Sivut

perjantai 30. syyskuuta 2022

SE MIHIN KESKITTYY, SE LISÄÄNTYY?

Testasin ajatusta tänä aamuna, kun ei oikein meinannut sängystä nouseminen napata normaaliin malliin. 

Nukuin pitkästä aikaa kehnosti ja aamulla, kun kello soi, teki mieli vaan haudata se johonkin syvälle ja kaivautua itse takaisin peiton alle. Etenkin kun verhojen raosta ei pilkottanut yhtään valoa. 

Makasin hetken aikaa silmät kiinni ja mietin, että en jaksa, en pysty, en kykene, eikä varsinkaan kiinnosta nousta ylös, vaikka tiesinkin, että jos en kohta nouse, joudun tinkimään rauhallisesta aamupalasta ja töihin suoriutumisesta, enkä tykkää itseaiheutetusta kiireestä yhtään.

Kokeilin kääntää ajatuksen siihen, että tänään on perjantai ja kiva viikonloppu tiedossa. Ja maanantaista lähtien mahdollisesti myös tavallista enemmän töiden ulkopuolista aikaa käytössä asioihin, joiden keskeneräisyys häiritsee.

Napsautin valot päälle, siristelin silmät, nousin ylös, tein parit perusvenyttelyt ja muutamat kyykyt (muuten menee aamu köpöttelyksi), availin pimennysverhot ja sälekaihtimet, laitoin pari ikkunaa hetkeksi auki ja kappas vaan, väsymys vaihtui virkeyteen ja mielikin tuntui toiveikkaalta. 

Eihän kaikki aina näin helposti käy, mutta koen kyllä olevani peruspositiivinen tai vähintään perustyytyväinen, mieluummin hyvään keskittyvä ihminen, enkä halua takertua tai varsinkaan jäädä junnaamaan mihinkään negatiiviseen. Sitä kestän aina vaan huonommin ja huonommin myös muilta. Mies sen jo tietääkin.. 

Tottakai huonojakin fiiliksiä tulee ja menee, mutta viisaus piilee siinä, että ymmärtää päästää niistä ajoissa irti. 

Kotona meillä on sellainen kirjoittamaton sääntö, että jos joku asia alkaa liikaa hiertää, kannattaa  valittamisen sijasta hetki miettiä, voiko itse tehdä asialle jotain. Jos voi, silloin vaan yksinkertaisesti tekee ja jos ei viitsi tai halua, ainakin lopettaa turhat jupinat, joista kärsii myös ympäristö. 

Ja jos taas toteaa, ettei itse voi asiaan mitenkään vaikuttaa, on parempi olla  myrkyttämättä  mieltänsä ja tuhlaamaatta energiaa asian vatvomiseen. Etenkin, jos aihe ei ole erityisen merkityksellinen. 

Kohtapuoliin ajankohtaisena esimerkkinä tästä toimii hyvin siirtyminen kesäajasta takaisin alkuperäiseen aikaan ja sitä seuraava ikuinen kiistely kesä- ja "talviajan" paremmuudesta. Samoin kuin tunne pimeyden lisääntymisestä, vaikka totuus on se, että pimeän määrä on meillä vuodessa suht vakio, riippumatta siitä missä asennossa viisarit on. Ei meistä varmaan kovin moni kuukausitolkulla jatkuvasta pimeydestä nauti, mutta helpommalla pääsee, jos ei anna sille liikaa valtaa, vaan keskittyy muihin juttuihin. Todellinen syysmasennus tai muu sen kaltainen on tottakai asia erikseen.




Näissä parissa kuvassa on siivu omaa mielenmaisemaani. Otin ne vakiolenkilleni sijoittuvan kävelysillan alla.

Sillan betoniseinä on yleensä "koristeltu" erinäisillä graffiteilla, joita tässä oli selvästi hiljattain pesty pois niin, että jäljellä oli vaan häivähdys väreistä. Oli mielestäni niin rouhean kaunis tausta tuolle yksinäiselle mille lie talventörröttäjälle, että piti ihan pysähtyä. Muutamien ohikulkijoiden ilmeestä näki, etteivät varmaan oikein ymmärtäneet, mitä tässä näin, mutta itse en melkein malttanut jatkaa matkaa, vaan tuijottelin tätä kaunista yksityiskohtaa, josta voisin teettää vaikka taulun.



Siinä missä jaksan huonosti jatkuvaa negatiivisuutta, sama koskee epäaitoa pakkopositiivisuutta. Sellaista, jossa väkisin koitetaan kuitata itse kunkin elämässä väistämättä eteen tulevat murheet ja todelliset vastoinkäymiset vaikkapa lausumalla murehtijalle jotain "Mutta onneksi kuitenkin...."-tyyppistä. Tai "Mitä sitä suret, ota pulla".  Sellainen ei auta ketään.

Googletin tuota otsikon lausetta ihan mielenkiinnosta ja klikkasin tähän lyhyeen tekstiin ja videonpätkään, joiden sisällöstä tykkäsin. Jos aivotutkijat ovat pystyneet todistamaan, että omalla tietoisella ajattelullaan voi jopa rakentaa aivojaan fyysisesti uusiksi, olen enemmän kuin valmis jatkamaan valitsemallani tiellä. Välillä kun tuntuu, että pää joutaisi jo vaihtoon.


PS. Olen suorastaan ylpeä, että pystyin kerrankin pitämään suoraan päästä suoltamani tekstin näinkin lyhyenä.
 Asiaan toki vaikutti sekin, että aikaa lounastauolla oli rajallisesti ja hyvä niin.

26 kommenttia:

  1. Olen kuule kanssasi ihan samaa mieltä. Tässä kun on ikää tullut lisää, on minullakin alkanut negatiivisuus ottamaan aivoon. Välillä on oikein vaikeaa tuon oman ukkelin kanssa, joka on sellainen perusnegatiivinen. Suuttuikin minulle yhtenä iltana, kun sanoin, että voisit olla vähän positiivisempi tämän asian suhteen :)
    Sopivasti positiivista viikonloppua sinulle Annukka <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun on nyt pakko sanoa, että en olisi ikinä kuvitellut sinun ukkelin olevan missään määrin negatiivinen. Päinvastoin. Mutta samaa joudun osittain sanomaan omastani. On aina energinen, sosiaalinen ja positiivinen muuten, mutta joskus tuntuu, että takertuu ihan liian pitkäksi aikaa vaikkapa johonkin mitä joku on hänelle sanonut ja jonka kokee jotenkin ärsyttäväksi tai suorastaan kettuiluksi, vaikka minä esimerkiksi en kuule sanoissa mitään mikä siihen viittaisi. Mutta kaikilla meillä varmaan on elämässä sellaisia ihmisiä, joilta on valmis ottamaan vastaan mitä vaan (myös pyytämättä annettuja neuvoja), mutta myös niitä, joiden sanomisissa tuntuu aina olevan joku piikikäs sävy tai joiden "hyvää tarkoittavat" neuvt vaan ärsyttää. Ja nuo jälkimmäiset on justiin niitä, joiden sanomisiin ukkeli jää junnaamaan sen sijaan, että antaisi mennä. Nykyään kyllä riittää jo mulkaisu omalta taholtani siihen, että ymmärtää, milloin on aika lopettaa :D. Enkähän itsekään tietenkään mikään pyhimys ole, mutta koitan elää sen itse aikanaan lanseeraamani säännön mukaan :).

      Pidetään peruspositiivisuuden lippu pystyssä Outi ja nautitaan viikonlopusta <3

      Poista
  2. Mahtavat kuvat!

    Olen niin mahdottoman samaa mieltä kanssasi niin tuosta negatiivisuuteen kuin positiivisuuteekin suhtautumisesta. Näillä mennään eteenpäin 💖.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla Susanna.

      Elämä on niin paljon mukavampaa ja tyynempää, kun pysyttelee kaikenlaisen turhan negatiivisuuden ulkopuolella. (Pahimpia tässä ajassa tuntuu olevan vaikkapa jotkut Facebook-ryhmät, joiden sisällä alkuperäisestä aiheesta riippumatta päädytään lopulta väittelemään keskenään ja jakelemaan ilkeitä kommentteja. Sellaisesta haluan pysyä kaukana. Samoin kuin minkäänlaisten keskustelupalstojen lukemisesta. Ja uutisetkin katson vain kerran päivässä, etten ahdistu enempää kuin on pakko)

      Taaperretaan tosiaan tällä ihan vaan tavallisen tyynellä polulla eteenpäin <3.
      Ja kiitos kuvakehusta :)

      Poista
  3. Meillä on niin, että minä olen se negatiivisempi ja märehdin aina kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mies taas tässä päivässä elävä, joka ei turhaa murehdi. Aika usein kadehdinkin hänen tyyliään, mutta ei ole helppoa omaa luonnettaan muuttaa vaikka kuinka haluaakin.
    Ymmärrän hyvin sen, että kiinnitit huomiosi tuohon kasviin seinustalla, onhan se niin kaunis näky. Itsekin olisin varmaan kuvan siitä napannut. Mukavaa syksyä sinulle<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mestarimurehtija olen minäkin vaikka kuinka olen yrittänyt opetella siitä pois ja meilläkin mies on se, joka aina sanoo, että "mitä sitä murehdit, tulee mitä tulee" (välillä se lohduttaa, välillä ärsyttää, kun tuntuu, ettei suhtaudu vakavasti mihinkään), mutta tuo murehtiminen ja "mitä jos"-asioiden ennakolta pelkääminen tai jänittäminen on eri asia kuin se mitä tarkoitin tekstissä. Omat (yleensä onneksi täysin turhat) pelon ja stressin aiheet liittyy poikiin ja siihen, että pelkään heille tapahtuvan jotain. Etenkin, jos ovat jossain sellaisessa tilanteessa, jossa itse olen arka (vaikkapa nyt kesärenkailla liikenteessä pitkällä matkalla, jonka varrella tiet yhtäkkiä muuttuu peililiukkaiksi ja alkaa pyryttää lunta).

      Sensijaan vaikkapa nyt sateinen keli tai justiin se pimeys tai se, että joku ei käyttäydykään omien toiveiden mukaan tai ylipäätään mikä tahansa sellainen, johon ei vaan itse voi vaikuttaa, on niitä asioita, jotka sivuuttamalla pääsee paljon helpommalla kuin takertumalla niihin ja koko ajan vaan voivottelemalla, kuinka on pimeää ja märkää jne. Menee elämä ihan hukkaan semmoisessa.

      Justiin tässä katselen samalla, kuinka vesi piiskaa ikkunaa, mutta alkaa olla tähän aikaan aamupäivästä hapenpuute jo sillä mallilla, että vedän kohta sadekamppeet päälle ja lähden ulos. Sen jälkeen mietin, mitä sitä tänään tekisi, kun vaikka mtiä on mielessä, mutta kaikkea ei kerralla ehdi.

      Mukavaa viikonloppua ja uuden kuun alkua Kristiina <3

      Poista
  4. Jälleen tuntuu kuin olisin lukenut omaa tekstiäni, eikä ole ensimmäinen kerta. Suorastaan vihaan itseaiheutettua kiirettä! Se on vain ja ainoastaan itsestä kiinni ja toimin aivan samoin aamuisin (useinmiten), nousen mieluummin vähän aikaisemmin ylös kuin liian myöhään, koska en halua luopua aamun rauhallisesta hetkestä. Ja myös yksinolosta. Mitä kahdehdin ja mitä en saa aikaiseksi, on aamuvenytykset. Mutta sekin on oman pään juttuja, teen jotain muuta.
    Uskoisin, että tapanne selvitellä hiertämisiä, on se millä parisuhteessa vältetään turha naputus ja huonon fiiliksen kertyminen ja kasaantuminen. Monesti huomaan itsekin, että meinaa lipsahtaa suusta jotain ilkeää, mutta pienen aikalisän jälkeen sen saa muotoiltua järkeväksi ja rakentavaksi.
    Totta sekin, että on isoja ongelmia joista ei selviä näillä ohjeilla, mutta ne ovat asia erikseen. Positiivista virettä saa yllä pidettyä loppujen lopuksi aika pienellä.
    Lisään vielä tähän, etten jaksa yhtään ylenpalttista mietelauseiden lukemista ja jakamista, sillä ne eivät sinällänsä johda mihinkään (ainakaan omalla kohdallani). Vaan teot ja käytäytyminen.
    Ihanaa, valoisaa viikonloppua Annukka <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun laitoit viestiä Maarit, kiitos siitä.

      Itseaiheutettu kiire on tosiaan ihan tyhmää. Muuten en koko kiire-sanaa omalla kohdallani oikein edes käytä, koska itselläni kiire on oikeastaan vain silloin, jos meinaan myöhästyä vaikka bussista tai jostain sovitusta menosta tai mitä nyt sitten onkin. Muuten kyse on ennemminkin siitä, että on vaan niin paljon (useimmiten ihan itse itselleni haalimaa vapaaehtoista) tekemistä, jota on enemmän kuin käytössä olevaa aikaa. Ja jostain syystä aika tuntuu menevän sitä nopeammin, mitä enemmän sitä on. Sen huomaa etenkin, jos sattuu arkena olemaan poikkeuksellisesti vapaapäivä. Silloin on usein mielessä vaikka mitä tekemistä, mutta sitten vaan saatan istua ja ihmetellä ja ajatella, että mikäs hoppu tässä, kun aikaa on vaikka kuinka paljon. Tai vaihtoehtoisesti mietin, mistä niistä kaikista mielessä olleista (useimmiten kivoista) tekemisistä aloittaisin ja lopulta en aloita mistään, vaan yhtäkkiä huomaan, että o-ou, kello on jo sen verran kuin silloin, kun jo pääsisin töistä, enkä ole saanut aikaiseksi mitään :). Tulee vähän sellainen olo ,että meni hyvä vapaapäivä kokonaan hukkaan. Se on ihan eri tilanne kuin se, jos on alunperinkin päättänyt, että en edes yritä tehdä tänään mitään.

      Kyllähän sitä kotona väkisinkin toiseen ärsyyntyy välillä niin, että ihan kihisee kiukusta, mutta hoidan tilanteen useimmiten niin, että poistun siitä. Lähden vaan yksinkertaisesti johonkin ja vaikka vaan kävelen niin kauan, että alkaa jo itsestäkin tuntua ihan naurettavalta koko kiukun aihe. Tästä meillä olikin aiemmin kesällä puhetta, kun ollaan samiksia siinä(kin), että kaivataan aikaa ja mahdollisuutta olla ihan vaan yksin ja rauhassa. Justiin siltä "juu mene vaan, äläkä suotta pidä mitään kiirettä"-pohjalta :)

      Ja jep. Ei nappaa päälleliimatut mietelauseet täälläkään. Useimmiten ihan päinvastoin. Ja huonona päivänä ärsyynnyn välillä ihan sellaisestakin, että joku joka ei ikinä muuten astu jalallaankaan metsään, menee käymään siellä sen verran, että saa someen kuvan, jonka alla on joku ylevä "menkää ihmiset metsään"-teksti. Siinähän ei siis ole mitään pahaa, mutta itse kun tallaan niitä metsäpolkuja harva se päivä, alkaa välillä sellaiset näytösluontoiset somepäivityksetkin tuntua samalta kuin ne päälleliimatut mietelauseet. Mutta siinä onkin taas itselle yksi paikka "elää niin kuin opettaa" eli antaa tunteen tulla ja mennä, eikä takertua siihen.

      Tultiin justiin kentältä ja meinasin kotimatkalla ihan pökertyä siitä kauneudesta, joka syntyi, kun taivas oli ihan tumma ja laskevan auringon säteet osui kirkkaan keltaisina ja oransseina hehkuviin puiden lehtiin. Ehkä turhan runollista, mutta niin se vaan oli.

      Leppoisaa lokakuun alkua ja mukavia lukuhetkiä Maarit <3

      Poista
  5. Positiivisuusasiassa on kyllä tekemistä joskus itsellänikin:) Olen nyt kuitenkin päättänyt että aina kun sellanen ajatus nostaa päätään niin tietoisesti puhun itselleni että nyt se syrjään ja jotain muuta ajatuksiin. Tuon olen jo useamman kerran totetuttanut ja on toiminut. Ehkä negatiivisesti ajatteleminen on toisinaan varautumista joihinkin asioihin niin ettei pettyisi. Tämmönen syvällisesti ajatteleva vaan tahtoo monesti taipua niihin ikävämpiin asioihin mutta kyllä tästäkin päättäväisyydellä selvitään:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sellaista ihmistä varmaan olekaan, joka jaksaisi aina olla pelkästään positiivinen. Ihan aidosti ainakaan. Tekopirteys onkin sitten ihan toinen juttu, joka liippaa läheltä sitä mainitsemaani pakkopositiivisuutta. Kaikenlaisia tunteita kun tulee ja menee, mutta helpommalla itsensä (ja muiden :)) kanssa pääsee, kun ei jää jumittamaan mihinkään turhaan.

      Itsekin olen mestari näkemään uhkakuvia ja murehtimaan kaikenlaista silloin, kun kyse on vaikkapa pojista. Ei tarvi olla sen kummempaa (oikeasti tämä on itselleni iso asia) kuin että jompikumpi on lähdössä pimeässä ja huonossa kelissä ajamaan jotain pitkää matkaa. Itse kun olen arka pitkänmatkan ajelija ja siksi pelkään. Mutta se on mielestäni ennemminkin luonteesta kiinni (sanotaan nyt vaikka, että on jonkunmoinen "luonnevika" :)), eikä niinkään liity negatiivisuuteen. Ihan niinkuin sinäkin sanot, niin varautumalla henkisesti pahimpaan, on ikäänkuin valmiimpi kohtaamaan mahdolliset ei-toivotut tapahtumat. On vaan myös niin hitsin raskasta se murehtiminen ja onneksi useimmiten myös ihan turhaa.

      Pidetään päät kylmänä ja pysytään päätöksissä Irma :)

      Poista
  6. Äääh, mä niin allekirjoitan kohdallani ton nega-ajattelun. Sorrun siihen turhan usein. Periaatteessa oon peruspositiivinen jamppa, ja murehdin kaikkea jo ennakkoon. Joka on niin turhaa, tiedän. Monesti käy niin, että jostakin asiasta yöuneni menettäneenä murehtien, saankin huomata, että asiassa ei ollut mitään murehdittavaa. Sit kun se on noin niin kuin kohdalla. Typerää joo. Mut se on mun luonto. Vai onko? Mä otan nyt noi sun metodit käyttöön ja hitto vie, elämä alkaa hymyillä. Tai ainakin hitusen virnistellä. Ihanaa syksyä sulle! Täähän on muuten ihmisen parasta aika. Syksy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaankin sun kanssa mestarimurehtijoita, jotka valelee on taipuvaisia valelemaan tuhkaa päällensä vähän joka käänteessä aina, kun edessä on joku jännittävä juttu tai joku iso ja vaikea päätös tai jotain semmoista. En tiedä miksi meille on semmoiset luonteet annettu, mutta toisaalta ollaan myös herkkiä vaistoamaan asioita ja näkemään semmoistakin, mitä kaikki ei näe, joten sovitaan, että on vaan vahvuus :). Ja siis on joka tapauksessa eri asia kuin se turha negatiivisuus, jota tarkoitin. Sellainen jatkuva kitinä vaikkapa siitä, kuinka on pimeää ja märkää ja kurjaa ja ukkokin käyttäytyy ihan eri tavalla kuin itse haluaisi ja ruokakin on kylmää ja plaaplaa. Ihan jonninjoutavaa valitusta, joka päälle jäädessään alkaa jo näkyä naamastakin. Ei lähdetä semmoiselle tielle ollenkaan :).

      Syksy on kyllä niin sun vuodenaika. Värikästä ja komiaa. Justiin olit mielessä, kun äsken ajeltiin takaisin golfkentältä ja matkalla oli edessä tumma taivas ja takana laskeva aurinko, joka heitteli viimeisiä säteitä oransseihin, keltaisiin ja punaisiin puihin. Ajattelin, että tää olis niin Maketsun matskua tehdä joku hieno taideteos. Olet edelleen mun kuvausidoli, vaikka harvemmin kuvia näenkin. Kovasti toivon, että olisit saanut ne kuvansiirto-ongelmat kuntoon ja jaksaisit taas joskus kirjoitella blogiakin. Se olis mun toteutunut toive.

      Hymy on hyvä asia. Sitäpaitsi se pitää nuorena, joten koitetaan pysyä ilon puolella <3

      Poista
  7. Hei Annukka, pitkästä aikaa - no itsekään en ole blogiani kovin ahkerasti kirjoitellut - en tiedä ikäkö vaikuttaa, mutta ei tunnu ehtivän tehdä niin paljon kuin ennen - tai sitten vaan on niin paljon kaikkea muuta. Mulla syksy on ollut aina jotenkin kiireisintä aikaa kun alkaa harrastukset ja muut menot kesän jälkeen...

    Ulkona on muuten värikästä tänä vuonna - kattelin torstaina ajaessani Heinolaan tyttären luo. Muuten elämä menee vanhaa latuaan
    mukavaa syksyä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Hanna, kiva kuulla sinusta. Ja elämässä "vanhat ladut" on mielestäni oikein hyviä. Sellaisia mukavan tuttuja ja turvallisia ja tasaisia.

      Mulla on aina koko kesän kone ihan tietoisesti kiinni (paitsi töissä), enkä edes mieti täällä käymistä, mutta näin syksyllä, kun ulkoilmaelämä vähän vähenee, tuntuu taas kivalta välillä kirjoitellakin.

      Ja totta! Eilenkin oli erityisesti ilta-auringossa niin pakahduttavan kauniit värit ulkona, että hyvä kun en ajanut ojaan.

      Leppoisaa lokakuuta ja hyvää mieltä Hanna <3

      Poista
  8. Mä olen niin samoilla linjoilla kanssasi. Ihan ehdottomasti se, mihin keskittyy, lisääntyy. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että omalla asenteellaan pystyy (hyvin usein) vaikuttamaan siihen, miltä asiat itsestä tuntuvat, vaan myös sitä, että uskon, että on olemassa erilaisia ”energiataajuuksia”. Jos on hyvällä energiataajuudella, vetää puoleensa samalla taajuudella olevia asioita, ja tietysti huonolla taajuudella vetää puoleensa kaikkea kökköä. Tää kuulostaa varmaan aikamoiselta hihhuloinnilta, mutta ei se mitään; uskon näin kumminkin, kun on asiasta omakohtaisia kokemuksiakin.

    Ja pakkopositiivisuus on minusta vaarallista, sillä jos yrittää olla jatkuvasti positiivinen ja väistää ikävät tunteet, ne jäävät väistämättä jonnekin mielen sopukoihin ja tulevat eteen ennemmin tai myöhemmin. Minusta on parempi kohdata tunteet juuri sellaisina kuin ne tulevat ja käyttää niihin se aika, mikä on tarvis. Sitten voi taas jatkaa puhtaalta pöydältä.

    Aivan erityisesti ärsyttää sellainen muihin ihmisiiin kohdistettu pakkopositiivisuus, koska ainakin itselleni tulee siitä sellainen tunne, että toinen ei kuule eikä ymmärrä minua ollenkaan. Luultavasti kannustavaksi tarkoitettu positiivinen kommentti (tyyliin "kyllä se siitä", "aika parantaa haavat" ja mitä näitä nyt on) tuntuu omien tunteiden mitätöinniltä ja märältä rätiltä kasvoja vasten.

    Upeat kuvat! <3 Minäkin voisin kokeilla joskus lyhyen postauksen kirjoittamista, mutta se vaatii vielä vähän harjoittelua. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kuule kuulosta yhtään hihhuloinnilta tai ainakin kuulun ehdottomasti sun kanssa samaan hihhulikuntaan :). Se on just niin, että kökkö tuntuu vetävän puoleensa kökköä ja hyvä lisää usein hyvää. (Sopisko tähän peräti vanha kunnon "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan"-klisee?) Ja varmaan pitää paikkansa sekin hokema, että raha tulee tulee rahan luo, koska täällä ei ainakaan ole liiaksi asti näkynyt :D.

      Sulla on meneillään sellainen ajanjakso (toivottavasti on kääntynyt jyrkästi kohti parempaa), että voisin kuvitella niitä alunperin hyvää tarkoittavia, mutta sanojalle helppoja pakkopositiivisia kliseitä sadelleen. Samoin kuin kaikenlaisia neuvoja tyyliin "oletko muistanut syödä b-vitamiinia?", jotka molemmat vaan kääntää veistä haavassa. Itse ainakin koen, että jos purkaa mieltänsä kertomalla jostain omalle kohdalle sattuneesta tai meneillään olevasta ikävästä asiasta, kaikkein parhaalta tuntuisi, jos kuulija sanoisi, että "onpa tosiaan paska juttu", eikä että "mutta onneksi olet kuitenkin elossa". Tuon jälkimmäisen kun jokainen tiedostaa ihan itsekin.

      Voi olla, että olen tämän(kin) jo aiemmin kertonut, mutta jopa mun positiivinen ukkeli hermostui meillä muutama vuosi sitten sattuneen tulipalon jälkeisiin kommentteihin ja sanoi, että "onneksi kukaan ei kuitenkaan kuollut palossa"-kommenteista seuraava taso olisi varmaan ollut yhtä huolettomasti heitetty "Mutta onneksi kuoli vain puoli perhettä....".

      Meidän vanhempi poika, joka pelaa jääkiekkoa Ruotsissa, loukkaantui vuosi sitten syksyllä ja leikkauksen odotteluun ja sen jälkeiseen kuntoutukseen meni liki vuosi. Olin ihan superstressaantunut tapahtuneesta, mutta ymmärsin lopettaa siitä ääneen puhumisen siinä kohtaa, kun poika sanoi, että "Tässä on nyt kaksi vaihtoehtoa. Joko jään surkuttelemaan sitä, miten kävi tai käännän katseen eteenpäin, pistän kaiken peliin ja kuntoutan itseni takaisin tikkiin. Ja näistä olen päättänyt valita ton jälkimmäisen". Sen jälkeen tajusin, että oma tehtäväni on lopettaa ainakin ääneen voivottelu, joka ei tosiaan olis auttanut ketään.

      Lyhyet postaukset on kyllä haastava laji :D. Ei taitais meistä kummastakaan tulla mestaria sillä saralla, mutta minkäs teet, kun tekstiä vaan tulee, vaikka aina jää muka paljon sanomattakin. Sitä vaan ei kukaan muu tiedä, mutta itseä häiritsee, jos jotain jää ikäänkuin roikkumaan mielen päälle.

      Toivon, että lokakuusta tulee sun lopullinen parenemiskuu <3

      Poista
    2. Kiitos, ihana Annukka. <3 Ja hauska kuulla, että kuulutaan samaan hihhulikuntaan. :-D

      Asia on just niin kuin kirjoittelit tuossa tokassa kappaleessa. Vaikeassa tilanteessa ihminen (tai ainakin minä) kaipaa kaikkein eniten myötäelämistä; ei yltiöpositiivisuutta eikä ratkaisuehdotuksia. Aina toisen ei tarvitse edes sanoa mitään, vaan ihan vain kuunteleminen ja läsnäolo voivat jo auttaa. Mutta läsnäolo, kuunteleminen ja myötäeläminen ovat hemmetin vaikeita taitoja, sillä ne vaativat uskallusta peilata toisen ihmisen tunteita itsessään ja tuntea jossain määrin samoja tunteita kuin toinen. On niin paljon helpompi vain kuitata toisen hankaluudet jollakin tyhjänpäiväisyydellä, koska silloin ei tarvitse asettaa itseään alttiiksi epämiellyttäville tunteille.

      Kivaa syksyn jatkoa, ja kiitos kun annoit ajattelemisen aihetta. <3

      Poista
    3. Kiitos kovasti Satu, kun palasit vielä jatkokirjoittamaan. Tuli hyvä mieli siitä <3.

      Ja sepä siinä onkin. Jos kysyy toiselta mitä kuuluu, pitäisi myös olla valmis aidosti kuuntelemaan vastaus, joka ei välttämättä olekaan se perinteinen "ihan hyvää".
      Itse huomaan vältteleväni omien todellisten kuulumisten (siis silloin, jos kaikki ei ole "ihan hyvin") henkilöille, joiden reaktion osaan jo ennalta arvata. Lähinnä sellaisen, että kuulijalla on heti hätä vaihtaa aihetta tai vaihtoehtoisesti nollata omat kehnot kuulumiseni sillä kuinka hänellä tai hänen tutullaan tai tuttavan tutulla oli sama onglema, mutta paljon pahempi....
      Siinä sitä sitten seisoo ja miettii, että pitikö taas olla niin hölmö ja mennä edes mainitsemaan koko asiaa, kun palkkana on vaan nollatuksi tulemisen tunne ja ärsytys.

      Hihhuloiden hyvä tulee <3

      Poista
  9. Pakkopositiivisuuteen en osaa oikein mitään sanoa, mutta joskus ärsyttää vähän kun haluaa vain puhista jonkun asian mieltään häiritsemästä ja keskustelukumppani alkaa kovasti lohdutella (kyllä se siitä) ja (vielä pahempaa!) ratkoa asiaa.
    Olen opetellut sanomaan mahdollisimman nätisti, että haluan vain sanoa tämän ääneen, että saan sen pois systeemistäni.
    Vielä pitää opetella ettei ratko toisten puolesta asioita.

    Kesä-/talviajasta mulla sen sijaan on hyvin vahva mielipide: valitkaa nyt ihan kumpi vain, ja sitten pysytään siinä! Kellojen siirtely rassaa minua. Aivan sama kumpi aika valitaan, kunhan siinä pysytään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan justiin sitä tarkoitan sillä pakkopositiivisuudella, että jos koittaa kertoa mikä mieltä painaa, vastapuoli pyrkii kääntämään asian pakosti positiiviseksi tai ainakin pääsemään tilanteesta eroon joko kuittaamalla asian justiin jollain helpolla "kyllä se siitä" tai "onneksi kuitenkin..."-heitolla, joka ei auta ei sitten niin yhtään mitään. Paljon kivempi, jos kuulija sanoo vaikka vaan, että "no onpa tosiaan paska homma". Sellainen tuntuu paljon lohduttavammalta. Ja vaikka itsellä olisikin mielessä joku vilpitön ratkaisuehdotus, jonka toimivuuteen itse luottaa kuin kiveen, niin timanttista tilanneherkkyyttä ja varovaisuutta vaatii esittää asiansa niin, ettei vahingossakaan saa aikaan käänteistä reaktiota vastapuolessa.

      Ja joo. En muista, kuinka monena vuonna olen kirjoittanut nimeni sellaiseen kansalaisadressiin, jossa vaaditaan viisareiden kääntelyn lopettamista, mutta en usko sen toteutuvan ennen kuin on päästy yksimielisyyteen siitä, kumpi aika on parempi. Itselleni on nykyään ihan se ja sama, vaikka alkuvuosina kesäaikaan tottuminen kestikin kokolailla sen aikaa kunnes siirryttiin takaisin normaaliin. Nyttemmin olen alkanut muutenkin heräilemään aikaisin, joten kesäaika käy ihan siinä missä alkuperäinenkin. Jäisi yksi turha ärsyyntymisen aihe pois kaikilta, kun joku taho vaan yksinkertaisesti tekisi päätöksen ja se olisi sitten sitä myöten selvä. Kaikkeen kuitenkin tottuu ennemmin tai myöhemmin.


      Poista
  10. Niin samaa miltä olen sun kanssasi. Omassa postauksessa tätä samaa sivusinkin, mutta sinä saat sen kuulostamaan huomattavasti kevyemmältä, lempeämmältä ja järkevämmältä. Kiitos <3
    Työni myötä valituksensietokykyni on huonontunut entisestään ja nykyään aika suosiolla skippailenkin muu rutinat, kuin työhön kuuluvat. Ja se tekee hyvää! Vielä kun pääsisin eroon sisäänkasvaneesta tavastani pyrkiä ratkaisemaan kaikki, niin omat kuin vieraatkin asiat...

    Samaa mieltä olen myös kuvien kauniista rouheudesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tuli tämän tekstin jälkeen mieleen, että ei hitsit sentään, Helmishän kirjoitti ihan samanmoisesta aiheesta ja mietin jo, että pitäiskö mun laittaa sulle viestiä, etten alitajunnassa pyörinyttä aihetta tarkoituksella matkinut, vaikka tiedänkin, ettet niin olisi ajatellut. Meillä kun muutenkin aika usein tuntuu kulkevan ajatukset samaa latua toisistamme tietämättä (Great minds think alike ;) vai miten se menee). Sitä voi sitten ikäänkuin käydä lukemassa omat ajatuksensa toisen tekstistä :).

      Nuorempana mulla oli tarve aina ilmaista omat mielipiteeni joka asiassa, ettei vaan kenellekään jäänyt epäselväksi mikä se oli (Muistan kuinka mun nuoruusaikainen poikaystävä varmaan häpesi sitä piirrettä, koska oli itse sellainen joojoo-mies, joka ei koskaan ollut eri mieltä kuin muut. Sanoi mulle aina kun lähdettiin johonkin kavereiden luo, että "Älä sitten tahallasi ärsytä ketään". En ymmärtänyt sitä ollenkaan, koska en todellakaan halunnut ärsyttää, vaan ainoastaan kertoa oman kantani, joka usein vaan sattui olemaan päinvastainen kuin muilla. Siitä poikaystäväparka kärsi).
      Nykyään en koe sitäkään (mielipiteen ääneen kertomista) enää ollenkaan tärkeäksi silloin, jos kyseessä on joku itselle sinällään merkityksetön aihe. Mielipide kun on kuitenkin vain mielipide muiden joukossa, ei sen kummempaa. Ja pitämällä sen omana tietonaan välttää usein turhat jatkoväännöt. Ehkä iän mukanaan tuomaa viisautta tai ehkä laiskuutta, ettei enää jaksa lähteä kaikkeen mukaan. Mutta siis tämähän ei kai liittynyt aiheeseen millään tavalla :). Tuli vaan jostain mieleen.

      Sun taipumus haluun ratkaista asioita on ihan varmasti vilpitöntä auttamisenhalua. Sellaista, että ihan aidosti toivoo, että toisella olisi parempi olla. Itsekin siihen "sorrun" niinkuin olet saanut kokeakin (tai siis ehkä paremminkin joutunut kokemaan), kun olen itse innostunut jostain ja ollut ihan vakuuttunut, että siitä voisi olla apua. Täytyisi useammin osata malttaa tai ainakin olla hyvin, hyvin varovainen ja hienotunteinen.

      Kiitos jälleen kivasta viestistä Helmis <3

      Poista
    2. Nämä "sortumiset" on kyllä olleet vain ja ainoastaan ihania <3

      Poista
  11. Kiitos mainiosta linkistä, jonka nappaan seuraavaan hyvinvointitaitojen koulutukseeni! Aitous ja läsnäolo myötätuntoisesti ovat vuorovaikutuksessa kannattelevia voimia. Viisi koota: Kunnioita. Kuuntele. Kiinnostu. Kannusta. Kiitä. kehittävät vuorovaikutustaitoja ja lisäävät työhyvinvointia.
    Joko olet tutustustunut tietoisuusharjoitteisiin? Suosittelen MBSR -kurssia, jossa aivoja jumpataan löytämään uusia uria ja vuosien kokemuksesta voin sanoa, että toimii.
    Torrosuolle tekisi mieli retkelle, vaikka lapsuudesta juontaa pieni kammo suonsilmäkkeisiin. Kodin lähellä oli Heiluvan suo, jossa kävimme marjassa ja siellä haisi välillä raato tai niin ainakin mielikuvitukseni sen näki ja koki. Sinun upeat kuvasi herättivät kyllä himon päästä mättäille tallentamaan luonnon kauneutta.
    Lempeitä lokakuun päiviä! Tuija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäisenä hakuun tarttunut linkki oli omastakin mielestäni tosi mainio. Lyhyt video, joka vakuutti ainakin minut kertalaakista.

      Googlailin myös tuota mainitsemaasi MBSR:ää, joka varmasti sekin toimii, kun mieli on vastaanottavainen. Itse en justiin tällä hetkellä kaipaa mitään uutta, kun mielenkiintoisia inspiroivia juttuja (keramiikkakurssi, parikin erilaista valokuvauskurssia jne) on meneillään siinä määrin, että enempää ei päähän tai päiviin mahdu, että jää vielä aikaa sellaiselle ihan kokonaan aikatauluttamattomalle vapaalle.

      Torronsuolle voi lähteä turvallisesti. Siellä on laitettu pitkospuut niin hienoon kuntoon, että niiltä ei kyllä oikein mitenkään voi tipahtaa sivuun, ellei satu innostumaan vaikkapa karpaloita kuvailemaan niin läheltä, että keikahtaa päällensä :). Siltikin sitä päätyy todennäköisimmin kuivahkolle maalle, eikä suonsilmään, joita siihen reitin varrelle sattuu vain muutama. Itse en tosin siitä huolimatta uskaltaisi lähteä ihan vaan kävelemään sinne vapaalle suo-osuudelle niinkuin rohkeimmat tekee. Saappaat jalkaan ja sauvat käteen näyttää siinä olevan toimiva varustus.

      Kiitos viestistä Tuija ja sitä samaa toivottelen sinne Villan lämpöön.

      Poista

Kiitos kivasta kommentistasi