin eri tavalla hutera kuin aiemmin. Koitin käydä ulkona koekävelyllä testatakseni, voinko mennä töihin, mutta ei meinannut kadun leveys riittää horjuvaan kävelyyn, joten puikahdin sen sijaan kapealla metsäpolulle, jossa tuntui turvallisemmalta, mutta ei siitä kävelystä oikein sielläkään mitään tullut, joten menin takaisin kotiin. Mutta myöhemmin sinä päivänä olo selvästi helpotti. Ehkä se oli se käännekohta.

      Kiitos Celia ja toivotaan, että molemmat ja kaikki muutkin säästytään tältä jatkossa <3

      Poista
  11. Ai kauhistus. Kun kerroit yön fiiliksistä, tuli kyllä heti oman äidin olo ja aivoinfarkti mieleen. Onneksi ei sinulla ollut sitä. Tosi kurja juttu kyllä, mutta onneksi siitä paranee. Tsemppiä sinulla ja tuhat voimahalia näin virtuaalisesti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä pelottavaa ja ehti käydä kyllä ihan kaikki mielessä, mutta Luojan kiitos, tässä ollaan.

      Olo on nyt ihan hyvä ja nyt vaan toivon, että makuuhuoneesta ja omasta sängystä tulisi taas sellainen paikka, jonne menee mielellään ja saa levätä, mutta vielä on vähän molempia kohtaan sellainen kammo, kun jännittää, alkaako taas huimata. Mutta uskon, että kunhan tässä vähän aikaa kuluu ja pääsen taas liikunnan pariin, tulee muuta ajateltavaa ja elämä normalisoituu.

      Kiitos tuhannesta halista. Niistä on aina apuja <3

      Poista
  12. Onpas sinua koeteltu oikein olan takaa! Vaiva on tuttu, sillä äidilläni oli se muutama vuosi sitten ja silloin pelästyttiin kyllä koko suku. Ja tutkittiin kaikki mahdollinen muistia myöten. Aikansa kesti ja niillä harjoitteilla se sitten rauhoittui. Eikä ole uusinut.
    Annahan vain aikaa itsellesi parantua ihan rauhassa - nyt ei parane hötkyillä. Tsemppiä sinne ihan tuhannen tuhannen halin voimalla <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä melkoisen pelottavaa, kun tuli niin puskista ja vielä yöllä, jolloin sitä säikähtää moninverroin. Että siihen nähden tuntuu näin jälkikäteen entistä kummallisemmalta ja typerämmältä, että olin niin lapsellinen, etten edes soittanut mihinkään, vaan jäin vaan suunnilleen odottamaan, jäänkö henkiin vai en. Mutta Luojan kiitos, tässä ollaan. Ja just nyt olo on ihan normaali, mikä tuntuu ihan siltä kuin olisin ryöminyt jostain maan alta takaisin maan pinnalle. Ja tavallaan olenkin. Ainakin lattialta ylös :).

      Ihanaa, ettei äidilläsi tilanne rauhoittui. Sitä samaa uskon ja toivon itselleni.

      Kiitos tuhannesta halista <3. Lajittelen vaikka niitä sukkia näin ens alkuun, niin ei tule riuhdottua :)

      Poista
  13. Hui, pelottava kokemus :( Hyvä että olet saanut apua ja tilanne on parempaa päin. Paljon vaan nyt lempeyttä ja kärsivällisyyttä matkaan <3
    Parempaa vointia!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä todellakin pelottavaa havahtua yöllä moiseen, ja ihan oikeasti kävi mielessä, että tämä elämä oli nyt tässä. Hrrr. Mutta Luojan kiitos, tässä ollaan ja olokin on just nyt lähes normaali, mikä tuntuu niin mahtavalta, etten oikein edes tiedä, mihin sitä vertaisin. Sen lupaan, että ihan äkkiä en enää pikku väsymyksistä tai energian puutteesta ruikuta.

      Kiitos Tuula ja hyvää vointia ja viikonloppua (eikös se jo kohta ole) sulle <3

      Poista
  14. Tuo asentohuomaus on ikävä vaiva! Hyvä, kun vaiva on nyt ohi mennyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No oli kyllä todella sellainen kokemus, etten toivo kenellekään. Olin siitä kyllä kuullut ja lukenut, mutta en olisi osannut arvata, että voi mennä noin pahaksi. Aika avuton olo, kun ei pysy edes pystyssä.

      Hyvää viikonloppua Jaana <3

      Poista
  15. Voi mä niin tiedän tämän. Äidilläni on ollut sama ja aina kun hän koitti nousta ylös, niin hän alkoi oksentamaan ja maailma pyöri silmissä. Hän kärsi liki 10 vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti tuosta vaivasta. Nyt ei onneksi ole moneen vuoteen ollut. Kesti aina noin 3-4 päivää kerrallaan. Se oli kauheaa aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua. 10 vuotta tätä lajia, vaikka vaan satunnaisestikin, on ihan kamalan pitkä aika. Onneksi on sun äidillä jo helpottanut. Ja mulla itselläkin on jo pari päivää ollut ihan hyvä olo, joten todellakin toivon, että se oli nyt tällä erää tässä, eikä ihan äkkiä toistu.

      Hyvää viikonloppua Maiju!

      Poista
  16. Joo, ei ole mukava kaveri tuo huimaus. Minullakin sitä on ollut pariin otteeseen. Kyllä sitä ekan kerran pelästyi, mutta jotenkin siihen vaan sitten tottui. Pikkasen jännitti, kun otin tyttäreni vauvan yöhoitoon meille ja mieskin oli maalla tuolloin. Yöllä vauva heräsi ja nousin ylös, jolloin huimasi toden teolla. Rauhallisesti seinistä kiinni pitäen menen rauhoittamaan vauvan. En viitsinyt tuosta kenellekään edes puhua. Eivät olisi varmaan vauvaa antaneet. Hyvin meillä meni. Siinä kannattaa vaan pitää pää kylmänä. Se ei ole oikeasti vaarallista vaikkakin pelottaa alussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kääk. Hoidossa oleva vauva ja huimaus kuulostaa aika pelottavalta yhdistelmältä, mutta eipä kai siinä tosiaan ole paljon muita vaihtoehtoja kuin koittaa sulkea se oma olotila pois ja pysyä rauhallisena. Syliin en itse olisi uskaltanut pientä ottaa. Enkä kyllä varmaan olisi selvinnyt edes sinne pikkuisen luo niinä parina kaikkein pahimpana yönä. Mutta onneksi sellaista ei tarvi nyt tässä miettiä.

      Seuraavan kerran, jos vastaavaa tulee (toivon todella, että ei), sitä jo onneksi valmiiksi tietää, mistä on todennäköisesti kyse, että jää se alkupelko pois.

      Hyvää viikonloppua Irene!

      Poista
  17. No huhhuh, onpa sulla ollut hurja kokemus! Onneksi on helpottanut ja toivottavasti myös pysyy poissa! En ole itse joutunut moista kokemaan, mutta voin kyllä kuvitella, että koneella istuminen koko päivän saa aikaan pahoja jumeja yläkropassa. Olen itse liikkeessä koko työpäivän, kun koikkelehdin luokassa kaikki tunnit, mutta esim. koeviikolla (tai pitkää blogitekstiä kirjoittaessa), kun joutuu istumaan koneen ääressä monta tuntia putkeen, niin mulla kyllä menee kaikki paikat ihan jumiin välittömästi. Eikä siihen tosiaan kävelylenkki auta, eikä mulla ainakaan mikään kevyt venyttelykään, vaan kunnon käsipainoilla tehty treeni ihan kotioloissa.

    Toivotaan nyt parasta, että et joudu uudestaan kokemaan samaa! Kivaa viikonloppua sulle Annukka <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu on kyllä ollut melkoisen hankalaa tässä viime ajat, mutta nyt on jo hyvä ja toivon todella, että myös pysyy.

      Ja vaikka huimauksen aiheuttaja tosiaan oli se sisäkorvan kaarikäytävään eksynyt sakka, joka sekoitti tasapainon, niin veikkaan, että stressaavan työjakson aiheuttama niskajumi siihen yhdistettynä vaan pahensi asiaa, kun jäykistyi pelosta ja jännityksestä entisestään. Mutta siihen olen tosiaan saanut fysioterapiasta apuja. Ja nyt muistan nousta vähän väliä ylös ja pyöritellä hartioita ja venytellä, mikä tuppaa aina jäämään, kun keskittyneesti tekee koneella jotain pidempää rupeamaa. Eikähän mun työpistekään, jolla olen 21 vuotta keikkunut, ole ihan vimpan päälle ergonomian helmi. En vaan ole siitä niin välittänyt, vaan ajatellut, että ei se oo niin justiinsa, mutta näihin vuosiin kyllä huomaa jo, että pitäisi tosiaan olla edes sopiva työtuoli (nyt on uusi tilattuna) ja kaikki muutenkin kohillaan tai "räpsii runkoon" niinkuin mun miehellä on tapana sanoa.

      Mutta kyllä se tästä taas iloksi muuttuu. Arvaan, että mulla on mennyt vaikka kuinka monta kivaa blogitekstiä ohi, mutta onneksi uusia tulee ja pystyn taas lukemaan.

      Kiitos toivotuksista ja mukavaa viikonloppua Emma <3

      Poista
  18. Itse en ole kokenut, mutta ystävällä ollut muutamia useamman päivän jaksoja, jolloin pitkin seiniä joutunut kävelemään. Yleensä kunnon stressi-aikoina :/ Toivottavasti et joudu usein kärsimään vaivasta, se kuulostaa niin karmealta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä tosiaankin kamalaa. Ja pelottavaa. Ja vaikka tässä nyt olikin kyse hyvänlaatuisesta vaivasta, niin olo oli kyllä sellainen, että muistutti ihan oikeasti siitä, kuinka haavoittuvaisia tässä kumminkin ollaan, vaikka sitä kuvitteleekin (ainakin minä), että kaikkeen voi itse vaikuttaa. Ja onneksi paljoon voikin.

      Kiitos Katja ja kivaa viikonloppua <3

      Poista
  19. No huh! Tulipa huolestunut olo etenkin ensimmäiset kappaleet luettuani! :/ Kuulostaa aivan kammottavalta olotilalta... Itsellä ei ole minkäänlaista kokemusta moisesta. Onneksi huimauksellesi kuitenkin löytyi selitys! Ajatuksia herättävä postaus kaikin puolin. Toivottavasti voit nyt hyvin etkä enää joutuisi kokemaan samaa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hengissä ollaan, joten ei syytä huoleen, mutta ehdin kyllä pelästyä ihan tosissaan. Harvinaisen inhottava olotila, kun kaikki vaan pyörii, ja parinkin metrin matka on liian pitkä käveltäväksi ilman tukea. Hui. Nyt on jo paaaaaljon parempi, mutta ihan kunnossa en mahda olla, kun ulkona kävellessä (silloin kun ympärillä on avaraa), meno on jotenkin sellaista huteraa. Etenkin pimeässä, mikä tekee asiasta vähän hankalaa, kun ei tota valoa enää näytä piisaavaan mihinkään aikaan päivästä.

      Kiitos toivotuksista Anna ja sulle hyvää oloa <3

      Poista
  20. Apua miten olet säikähtänyt ja siis huh mikä juttu! Tuohan on ollut ihan hirveää ja siis voiko se uusiutua tai olla jotain sellaista, että kerran kun tulee, tulee aina. Ystävällä on menieren tauti ja se kuulostaa samankaltaiselta.

    Voih Annukka onpa ollut hurjaa, täältä suuri lämpöinen hali <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on kyllä hirveää ja ikävä kyllä voi uusia, ja voi myös tulla ihan kenelle vaan ja näköjään myös ihan puskista. Ihme vaiva.
      Mutta voi sun ystäväparkaa. Se Menieren tauti on varmasti vielä piirun verran kammottavampi, jos oikein olen ymmärtänyt, että on enempi sääntö kuin poikkeus se, että kohtaukset uusii. Todella kurjaa, vaikka kuinka hyvänlaatuiseksi mainitaan :(.

      Kiitos haleista ja hyvää vointia sulle Tiia <3

      Poista
  21. No huija! Onneksi syy selvisi ja sait hoitoa siihen <3 Meidän Anniinalla on samaa, mutta se menee yleensä päivässä ohi. Hänellä se on toistunut noin kerran vuodessa :( Muistatko kun silloin eka kerran tavattiin, niin mulla oli vähän samanlainen aamu ja koko päivän se pahoinvointi..samantyyppistä, mutta ei noin rajua kuin sinulla on ollut. Paranemishalaus täältä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä harvinaisen ikävä kokemus, mutta onneksi näyttää siltä, että se oli nyt tällä erää tässä. Voi kuulemma kestää kymmenenkin viikkoa tai voi olla, ettei parane koskaan kunnolla, mutta toivon, että jäi tohon pariin viikkoon, joka sekin tuntui ikuisuudelta.

      Ja muistan kyllä, että sulla oli huono olo, mutta taisit reippaana sinnitellä niin, että en osannut kuvitella, kuinka paha olo sulla oikeasti oli. Harmillista tommonen. Ja tuli mieleen, että työkaverilla oli ollut samanlaista vaivaa, joka oli tullut lentomatkan jälkeen. Muistelen, että sinäkin tulit sillä kertaa lentäen? Oisko vaikka ollut jotenkin yhteydessä siihen. Ja kuulemma stressikin voi laukaista oireen, mikä tuntuu kyllä jotenkin kummalta, että miten se sakka siitä stressistä sinne kaarikäytävään eksyy, mutta eipähän tosta stressistä mitään hyötyäkään kyllä ole, joten koitan sitä nyt vältellä. Ja tänään meen ekaa kertaa salille. Ihan hissunkissun. Ja pyysin, että fyssari takavarikoi multa kaikki mittalaitteet, etten ala taas tapojeni mukaan suorittamaan ja riuhtomaan.

      Kiitos halista ja hyvää vointia <3 ja olen sua paljon tässä viimeaikoina miettinyt, kun on jäänyt niin vähiin se yhteydenpito sen jälkeen, kun menit töihin. Mikä siis on ihan ymmärrettävää :)

      Poista
  22. Tervetuloa hyvälaatuisten joukkoon. Tiedän niin mistä kirjoitit. Itse muutaman kohtauksen saaneena, voin kertoa, että ollakseen hyvälaatuinen, on kyllä ikävä pitää. Mukkelismakkelis mennään niin, että heilahtaa ja on sanomattakin selvää, et moisesta säikähtää.

    Ei välttämättä jää yhteen kertaan ja kohtauksia on erilaisia. Jotkut menee ohi päivässä, joskus kestää viikkoja. On voimakkaampia ja sit niitä, jotka keikuttaa vaan pikkasen. Hartianiska seutu kannattaa pitää kunnossa ja onneks mua auttaa se pään kääntely selällään. Tsemppii, sen kans selviää. Valoa toivotan myös tähän harmauteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No arvaa vaan tulitko mun mieleen, kun muistan niitä sun aiempia "niskapaska"-epäilyjä ja kaikkia kurjia oireita. Mietinkin, että jos joku varmasti tietää, miltä musta tuntuu, niin se on Toveri Janhunen.

      Mulla oli joskus vuosia sitten sellasta kaatavaa huimausta, joka tuli yleensä jollain avaralla paikalla. Ja aika usein toistui ihan samoilla paikoilla ja olen näin jälkikäteen ajatellut, että siitä tuli varmaan jo sellanen psyykkinenkin juttu, että sitä alkoi valmiiksi jännittää menoa sinne, missä niitä kohtauksia tuli (mm. viereisen marketin käytävällä) ja koska sitä jännitti, niin ihan varmaan myös huippasi. Mutta sitten se yhtäkkiä katosi ja ainut selitys, minkä sille keksin, on se, että aloitin samoihin aikoihin joogan (jonka jouduin sittemmin lopettamaan, kun tuli se jäätynyt olkapää, joka pilasi yli 2 vuotta elämästä) ja siellä joogassa oltiin paljon pää alaspäin ja muutenkin ne liikeradat oli sellasia, että varmaan joku niskalukko siellä aukeni tai jotain, koska tosiaan loppui se keikutuskin.

      Huomaan, että nyt kun on koko ajan pimeää, ulkonäkävely on sellasta vähän epävarmaa, mutta voi olla, että on silmissäkin vikaa. Tai päässä..

      Ei oo vanhaks pyyntöö, mutta koitetaan köpötellä kunnialla eteenpäin ja kiitos tsempistä ja oli kiva kun kävit! On ollu oikein ikävä nääs.

      Poista
  23. Uuuuh! Mikä riesa.
    Olen aika ajoin hoitanut ihmisiä, joilla on tuo sama vaiva ja kieltämättä ihan vierestä katsottuna se jumpparin tekemä hoito näyttää tooodella epämiellyttävältä nopeine liikuttamisineen....
    Toivottavasti vaiva paranee eikä koskaan uusi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No älä kuule muuta viserrä. Vaikka on hyvänlaatuinen, ei todellakaan ole kivanlaatuinen, ja se asentohoito tuntuu vähintäänkin yhtä epämiellyttävältä kuin miltä näyttääkin.
      En melkein pysty edes ajattelemaan asiaa ilman, että alkaa etoa, vaikka nyt onkin luojan kiitos ihan hyvä olo. Kävely erityisesti ulkona, kun on paljon tilaa ympärillä, on vielä jotenkin epävarmaa (tai sitten on jo mennyt korvien väliin), mutta toivon, että sekin siitä tasaantuu. Ehkä sitä vielä vähän jännittää, alkaako huimaukset uudelleen ja keskittyy liikaa siihen oman olon miettimiseen. Koitan päästä siitä eroon ja eilinen eka salikäynti oli siitä(kin) terveellinen, että siellä oli pakko miettiä ihan vaan sitä mitä on tekemässä, eikä sitä, miltä tuntuu.

      Parempaa vointia ja terkkuja sulle Vivi <3

      Poista
  24. Kuulostaa tosi pahalta ja varmasti kokemuksena onkin kauhea, ainoa hyvä puoli ettei ole vaarallista. Toivotaan ettei sulla uusi koskaan. Tsemppiä sulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollut kyllä kivaa ja toivon todellakin, että ei uusi, vaikka niin ennustetaankin.

      Ei kuitenkaan ole mitään verrattuna sinun pitkäkestoisiin kipuihin, joiden toivon todellakin helpottavan, joten täältä tulee ennemminkin tsemppiä siihen suuntaan!

      Poista
  25. Voi apua, mikä kokemus! Onneksi ei ollut mistään vakavasta neurologisesta ongelmasta kyse. Muutamalla tutulla on ollut asentohuimausta ja voin vain kuvitella, kuinka se säikäyttää ja kuinka inhottavalta se tuntuu.
    Onneksi voit jo paremmin. Mukavaa viikonloppua ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kyllä toivo kellekään. Olkoonkin, että on hyvänlaatuinen, mutta ei todellakaan kivanlaatuinen :(.

      PS. Sovittelin tänään vähän jo mielessäni himmeliä seinälle. Enää alottamista vaille valmista :D

      Ja kiitos samoin <3

      Poista
  26. Voi tsiisös!! Kaikkea sitä ny voi ollakin! Kuulostaa kyllä tosi kamalalta. Kaikki kädet ja sormet ristiin ettei tuu uudelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No äläpä. Ihan karmee kokemus. En toivo kenellekään. Enkä itsellenikään enää ikinä. Mutta hengissä ollaan ja salillakin käyny jo kolme kertaa, joten kyllä se tästä vielä elämäksi taas muuttuu. Pimeällä kävellessä horjuttaa, mutta muuten OK.

      Poista
  27. Mummoni kärsi tästä yllättäen alkuvuodesta, kaatui ja kylkiluut murtuivat. Sitten vaivaa hoidettiin, hän oksensi jatkuvasi ja kylkiluut olivat repineet muutakin. Oli hurja juttu ja kaikki johtu ns. hiekasta korvassa! Tsemppiä, tämä on kyllä hurja, kun ei tiedä milloin sellainen tulee ja kenelle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mummoparkaa :(. Ei ole tosiaan kivaa. Ja vanhemmiten vaiva kuulemma iän mukanaan tuomasta rapautimsesta johtuen yleistyy (itse en koe vielä kuuluvani tuohon ryhmään kumminkaan). Muuten on lääkäreillekin mysteeri.

      Mulla on nyt hyvä olo. Viime viikolla aloitin salikäynnit ja se tuntui ihan huipulta. Maltilla vaan täytyy älytä ottaa. On ollut tapana mennä vähän överiksi. Uskon, että tiedät tunteen, kun koko ajan pitää tehdä vähän enemmän ja kovemmin ja paremmin :).

      Kiitos tsempistä ja hyvää oloa sulle <3

      Poista
  28. Täällä myös kohtalotoveri. Viimeisestä huimauksesta on jo tosin vuosia vierähtänyt. Ja ei minulla ole se koskaan ollut noin pahana kuin sinulla. Minä sain apua liikesarjoista, kun oli ensin selvitetty mikä kaarikäytävä oireita aiheuttaa. Ja nyt olen tosiaan ollut oireeton varmaan jo kymmenen vuotta.
    Tsemppiä sinulle! Ja hyvää oloa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että mulla vaikeutti tuota paranemista se, että oli samaan aikaan myös ns. "Tension Neck" eli niskat ihan totaalisen jumissa. Mutta kammottava kaksiviikkoinen oli kyllä. Toivon, ettei enää ikinä toistu. Niin täällä kuin sielläkään tai ylipäätään missään.

      Kiitos tsempistä ja hyvää oloa sinulle myös!

      Poista
  29. Hui miten pelottavalta kuulostaa! Olin kyllä kuullut asentohuimauksesta, mutten ole koskaan tajunnut että se voi olla noin paha! Toivottavasti todella pysyy poissa. Rauhallisesti eteenpäin siellä ja Hyvää Joulukuun alkua<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ei ollut kivaa. Ja nyt kun jälkikäteen ajattelen, niin en oikein (ehkä onneksi) muista noista parista viikosta oikein mitään. Vaikkapa nyt sellasia juttuja, että olenko muistanut syödä ja jos olen, niin mitä. Ei muistikuvaa.

      Mutta nyt on onneksi asiat niiltä osin hyvin, come back punttisalille suoritettu ja kivalta tuntuu :)

      Kaikkea hyvää sulle kans Sari <3

      Poista
  30. Voi hyvänen aika sentään! Kuulostaapa hurjalta, mutta tutulta. Mulla on myöskin ollut asentohuimauskohtaus. Tämä tapahtui pari vuotta sitten, jolloin sain ekan ja toistaiseksi vikan kohtauksen. Mulla ei todellakaan ole ollut noin kauheeta, mutta alkoi kuitenkin ihan samalla tavalla aamulla. Oli hurjan pelottavaa, kun ei tiennyt mitä tapahtuu ja se hiton pyörimisen vauhti ole kamalan kova. No, lääkäri totesi, että hyvälaatuinen asentohuimaus ja sain niitä asentoharjoituksia. Koputan puuta ja toivon, ettei tule ikinä enää.

    Ja todellakin toivon, ettei tule koskaan enää sullekaan!! Olen niin samaa mieltä, että onnellinen saa olla, että terveenä on saanut käydä nukkumaan ja myöskin herännyt. Laittaa nuo "kohtaukset" miettimään, miten hyvin täs kuitenkin on asiat ja muistaa olla kiitollinen terveistä vuosista.

    Hyvää joulunalusaikaa sinne F:ään! <3 Voi hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No arvatenkin tiedät, mistä puhun, vaikka toivonkin, ettei tätä tulis kenelekään ikinä. Eikä varsinkaan uudestaan. Hrrr. Sen verran kammottava kaksiviikkoinen, etten jää kyllä kaipaamaan.
      Mutta nyt on asiat mallillaan ja punttisali otettu taas takaisin mukaan ohjelmistoon, mikä tuntuu ihan hitsin kivalta. (Ja taas kerran pistää miettimään, minkä takia sitä aina täytyy päästää tauko joka vuosi niin pitkäksi, että kaikki alkaa taas nollasta. Mutta pistän golfkentän piikkiin, koska en vaan malta pysyä sisällä niin kauan kuin ulkonakin voi harrastaa. Parempi kumminkin myöhään kuin ei milloinkaan, mutta nyt tarvii vaan koittaa ottaa sillälailla maltilla, etten ala yhtään suorittamaan tai käymään liikaa, vaan niin, että ennemminkin toppuuttelen vähän).

      Nyt odottelen, että pari viikkoa sitten tilatut uudet sängyt kotiutuu. Ihanaa. Tuli jo vähän sellasia pelkotiloja koko makkaria ja omaa sänkyään kohtaan, kun jännitti, alkaako taas pyörittää. Mutta uskon ja toivon, että kunhan saadaan uudet petit, voi taas mennä nukkumaan levollisin mielin.

      Kiitos Tarja ja kaikkea hyvää sulle kans <3

      Poista

Kiitos kivasta kommentistasi