Sivut

torstai 22. syyskuuta 2022

MIHIN KAIKKEEN AIKA RIITTÄÄ ?

Vastausta tulee toisinaan pohdittua jo koko loppuelämän kannalta, mutta koska minä sen enempää kuin kukaan muukaan en (onneksi) voi etukäteen tietää, paljonko vuosia, kuukausia, viikkoja tai päiviä on tarkkaan ottaen jäljellä, on parempi pysytellä ihan vaan tämänhetkisessä elämässä. Pysyy pää paremmin kasassa.

Ajankulku tuskin on nopeutunut, vaikka aika usein siltä tuntuukin, koska nykyään en läheskään aina saa sovitettua päiviini kaikkea sitä mitä haluaisin. Lienenkö siis itse muuttunut hitaammaksi vai onko kaikkea mieluisaa tekemistä vaan niin paljon, että osa jää pakosti jonkun muun jalkoihin? Luulisin, että vastaus molempiin on kyllä.

Tällä hetkellä on vaikea löytää järkevää aikaa esimerkiksi tähän blogikirjoitteluun, vaikka päässä on paljon aiheita ja rullissa kuvia, joita olisi kiva tänne talletella. 



 

Hoksatakseni mihin aika hukkuu, otin pari ihan tavallista päivääni tarkasteluun.

Kelloni soi aamulla 7.28 (jää parin minuutin loikomisvara), mutta koska olen viime aikoina nukkunut poikkeuksellisen hyvin (kopkop), saatan herätä virkeänä jo ennen kuutta. Sinnittelen silti ainakin seiskaan asti sängyssä. Kuuntelen vaikka äänikirjaa tai jotain rauhallista "meditaatiomusiikkia", eikä haittaa vaikka nukahtaisin uudelleen, koska kello kuitenkin herättää.

Aamutoimiin venyttelyineen ja "kaunistautumisineen" (joka tarkoittaa lähinnä kasvojen pesua niin kylmällä vedellä kuin hanasta lähtee, muutamaa tavaksi tullutta kasvojoogarutiinia, voiteiden levitystä ja parin paplarin kiertämistä hyvinkin aamupalan aikana kuivuvaan hentoon tukkaani) ei kovin montaa minuuttia mene, mutta rauhalliselle aamupalalle ja lehden lukemiselle haluan varata reilusti aikaa, koska inhoan aamukiirettä.  




Selailen usein aamuisin hetken myös tuttujen tuoreimpia Instagram-päivityksiä, mutta viime aikoina ne on syrjäyttänyt ihan hitsin mielenkiintoinen kirja, jonka lukemista en malttaisi lopettaa. 
Aihe oli itselleni alunperin ajankohtainen mystisesti koholla olleiden (ovat sitä osin edelleen) maksa-arvojeni vuoksi, mutta kirjassa on todella paljon saarnaamatta kirjoitettua helppotajuista asiaa, joka ainakin itselleni on antanut ihan älyttömän paljon uutta ajattelemisen aihetta ja tietoa. Jos nyt ylipäätään olen koko maksaa ikinä aiemmin miettinyt, niin korkeintaan olen ajatellut, että no maksa nyt on vaan maksa, joka hoitaa hommiaan maailman tappiin. Paitsi jos ihminen sattuu pilaamaan sen juomalla niin paljon, että se jossain vaiheessa pettää ja se on sitten soromnoo. Mielikuva pitää toki edelleen osin paikkansa, mutta ymmärrykseni siitä, kuinka suuri merkitys maksan hyvin- tai pahoinvoinnilla on mitä moninaisimpiin fyysisiin ja jopa psyykkisiin oireisiin, suhtaudun kyseiseen ihmiselämän kannalta välttämättömään ja tärkeään elimeen ihan toisenlaisella kunnioituksella. Mutta älkää peljätkö, en aio alkaa paasaamaan aiheesta, vaan annan ainoastaan erittäin lämpimän suositukseni kirjalle. Omani sain kirjastosta ilahduttavan lyhyellä jonotusajalla.



Työt aloitan yleensä ysiltä, joten ehdin aamulla hyvin kävellä vähintään vartin happilenkin kuvassa takapihamme taustalla häämöttävässä metsikössä. 
Ellen sitten satu menemään pyörällä töihin niinkuin usein teen, jos menen varsinaiselle toimistolle. 


Ostin tuon tiimalasin kauan sitten lähinnä koristeeksi, mutta kääntelen sitä kotitoimistolla, että muistan nousta edes tunnin välein jaloittelemaan. On kyllä ihme kapistus, kun hiekka valuu aina ihan täsmälleen tasan tunnin (olen kellottanut sen useampaan otteeseen, koska en meinaa uskoa).


Työpöydän äärestä pyrin poistumaan neljän aikoihin, jos mahdollista. Sen jälkeen syön päivän toisen ruuan ja huilaan hetken. En nuku, mutta makoilen edes muutaman minuutin paikallani joko ihan vaan hiljaisuudessa tai jälleen sitä rauhallista musiikkia kuunnelleen. On jotenkin tärkeä siirtymä, mutta kauaa en pysty olemaan paikallani, koska on pakko päästä ulos. Olen raitisilmariippuvainen ihminen ja ulkoilu on prioriteettilistani kärjessä jokaikisenä päivänä, vuodenajasta ja keleistä riippumatta.




Pari pikaruokaa á la Annukka. Valmistusaika alle 10 minuuttia. 
Yllä loimulohta (valmis pala), pannulla käänneltyä fenkolia ja pinaattipastaa. Alla broileria, parsakaalia, ja samaista pinaattipastaa, jonka päälle lorautin vähän oliiviöljyä ja murustelin fetaa. Muuten on aika kuivakkaa.




Nyt kun kotigolfkenttä on vielä lokakuun loppuun asti auki ja kausimaksu sinne asti maksettuna, tulee aika usein lähdettyä lenkin sijasta puolikkaalle pelikierrokselle, johon matkoineen menee kolmisen tuntia. 



Syksyllä pelikelit on usein parhaimmillaan. Kuulasta, raikasta ja etenkin iltaisin usein myös ihmeellisen tyyntä. Toki sadettakin on saatu tämän tästä, mutta sitä varten on varusteet ja aikansa kun sateessa talsii, sitä ei enää oikein edes huomaa.




Sateen jälkeinen hetki ennen seuraavaa sadetta. 
Kuvassa näillä iltakierroksilla useimmiten seurana oleva mies (oma).

Kentältä palatassa kello on useimmiten jotakuinkin kahdeksan ja suihkun jälkeen tulee jo värkkäiltyä iltapalaa, jota syön samalla, kun katson puoli ysin uutiset, joista ukkelin kanssa naureskellaan tulleen liki päivän päätapahtuma. Muita uutisia en katso.

Sen jälkeen ei kovin kummoisia puuhia tule enää aloiteltua, koska jää kesken kuitenkin. Lueskelen ehkä (maksa)kirjaa tai lukuisia lukemattomia lehtiäni tai katselen jotain harmitonta sarjaa suunnilleen kymppiin asti, jolloin siirrynkin jo sänkyyn kuuntelemaan äänikirjaa. Tällä hetkellä on meneillään ruotsalaisten naiskirjailijoiden dekkarit, joihin olen tykästynyt. 

Laitan kirjan sammumaan yleensä puolen tunnin uniajastimella ja silti käy aina niin, että nukahdan ennen sitä ja havahdun parin tunnin päästä siihen, että kuulokkeet painaa korvia, enkä ole yhtään kärryillä kirjan tapahtumista. 

Siinäpä ne työpäivän jälkeiset tunnit sitten kuluikin. Salilla en ole jälkeen kesäloman käynyt, mutta meneillään on kuukauden mittainen treeniohjelma, jonka vaihtelevat jumpat, venyttelyt tai lihaskuntotreenit  pystyn sovittamaan aamuun, työpäivän (ruokatauon) lomaan tai sen jälkeen. 


Valitettavasti ei ole näin kivaa jumppacorneria kotona, vaan kuva on salin nurkasta. 


Ruokakaupassa käyn joko töistä tai kentältä palatessa kotimatkalla. Erikseen en lähde, jos ei ole ihan pakko. Kertoo siitä, kuinka paljon tykkään kauppareissuista. Suunnilleen yhtä paljon kuin ruuanlaitosta.

Vaihtoehtoinen ilta töiden jälkeen kuluu useimmiten jommallakummalla puolentoista tunnin mittaisista vakiolenkkireiteistäni.

Olen myös alkanut yhdistämään ulkoiluun reittien varrelle ripoteltuja kuntoiluvälineitä. Yksin harvemmin jään niihin tempomaan, mutta jos sattuu olemaan mies matkassa, on kivempi. Erityisesti  viime viikonlopun "kahvakuulalöytö" ilahdutti. Niiden pariin palaan varmasti. (Suttuiset kuvat on kaapattu miehen ottamalta videolta, mutta ajatus on tärkein).






Näinä iltoina jäisi aikaa kirjoitella, mutta olen todennut, että jos kirjoitan illalla, teksti jää herkästi pyörimään päähän ja saatan sängyssä miettiä jotain jonninjoutavaa yksittäistä lausetta, jota tekee mieli nousta korjaamaan. Parempi siis turvata yöunet tekemällä jotain muuta, joka viime aikoina on ollut lähinnä olohuonerempan jälkeistä siivoilua ja kaappien sisällön karsimista, joka hyydyttää, jos sitä tekee liikaa kerralla. Olen kuitenkin jo nyt tosi tyytyväinen  karsimisiini ja ennnenkaikkea olkkarin kauniiseen sormipaneliseinään, jota sohvalla istuessani ihailen. Vielä kun saan verhot, maton ja muut puuttuvat palaset paikalleen, toivon että saisin jonkun kivan kuvan tännekin aikaiseksi. Ennenkuin valon puute asettaa liikaa haasteita.

Viikonloputkin tulee pyhitettyä enimmäkseen ulkoilmaelämälle, enkä yleensä avaa silloin konetta ollenkaan. Johtuen pitkälti siitä, että kökin koneella töissä kaiket päivät, mutta myös siitä, että vielä riittää ulkona mielekästä tekemistä ja kauniita puitteita. Jahka syksy tästä etenee kohti loskakelejä, tilanne todennäköisesti muuttuu.




Houkuttelin miehen sunnuntaina mukaan Torronsuolle, jossa en ole käynyt jälkeen alkukesän, enkä uskaltanut yksin lähteä, koska jäi kammo parin edellisen syyskuisen käynnin kyykohtaamisista. Hrrrr. Nyt oli sen verran kylmä aamu, että laskeskelin mahdollisten eteentulevien käärmeiden olevan sen verran kankeita, että ehdin poistua paikalta. Ei onneksi tarvinnut.
 




En ole koskaan aiemmin uskaltautunut kiipeämään suon näkötorniin, vaikka se on vaan vajaat parikymmentä metriä korkea. Kuvassa on viimeinen pätkä, jonka alaosaan asti olin ukkelin kannustamana kaiteisiin takertuen hiippaillut ja johon meinasin jäädä.




Uskaltauduin kuitenkin ylös, vaikka korkeanpaikankammoisen jaloista vähän suonta vetikin.

Maisema ei ollut ehkä niin hieno kuin olin uumoillut, koska etualan puut peittivät karun kauniin suo-osuuden, mutta kannatti silti kiivetä. Ja haaveena on nähdä sama maisema joskus joko aikasin aamu-usvan tai vaihtoehtoisesti auringonlaskun aikaan. 




Saatiin myös kodin sokkeliremontti ja erinäiset ulkomaalailut parina viikonloppuna päätökseen hyvän sään aikana. 


Kuva on otettu helteisenä elokuun viimeisenä sunnuntaina. Mies olisi halunnut mennä pelaamaan ja aikansa mutisi, kun pyysin mukaan maalaamaan, mutta lopulta suti selkä märkänä menemään, eikä olisi halunnut lopettaa, vaikka kaikki oleellinen tuli tehtyä. Jouduin lopulta toppuuttelemaan, ettei innostu laajentamaan urakkaa liikaa. 

Vielä kun saisin aikaiseksi rehata kaikki talon vierustoilta siirtämäni suuret kivet takaisin paikoilleen ja ehkä istutettua hivenen jo väsähtäneen valtavaksi kasvaneen ovenpielen petunian tilalle jotain vähän syksyisempää kaunista, olisin kovin tyytyväinen. Joskin olen jo nyt, koska rapistuneen näköinen sokkeli sai koko talon näyttämään huonokuntoiselta, vaikkei sitä ole. 


Ennen-jälkeen.

Mies lohkaisi pari talvea sitten talon kulmasta palan, kun pyysin lapioimaan märät ja painavat lumet sokkelin ympäriltä. Ei ollut tahallinen teko, mutta on kaikissa toimissaan niin tehokas, että aina on pieni riski siihen, että jotain ylimääräistä tapahtuu :).

Keramiikkakurssi alkoi viime viikolla ja se tulee viemään tiistai-illat kokonaan. Ja lokakuun alusta alkaa niitä aiemmin mainitsemiani valokuvauskursseja niin, että parhaimmillaan kurssi-iltoja on kolme viikossa. En muista kuinka pitkään, mutta sen verran sentään muistan, että keramiikkahommat loppuu vasta huhtikuussa, jolloin todennäköisesti loppuu jo intokin.

Aikomukseni tehdä tänä vuonna kurssilla "jotain suurta" on toistaiseksi lähtenyt liikkeelle niin, että olen tehnyt pari pientä kynttilänjalkaa ja pari pientä maljakkoa. Joskin savi on vasta kuivumisvaiheessa ja viikon päästä näen, ovatko pysyneet muodossaan. Elän siis jännittäviä aikoja :).



Tätä olen nyt kirjoitellut muutamana päivänä pienissä pätkissä, joka ei ole itselleni oikein toimiva tapa, koska aina pitää palata alkuun tarkistamaan, mitä on jo kirjoittanut ennenkuin voi jatkaa. Ja vaikka kuinka yrittäisin, en vaan näytä pystyvän lyhentämään tekstejäni, vaikka se yhdistettynä jonkunmoiseen säännöllisyyteen saattaisi ratkaista aikaongelman. 

En tiedä, onko tässä nyt mitään sen kummempaa lopputulemaa, mutta siinä missä itselleni meinaa olla vaikeaa uskoa, kun joku kertoo, ettei minkäänlaiselle liikunnalle jää aikaa, samainen joku saattaa miettiä, miksen minä muka kerkiä somen pariin. 

Priorisoinnista on molemmissa tapauksissa kyse ja hyvä niin. Tärkeintä kai on käyttää aikansa niihin asioihin, jotka itse kokee itselleen parhaaksi. Ja olen edelleen sitä mieltä, että ihminen löytää kyllä normielämässä aikaa sille, minkä kokee riittävän tärkeäksi. Itselleni työn ja muiden velvoitteiden ulkopuolisessa tärkeysjärjestyksessä ajankäytön ykkösenä on riittävä yöuni tai ainakin mahdollisuus sille, ulkoilu, mielellään edes vähäinen muu liikunta ja ajoittain myös mahdollisuus täydelliseen hiljaisuuteen ja omaan rauhaan. Asialliset hommat tottakai erikseen ja joku roti se on hyvä olla kotihommissakin, mutta näin kaksin asuen ei niissäkään kovin kummoista tekemistä ole. Etenkin jos on oppinut sietämään ajoittaista epäjärjestystä, narulla kaappiin pääsyä odottavaa pyykkiää tai muuta arkista, johon käytetty aika on pois jostain muusta, joka sillä hetkellä antaa enemmän. 

Some on omissa päivissäni häviävän pienessä roolissa. Joskin samalla omalla tavallaan hyvinkin tärkeässä, koska ilman vaikkapa tätä pientä blogiani tai Instagram-tiliäni, jonka viimeisin kuva on noin vuoden takaa, en olisi ehkä koskaan saanut mahdollisuutta tutustua ihmisiin, joihin olen jomman kumman kautta tutustunut. Elämäni olisi montaa ajatustenvaihtoa, viestiä ja kohtaamistakin köyhempi ja se olisi iso sääli.  Siksi yritän järjestellä päiviäni niin, että ehtisin tänne useammin. Niin omien kuin muidenkin tekstien pariin. Mielessä on jopa käynyt, että alkaisin hyödyntämään aamun aikaisia tunteja ja kirjoittelisin Annukan Aamupostia :). Ajatuksena kiva, mutta toteutuksesta ennakoin ontuvaa, koska ihan niin virkku en ole, että vuoden pimeimpinä aikoina kukkuisin kuudelta hereillä. Vaan voihan sitä haaveilla.


26 kommenttia:

  1. Sulla on ihanan paljon palauttavia ja energisoivia asioita arjessa! (suorastaan kadehdittavan paljon!)

    Mulla käy liian helposti niin, että jumiudun sohvannurkkaan pläräämään nettiä, lueskelemaan hajamielisesti ja toimittamaan jotain pientä epätärkeää.
    Huomaan koko ajan selvemmin ja selvemmin, että omaan hyvinvointiin on kiinnitettävä huomioita hyvin päämäärätietoisesti ja pontevasti. Kuluvalla viikolla oli fyysisesti vähän rankempi työpäivä, jonka jälkeen olin muka ansainnut maata sohvassa koko loppuillan. Yöllä se kostautui päänsärkynä ja seuraavana aamuna päänsäryn lisäksi koko kropan kankeutena.
    Niin hauskaa kuin se ilta sohvanmutkassa olikin (nauroin niin että vatsalihaksiin sattui kun aloimme höpötellä nuorison kanssa), olisi silti pitänyt osata huolehtia itsestä ja kropasta.
    Niin että ripaus sun päämäärätietoista hyvinvoinnin vaalimista tänne mun suunnalle, kiitos <3!
    (mä olen vasta harjoitteluvaiheessa tuon fyysisestä kunnosta huolehtimisen kanssa. Ja ulkoilukin pitäisi taas ottaa listalle...)
    Ihailevan kadehtiva huokaus sille, miten kauniisti kohtelet itseäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta ja ihanan pitkästä kommentista Marika.

      Voisin kirjoittaa tähän monisivuisen vastauksen, mutta sun ansiosta taidankin kirjoittaa tästä kokonaan erillisen postauksen, jossa taustoitan sitä, miksi omanlaisestani elämästä on alunperin tullut paitsi tärkeää, myös helppoa. Jälkimmäisestä on kiittäminen sitä, että satuin menemään liki 30 vuotta sitten naimisiin urheilijan kanssa (jonka tapasin ensimmäistä kertaa 41 vuotta sitten, mutta jonka jälkeen meidän elämänpolut kulki vuosia omilla tahoillaan aina välillä kohdaten, kunnes lopulta lähdettiin kulkemaan samaan suuntaan).
      Siihen asti olin elänyt siinä uskossa, että olen täysin lahjaton kaikissa mahdollisissa lajeissa (lukuunottamatta kansakouluaikaista pallonheittoa ja lukioaikaista pituushypyn vauhdinottovaihetta :)), enkä ikinä edes ollut ajatellut, että liikunnasta voisi tulla oleellinen osa elämää. Joskaan lapsena ei muuta tehtykään kuin kesällä uitiin ja talvella hiihdettiin & luisteltiin, koska ei ollut muutakaan tekemistä. Paitsi lukeminen, joka oli myös isossa roolissa. Mitään maksullista en saanut edes kokeilla, koska siihen ei ollut perheessä rahaa. Ratsastustunti olisi maksanut 13 markkaa, mutta se oli ehdoton nounou.

      No, ukkeli kannusti (nimenomaan kannusti ja opetti, eikä koskaan lannistanut) kokeilemaan pallopelejä ja kaikenlaista mahdollista. Ja muutenkin elämäntapa muuttui täysin siitä, millaista se oli ajokortti-iässä, kun silloisella poikaystävällä oli auto, jolla sitten ajeltiin autogrillille syömään hampurilaisia ja makkaraperunoita, ostettiin mukaan irtokarkkeja ja sipsejä ja niitä sitten syötiin pussillinen samalla kun lojuttiin sohvalla katsomassa videovuokraamosta lainattuja leffoja. Sellaista voisi olla elämäni edelleen, ellei kohtalo olisi puuttunut peliin.

      Mieleen on jäänyt mm. ensimmäinen asuntovaunureissu nykyisen ukkelin kanssa. Se oli aikoja, jolloin ei periaatteessa oltaisi edes saatu olla yhteisellä matkalla (viitaten edelliseen kohtaan ja miehen vastaavaan tilanteeseen), mutta jotenkin me sinne itsemme järjestettiin kuitenkin. Sensijaan, että oltaisiin istuskeltu vaunun edustalla ja syöty grillimakkaraa, juostiin metsäpolkuja joku matkan varrelta löydetty pölli sylissä, loikittiin portaita luisteluloikilla ja pompoteltiin jalkapalloa polvelta toiselle. Se oli itselleni jotain uutta ja ihmeellistä, joka sittemmin tuli jäädäkseen (ei se pallon pompottelu, vaan ylipäätään kaikki).

      Tässä siis osasyy siihen, miksi en enää edes osaisi elää toisin. Ja koska olen sua kymmenisen vuotta vanhempi, tulee koko ajan vaan tärkeämmäksi sen tiedostaminen, että jos itse ei itsestään huolehdi, sitä ennenpitkää päätyy muiden huolehdittavaksi ja sitä en haluaisi. Myös mukavuudenhalu estää nykyään tekemästä asioita, joista tulee tulee tavalla tai toisella huono olo. Jos syön huonosti, voin huonosti. Ja jos en yhtään liiku tai vietä aikaa ulkoilmassa, myös nukun huonosti.

      Musta tuntuu, että vähättelet omia tekemisiäsi, koska kuitenkin pyöräilet paljon. Ja uit ja kiipeilet. Jälkimmäistä tekisi kovasti mieli kokeilla, vaikka pelottaakin. Ehkä voisit joskus lähteä koutsiksi kokeilukerralle?
      Myös luet paljon, joka on pääkopan kannalta selvästi sulle tärkeää. Ja se mikä on myös ilahduttanut, on viimeaikojen (kuukausien, ehkä vuodenkin) hienot luontokuvasi, joissa on kiinnostavia yksityiskohtia. Kaikilla ei ole silmää pysähtyä sellaisten äärelle.

      Ihailua en koe ansaitsevani, mutta ihanaa, jos voin edes pienesti inspiroida ja kannustaa.

      Kivaa & kaunista viikonloppua <3

      Poista
  2. Kiitos tuosta kirjavinkistä; latasin sen e-kirjana ja olen kuunnellut jo yli puolet. Hyviä ohjeita siitä löytyy, joskin useimmat tuttuja jo ennestään. Mutta kirja houkuttaa taas ryhdistäytymään kesän herkuttelujen jälkeen. Uimisen kerran viikossa olen aloittanut taas ja tänään parin tunnin päästä on joogan vuoro parin vuoden tauon jälkeen. Silloinhan lopetin sen kun loukkasin polveni aika pahasti.
    Mukavaa viikonloppua sinulle<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Kristiina ja kiitos viestistä.

      Yritin itsekin ensin löytää tuota kirjaa äänikirjana, mutta löysin vain saman kirjailijan edellisen teoksen "Maksa kuntoon", joka ainakin esittelytekstin mukaan keskittyy enimmäkseen pelkkään ravintoon. Toki sitä on (ilahduttavan) paljon tässä tuoreemmassakin kirjassa ja vaikka olenkin vuosia, tai oikeastaan jo kymmeniä, syönyt hyvin pitkälti niinkuin tässäkin kirjassa suositellaan, olen sen innoittamana viilannut valikoimia vielä piirun verran lisäämällä päivittäistä marjojen määrää entistestään, ostamalla luomua aina kun mahdollista ja kokeilemalla vaihdellen erilaisia öljyjä (nyt on jääkaapissa mm. pellavansiemenöljy ja hamppuöljy, joita syön vaihdellen lusikalliset sellaisenaan samalla, kun otan joka-aamuisen D-vitamiinin ja omegat), heittänyt puolityhjän sipsipussin roskiin ja vaihtanut sen taas manteleihin ja pähkinöihin. Pieniä suuria ja helppoja viilauksia, joiden hyvät vaikutukset ainakin itse huomaan jo parin-kolmen päivän päästä. (Toki johtuen siitä, että ei ole mikään iso muutos vaikkapa kermaperunoista, pihveistä ja täytekakuista lähtien, joista kaikista tulisi itselleni niin huono ja tukkoinen olo, että menisi viikkoja selvitä.)

      Peukut viikottaisille uinneille ja joogalle! Itse en ole vielä päässyt uimahalliin asti (kiikastaa tällä hetkellä vähän hinnastakin) ja joogan kanssa en vaan koskaan onnistunut pääsemään sinuiksi.
      Vaikka ymmärränkin, että sitä voi ja pitää tehdä nimenomaan omien rajojen puitteissa ja kivutta, eikä katsoa kuinka hienoihin asentoihin vieruskaveri vääntyy, niin en vaan jotenkaan ole kokenut sitä omaksi lajikseni sittenkään ja päätin, etten enää väkisin yritä, vaikka harmittaakin tavallaan. Jooga on omissa mielikuvissani jotenkin sellainen hyvällä tavalla ylevä laji, jonka harrastajia ihailen. Itselleni sopi paremmin pilates, joka ikävä kyllä loppui, kun ohjaaja vaihtoi työpaikkaa :(. Jätti omaan elämääni ison aukon.

      Mukavaa kaunista syysviikonloppua Kristiina ja tsempit kaikkeen <3

      Poista
  3. Kiitos ihanasta postauksesta<3
    On kyllä niin kiinnostavaa hypätä toisten arkeen ja päivien kulkuun. Sieltä käsin voi sitten peilailla myös omaa eloaan; Löytää yhtäläisyyksiä, joille tyytyväisenä nyökyttelee ja sitten kyllä pakosti samalla vähän nolona miettii muiden säntillisyyttä ja parempaa elämän- ja ajanhallintaa.

    Mutta niinhän se menee, että kukaan ei onneksi ole aina täydellinen ja usein on kyseessä vain jonkinlaiset painotuserot. Tärkeintä lienee, että voi olla itseensä ja elämäänsä jotakuinkin tyytyväinen. Ja jos ei tunne voivansa hyvin, viisautta on myös tehdä korjausliikkeitä siellä, missä huomaa itse liikaa himmailevansa tai sulkevansa silmät tosiasioilta.

    Minulla ryhtiliikkeet ovat välillä vähän puuskittaisia, mutta niiden hyvä puoli on se, että kun niitä tekee riittävän usein, homma pysyy jotenkuten hanskassa :D.

    Ihana Torronsuo! Tuolla tornissa minäkin kävin, mutta parasta oli kyllä se maaginen suo ihan siellä maan tasolla. Usvainen näkymä suolla kuulostaa kyllä niin ihanalta, että se pitäisi nähdä. Niin ja sun sormipaneeliseinän odotan kovasti näkeväni, joten laitathan sitten kuvia, kun homma tulee valmiiksi.
    Rentoa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista Leena <3

      Omasta arjesta kirjoittaminen alkaa jossain vaiheessa tuntua hölmöltä, kun se on itselle niin tuttua ja itsestäänselvää, että tulee sellainen olo, että eihän siinä ole kertakaikkiaan mitään kiinnostavaa. Ja silti tykkään itse tosi paljon lukea muiden arkikuvauksia, koska arki on mielestäni ihmisen parasta aikaa. Heti elämän jälkeen.

      Koska keittiö ei ole ominta aluettani, jaksan aina ihmetellä ja ihailla, kun joku tekee innokkaasti ruokaa ja nauttii siitä. Ja suunnittelee viikon ruokalistat ja ostokset ja kaikki. Itse vaan menen pakon edessä kauppaan ja poimin sieltä mitä siinä hetkessä mieleen tulee (yleensä aina niitä samoja juttuja kerta toisensa jälkeen) ja sitten vaan pärjäilen niillä. Myöskin intohimoiset kutojat (tai neulojat kai nykyään) on jotain mitä vaan ihmettelen, enkä voi mitenkään käsittää, miten joku voi tehdä islantilaisen villapaidan viikossa ja uudet pitkävartiset sukat joka päivä.

      Ja vielä tuli mieleen ainakin yksi asia, jonka yhdistän sinuun, mutta joka ei sekään kuulu omaan osaamisalueeseeni tai intohimoihini ja se on puutarhanhoito. Muistan nähneeni kuvia, joissa teillä on siisti, hyvinhoidettu kaunis piha. Sellaisen itsekin haluaisin, mutta sitten olisi jo pakko jostain luopua ja se joku olisi varmaan aikaa vievä golfharrastus.

      Tuo "jos ei tunne voivansa hyvin, viisautta on myös tehdä korjausliikkeitä siellä, missä huomaa itse liikaa himmailevansa tai sulkevansa silmät tosiasioilta" oli harvinaisen viisaasti sanottu. Mutta sinä oletkin viisas, joten muuta ei voi odottaakaan.

      Ja totta myös se, että Torronsuo on parhaimmillaan ihan siellä pitkospuiden tasolla. Ja sielläkin mieluiten kontallaan :).

      Pidin tänään yhden lomapäivän siinä toivossa, että olisin aamulla nähnyt usvaa niinkuin eilen, kun taas kerran menin sairaalan labraan verikokeisiin aikaisin aamusta. Jos olisin silloin tiennyt, että joudun istumaan odotoshuoneessa niin kauan kuin istuin, olisin käyttänyt ajan läheisen lammen yllä leijuvan usvan kuvailuun. Oli niin hieno kontrasti aamuauringossa kirkkaan keltaisina ja oransseina loistavien puiden rinnalla, että ihan meinasi henki salpautua. Pettymys oli siksi suuri, kun tänään usvaa ei tullutkaan. Mutta ymmärsin sanoa itselleni, että mitä siinä urputat, kun kumminkin on vapaapäivä ja tuli lähdettyä joka tapauksessa poikkeuksellisen aikaisin ulos raikkaaseen ilmaan. Maistui aamupalakin sen jälkeen vielä paremmalta kuin yleensä.

      Katsotaan miten olkkari edistyy. Vielä puuttuu palasia ja olen päättänyt, että teen hankintoja mieluummin hiljaa ja harkiten. Jälkimmäistä aion harrastaa tänään sohvan nurkassa. Toivottavasti siitä ei kuitenkaan tule pysyvä olotila :). Sitä kun silmä aika äkkiä tottuu keskeneräisyyteen, eikä enää edes huomaa, että ei tullutkaan koskaan valmista.

      Kiitos samoin, rentoa ja kaikinpuolin mukavaa viikonloppua Leena!

      Poista
    2. Minäkin ihailen noita villapaitojen neulojia ja kauppalistojen suunnittelijoita! Niin kuin myös sinun terveellistä ja säntillistä elämäntapaasi.
      Mutta piti ihan palata tänne kiittämään kauniista sanoistasi. Siis kun sanoit minua viisaaksi (!). Tänään oli juuri sellainen päivä, että tarvitsin tuota sinun sivumennen heittämääsi kommenttia. Kävin sen varta vasten lukemassa uudelleen :DD. Kiitos siitä(kin) <3

      Poista
    3. Uskon, että tunnet minut sen verran hyvin, että tiedät, että sanon vain sitä mitä oikeasti tarkoitan, joten kiva kuulla, että siitä oli iloa <3. Kiitos kun tulit kiittämään :)

      Poista
  4. Ajankäyttö on kyllä mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Välillä ahdistaa, kun aika ei tunnu riittävän mihinkään, mutta sitten kun rupean miettimään, mihin aika oikein menee, niin sitä menee kaikenlaisiin älyttömyyksiin – ja sitten se vuorostaan alkaa ahdistaa. :-D Sinun ajankäyttösi tuntuu minusta oikein mallikkaalta! On työtä, liikuntaa, hyvinvointia, harrastuksia, perhettä, sivistymistä jne. sopivassa suhteessa. Milloinkohan minä olen esimerkiksi lukenut viimeksi jonkin kirjan?! Siitä on ihan hemmetin pitkä aika. Ja se ainoa kirja, joka mulla on ollut kirjastossa lainassa jo useamman kuukauden (ja jota en ole vielä edes aloittanut), pelkästään ärsyttää, koska alkaa tulla uusimiskiintiö täyteen, ja pitäisi vaivautua palauttamaan se (lukemattomana).

    Onpas kivannäköinen salinurkkaus! Mulle olisi mennyt ihan täydestä, että tuo olisi teiltä. Jotenkin niin kodikkaan näköistä.

    Mä en ole jostain syystä ikinä oppinut yhdistämään lenkkeilyä ja ulkokuntosalia. Jotenkin lenkkeillessä on päällä sellainen lenkkeilymoodi, että lenkkiä ei (muka) voi kerta kaikkiaan keskeyttää minkään takia. Ihmeellinen ajatellutapa itse asiassa.

    Illalla kirjoittelu on muuten itsellenikin melkoista myrkkyä, varsinkin jos kirjoitus jää kesken. Sängyssä on tulevinaan kaikenlaisia elämää suurempia kuningasideoita, ja ne pitää saada heti ylös. Eikä nukahtaminen tällaisesta toiminnasta luonnollisestakaan ainakaan helpotu.

    Hyvä sinä, kun uskalsit kiivetä Torronsuon torniin!

    Kivaa ja rentouttavaa viikonloppua! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle käy aina niin, että mitä enemmän on aikaa ja suunnitelmia siitä, mitä sillä ajalla tekee, sitä vähemmän saa aikaiseksi ja jossain vaiheessa huomaa, että jaahas, päivä onkin pulkassa ja tekemisten saldo pyöreä nolla :). Etenkin, jos mulla on poikkeuksellisesti arkena vapaata, silmäilen vähän väliä kelloa ja mietin, että kohta se on jo neljä ja pääsisin töistä ja olisi ollut ihan sama olla siellä, koska en lopulta tehnyt mitään, mitä olin ajatellut tekeväni. Enkä mitään muutakaan. Että ehkä ne tekemiset ihan normiarkipäivänä käy enemmän luonnostaan, kun tunteja on vaan rajallisesti käytössä. Etenkin kun vuorokaudesta yli kolmaosa menee nukkumiseen tai ainakin sen tapaiseen. Mutta siitä en halua tinkiä ja viikonloppuisinkin menen suht samoihin aikoihin nukkumaan ja myös herään samoihin aikoihin kuin arkena. Ei mene päivä hukkaan niinkuin (muutkin) vanhat ihmiset sanoo :)

      Enpä ole minäkään lukenut kirjoja naismuistiin. Tauko on ollut pitkälti silmäongelmien sanelema, mutta nyt ne on alkaneet helpottaa (kopkop) ja meillä on nyt olkkarissa myös paremmat valot, joiden ansiosta näkeekin jotain. Mikään ei ole niin inhottavaa kuin koittaa lukea tihrustaa puolipimessä tai hailean keltaisessa valossa. Etenkin jos kirjassa on liian pientä fonttia.

      Ja mitä lenkkeilyyn tulee, niin meidän lenkit on taatusti aika eri maailmasta. Arvaan, että sinä kuljet juosten tai ainakin vauhdikkaasti, mutta itse kävelen. Reippaasti tosin, mutta silti. Siinä ehtii hyvin pysähtyä telineisiin, mutta yksin se tuntuu jotenkin hölmöltä. Jos ukkeli on mukana, on mukavampaa, enkä koe herättäväni huomiota siinä yksin rimpuillessani (vaikka todellisuudessa kukaan ei ole kiinnostunut, mutta silti on sellainen tunne :)).

      Ja vielä pakko sanoa samaistuvani tuohonkin, että ne mahtavat kuningasideat tosiaan tuppaa tulemaan iltaisin/öisin ja siinä sitä sitten arpoo, että nousisko kirjoittamaan ylös vai pyöritteliskö päässänsä vielä lopunkin yötä. Useimmiten kallistun jälkimmäiseen ja se taas kostautuu levottomina pätkäunina ja väsyneenä aamuna. Ei mitään järkeä. Parempi siis kun pysyttelee illat poissa koneelta (kohta täytyy tämäkin lopettaa, kun pian alkaa ne pyhät puoli yhdeksän uutiset :))

      Kiva kun jätit viestiä. Toivon sulle kivutonta, kaunista ja kaikinpuolin mukavaa viikonloppua <3

      Poista
  5. Olipa kiva lueskella, että mitä sinä puuhastelet päivisin. Minulla työ vie eniten arjessa aikaa, sitten koti ja perhe. Minä selailen instaa ja tik tokia yleensä iltaisin ja näihin blogien lukemisiin ja omani kirjoittamiseen olen varannut aika vähän aikaa enää nykyään. Jos saisin valita mitä tekisin koko päivän, niin se olisi leffojen katselu oman ukkelin kanssa ja hänen kanssaan on myös äärettömän hauskaa laittaa ruokaa yhdessä. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, niin tuo oman kullan kanssa vietettävä aika on noussut taas uusiin lukemiin.
    Ihanaa viikonloppua sulle Annukka <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meitä yhdistää selvästi tuo oman ukkelin kanssa vietetty aika. Tavat tosin poikkeaa toisistaan, koska meistä kumpikaan ei ole ruuanlaittoihmisiä toisin kuin te, joilta syntyy yhdessä vaikka mitä marokkolaisia sun muita herkkuja. Eikä me kyllä katsota leffojakaan yhdessä, kun meillä on niin erilaiset mieltymykset ohjelmien suhteen. Mies tykkää historiallisista tai ajankohtaisista dokumenteista ja itse katson mieluiten jotain suht harmitonta, joka ei jää ainakaan öisin pyörimään päähän. Mutta Sohvaperunat ja Haluatko Miljonääriksi katsotaan aina yhdessä :). Ja Luottomies- pätkät, mutta nyt on kaikki kaudet katsottu jo moneen kertaan uudestaan, joten toivotaan, että tulee lisää.

      Ei ihme, ettet enää niin paljon blogin pariin ehdi, kun olet niin ahkera tekemään TikTok-pätkiä. Sielläkin sun loputtomasta idealaarista on iloa ja välillä mietin, että mistä oikein keksit kaivaa kaikki ne "sanat suuhun" niin, että sopii sulle niin luontevasti.

      Vaihdettiin viikonloppuna vähän maisemaa, joten jäi vastaamatta, mutta kivaa arkiviikkoa kuitenkin ja tsemppiä töihin Outi <3

      Poista
  6. Sun päivät on kyllä niin erilaisia kuin mun! Kuulostaa niin hyvältä tuollanen, että käyt joka päivä ulkona, nukut tarpeeksi, syöt kunnollista ja terveellistä ruokaa... Mulla tulee joka kohtaan punakynää! Pitäis, pitäis, tiedän sen. Mutku pitkät työpäivät (herätys klo 6, tunnin ajomatka suuntaansa + useimmiten 8-9h toimistolla...), ei jaksa, ei viitsi (esim tehdä ruokaa), somea tulee vaan apaattisena töllötettyä jne. Seurauksena ainainen väsymys, joka taas tekee lisää jaksamattomuutta jne. Esim työtä on liikaa, mutta kun se on kuitenkin niin kivaa...

    No, tänään paistaa aurinko, jospa siivouksen lisäksi saisi myös ulkoiltua kunnolla. Huomenna (sunnuntaina) onkin sitten työpäivä... silloin tulee tosiaankin oltua ulkona, markkinateltassa jäätymässä... toivottavasti edes kivoissa maisemissa, kun merenrannalla ollaan. Ja toivottavasti ei sada! (Sunnuntaityöstä saa onneksi tuplatunnit vapaata - vielä kun ehtisi ne vapaat ja muut ylityövapaat joskus pitämään, heh...)

    Mukavaa viikonloppua Annukka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on selvää, että noin pitkät työmatkat ja -päivät jättää vähemmän vapaa-aikaa ja niin tiedän omasta kokemuksesta, että myös toimistotyö väsyttää. Sitä ei moni fyysistä työtä tekevä ymmärrä, kun mielikuva on se, että miten siinä sisätiloissa paikallaan istuessa muka voi väsyä, "kun ei edes mitään tee". Jos/kun joutuu käyttämään päätänsä ja keskittymään herpaantumatta johonkin (mulla se on talojen tarjouslaskenta, kun jokaikinen metri ja palikka pitää piirustusten perusteella mittailla ja laskea), niin kyllä se vaan väsyttää. Ja vielä pitkät työmatkat siihen päälle ja etenkin pimeän tullen liikenteessä keskittyminen ja tarkkaavaisuus, niin siinähän sitä jo sitten onkin. Joskin pitkien työmatkojen parempi puoli on se, että ehtii mennen-tullen olla omissa ajatuksissaan tai kuunnella kirjaa tai jotain, mikä auttaa siinä siirtymässä. Mutta tiedostan, että mun elämä on noilta osin "helppoa". Oikein jees, koska lähentelen hyvää vauhtia kuuttakymppiä ja jokunen vuosikymmen on töitä jo takana.

      En tiedä (tai osin kyllä tiedänkin) mitä on tapahtunut, mutta olen vihdoin ja viimein alkanut nukkua hyvin. Se on ollut aina mun heikkous ja unet huonoja pätkäunia ja ajoittain olen jopa alkanut inhota koko ajatusta nukkumaanmenosta, josta olen tiennyt jo etukäteen, että siitä ei tule todnäk taaskaan mitään. Nyt ihan odotan, että voin mennä nukkumaan ja siitä suunnilleen kympin- viimeistään puoli yhdentoista ajasta en tingi edes viikonloppuisin, jos ei ole jotain erityistä. Mulle on helpointa, jos rytmi on aina sama. Mutta jos jää ulkoilma tai liikkuminen jonain päivänä jostain syystä väliin tai vähiin, se kostautuu heti nukahtamisvaikeuksina. Sama koskee syömisiä. Jos syön liikaa, liian vähän tai itselleni sopimatonta ruokaa, sekin vaikuttaa suoraan uneen ja jaksamiseen. Kyse on siis kai mukavuudenhalusta siinä, että teen asioita, joista tiedän tulevan hyvä, eikä huono olo.

      Toivottavasti et jäätynyt sinne merenrantaan ja toivottavasti kävijöitä teltalla oli mukavasti.

      Semppiä Heli <3

      Poista
    2. Olipas nyt vähän sekavasti kirjoitettu, kun näyttää, että viittasin pitkillä työmatkoilla itseeni, mikä ei ollut tarkoitus, vaan pohdiskelin siinä sun työmatkan haasteita. Samoin kuin sitä toimistotyötä. Esimerkki vaan oli oma. (Tiedän, että nää on turhia korjauksia, mutta aina harmittaa, kun ei tule luettua omaa kommenttiaan ennen kuin sen julkaisee).

      Poista
  7. Sun päivärytmisi kuullostaa niin tasaiselta kuin olen kuvitellut sinun olevan ihmisenäkin:) Oma elämä menee myös aika samalla rytmillä joka päivä. Toki poikkeuksiakin on ja ne on ihan suotavia ettei jumiudu. Säännöllisyyteen vaikuttaa mulla tuo karvakaveri ja sen kanssa lenkkeilyt. Tykkään niin näistä syksyilmoista että voisin olla ulkona vaikka koko päivän.
    Ruoka-annoksesi on herkullisen näköisiä ja niissä on hyviä raaka-aineita, näms:)
    Torronsuo on meillä vieläkin käymättä. Olen kuullut muidenkin kun sinun puhuvan siellä olevista käärmeistä ja niitä pelkään:):) Siinäkö lienee syy ettei sinne ole päästy;) Iso-Melkutin on toinen paikka jonne haluaisin mennä kun on kehuttu kovin kauniiksi. Mutta sama syy, käärmeitä on sielläkin;) Onhan niitä muuallakin metsissä mutta kun ei ole kuullut mitään niin ei osaa pelätäkään;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Irma, kun käytit sanaa tasainen, etkä tylsä :). Monille kun nuo kaksi kuulostaa synonyymeiltä keskenään, mutat oikeassa olet siinä, että olen (enimmäkseen) tasainen ihminen, jolle sopii oikein hyvin tasainen arki. Kunhan sen voi aina välillä katkaista vaikkapa vaihtamalla viikonloppuisin vähän maisemaa niinkuin nytkin tehtiin ja ollaan tehty oikeastaan koko kesä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

      Syysilmoista olen niin samaa mieltä. Ihan parasta, kun on raikasta ja maisemassakin värit vaihtuu, jos ei nyt ihan päivittäin niin ainakin usein. Kunnes seuraa se ei-niin-kaunis lehdetön harmaa ja ruskea vaihe, mutta siitäkin selviää oikein mainiosti, kun ei liikaa kiinnitä asiaan huomiota. On kuitenkin vuodenaika, jolle me ei mitään voida ja parempi ottaa vastaan siinä missä muutkin. Ja uskon, että sinuakaan ei kelit haittaa, vaan ulkoilun hyvät puolet vie voiton.

      Kyllä sinne Torronsuolle kannattaa ilman muuta lähteä. Omia käärmehavaintojani on tasan kaksi ja käyntejä kuitenkin varmaan, jos ei nyt ihan paria sataa, niin paljon kuitenkin. Eli aika pieni prosentti on se mahdollisuus ylipäätään nähdä käärmettä siellä.
      Ja luulen, että vaikka tilastojen perusteella kävijämäärät Torronsuolla on lisääntyneet huimasti (en tiedä miten sitä mitataan), niin viime aikoina on kyllä omasta mielestäni ollut mukavan ruuhkatonta. Pahimpina (korona)aikoina meni koko rauhalliseksi aiottu reissu siihen, että sai väistellä vastaantulevia ihmisiä ja koiria (joita, anteeksi Irma, on toisinaan aivan liikaa siellä, etenkin kun kaikkia ei ole koulutettu olemaan haukkumatta ja tempomatta joka ikisen vastaantulijan kohdalla).

      Poikettiin myös Iso-Melkuttimella viikonloppuna, kun oli sopivasti reitin varrella Vierumäeltä palatessa. Ei tehnyt isoa mutkaa. Katsotaan, josko puhelimeen olisi tarttunut yhtään hyvää kuvaa, jotka voisin laitella tänne.
      (Itseasiassa Melkutin ei ollut se, johon olin mielkuvissani matkalla, vaan ihan muu paikka, mutta kerron siitäkin sitten).

      Reipasta päivää Irma ja nauti pitkästä ulkoilusta minunkin puolesta, kun täällä vielä työt haittaa :)

      Poista
  8. Torronsuolla olen törmännyt kyyhyn vain kerran, kevätkesän aikaan kalliolla köllöttämässä. Ehdin nippa nappa sitä kuvaamaan, kun se ehti jo karkuun.

    Mahtavaa, että uskaltauduit torniin. Maisemat ovat sieltä kuitenkin ihan erilaiset (vaikkeivät aina huumaavat) kuin maan tasalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hrrrr. Olet rohkea, kun uskalsit kuvata. Itselläni on niin kova kyykammo, joka juontaa juurensa lapsuusajoilta ja silloisen ystäväni metsän laidalla sijaitsevasta puutarhasta (heillä oli kasvihuoneita), jossa kyitä oli kirjaimellisesti maalla, vedessä (ystävälläni oli uima-allas) ja jopa puissa. Viimeksimainitun kohdalla oli niin, että ystäväni isä grillasi meille pallogrillissä lihaa (joka oli itselleni ihmeellinen herkku, koska kotona ei sellaiseen ollut varaa) ja siihen grilliin tipahti yhtäkkiä puusta muutama sätkivä kyyn poikanen. Hrrrr. Jäi kammo siitä(kin). Ja opin, että kyy todellakin voi luikerrella puuhun ja jopa synnyttää poikasensa siellä. Siitä olen itse nähnyt eläviä todisteita (joiden elämä tosin päättyi huonolla tuurilla lyhyeen). Jäi ne lihat sillä kertaa syömättä.

      Torronsuon torniin kiipeäminen oli mulle iso saavutus ja seuraavaksi ajattelin yrittää uskaltautua Aulangon näkötornin huipulle :). Olen tähäna asti jäänyt siihen puolivälin hujakoille kiviseinien turvaan, mutta ehkä ens kerralla sitten. Jos vaan on auki.

      Poista
  9. Olen itse monta kertaa miettinyt, että olisi mielenkiintoista pitää vaikka viikon verran suht tarkkaa päiväkirjaa siitä, mihin kaikkeen aikaa menee päivittäin. Toisaalta se ei kyllä välttämättä antaisi realistista kuvaa, koska työstä johtuen välillä mun päivät ja viikot on ihan minuuttipeliä sen suhteen, että ehtii tehdä kaiken välttämättömän ja välillä sitten taas on sellaisia aikoja, että päivään mahtuu vapaa-aikaa paljon enemmän. Itse tykkään tästä vaihtelevuudesta, vaikka toki ne kiirepäivät stressipiikin aika korkealle nostavat.

    Mä olen luonteeltani semmoinen, että tarvitsen myös aika paljon "en tee mitään" -aikaa palautuakseni hektisistä koulupäivistä (myös niistä ihanista, koska ne imevät ihan yhtä kuiviin, kuin vaikka koeviikkojen hurja korjausrumba). Huomaankin aika usein käyttäväni "en ole ehtinyt" tai "ei ole ollut" aikaa lausahduksia, vaikka kyse on todellisuudessa ollut siitä, että olen esimerkiksi illalla vaan lööbaillut pari tuntia kirjaa (tai vakka someakin) lukien. Arvotan tuon säännöllisen tekemättömyyden tosi korkealle omasta itsestäni ja jaksamisestani huolehtiessani.

    Nyt kuitenkin on meneillään päivät, kun sitä aikaa ei vaan ole - paitsi että päätin irrottaa tästä aamupäivästä (koetta valvoessani) muutaman hetken blogeissa kommentointiin.

    Sain muuten ison inspiraation noista sokkelikuvista, meillä pitäisi tehdä ihan sama homma! Tai siis sain inspiraation ruveta potkimaan miestä persuuksille aiheeseen liittyen 😂😂😂 (ensi kesänä toki vasta, tähän aikaan vuodesta ei varmaan enää kannata)! Meillä jäi sokkeli viimeistelemättä silloin, kun talo tuli valmiiksi ja jotenkin siihen on silmä jo niin tottunut (ja varsinkin nyt, kun iso osa siitä jää uuden terassin alle ja on ois silmistä). Mutta noista kuvista kyllä huomaa, kuinka valtavan iso muutos tuommoisella muka ihan "pikkujutulla" on.

    Mä aloittaisin ihan taatusti jokaisen aamuni Annukan Aamupostia lukemalla!! 💛💛💛

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se mullakin menee, että välillä on työmäärä ja stressi tapissa ja välillä stressaan sitä, että töitä on liian vähän (se on ehkä vielä pahempaa kuin liiat hommat), mutta keskimäärin mun vapaa-aika menee noihin asioihin, jotka tänne listasin. Toki välillä on niitä "en tee mitään" iltoja tai viikonloppuja, jolloin yleensä päädyn lopulta tekemään paljon enemmän kuin tavallisesti :D. Se on vaan jotenkin tärkeää antaa itselle lupa mitääntekemättömyydelle, mutta mielen saa onneksi aina muuttaa.
      Viime viikon lopulla olin aika tööt, kun laskin koko viikon tarjouksia rakennus per päivä tahdilla. Tarkoittaa sitä, että otetaan piirustukset (joiden taso vaihtelee käsinpiirretyistä sinne päin-luonnoksista tarkasti mittakaavaan tehtyihin) pöydälle ja viivotin käteen ja aletaan mittaamaan ja laskemaan tarvittavia rakennusmateriaaleja neliöittäin, metreittäin ja kappaleittain, eikä ajatus saisi katketa välillä yhtään tai pitää taas palata suht alkuun tarkistamaan, mihin asti pääsi. Ja sattumoisin viime viikon laskettavat oli joko isoja (mm. seniorien palvelutalo) tai muuten monimutkaisia ja perjantaina tuntui, että en jaksanut kentällä vetää edes jalkoja perässäni, saati mailoja. Mutta silti tarviin aina sen raittiin ulkoilman tuulettamaan korvienväliä, joka ummehtuu sisätiloissa aika äkkiä. Sohvailu ei mulle tunnu sopivan kuin hetkellisesti, enkä ymmärrä miestä, joka pystyy olemaan mutkalla siinä sohvalla samassa asennossa tuntitolkulla ja katsomaan jotain dokumentteja monta putkeen. Huuuh. Mutta ihana kun jokaisella on ne omat parhaat palautumis- ja ylipäätään elämästänauttimiskonstit. Tässä jos missä tuntuu pätevän se, että se mikä sopii yhdelle, on myrkkyä toiselle.

      Meillä mureni pihrakennuksen sokkelin pinta ihan käsiin, eikä uudelleenmaalaukset auttaneet yhtään, vaan sama toistui. Tultiin raksamiesten kanssa siihen tulokseen, että todnäk tulipalon samuttamiseen käytetty vesimäärä jäi sinne perustusten rakenteisiin ja jäätyi saumoihin talvella ja aiheutti sen pinnan härmääntymisen ja maalin irtoamisen. Siksi päätettiin satsata noihin sokkelilevyihin, joilla pinnoitettiin talo ja ulkorakennus. Hintaa töineen tuli viitisen tonnia (puolet matskuun, puolet töihin), mutta koska sulla on kätevä tekijä omasta takaa, selviät varmaan (kasvis)ruokapalkkauksella ;). Hommaan meni pari päivää ja lopputulos ilahduttaa päivittäin, kun palaan kotipihaan. Joskin inhosin tuota jyrkkää mustaa väriä alkuun, kun talon katto on tummanruskea ja ex-sokkeli oli myös. Mutta äkkiä siihen tottui.

      Voipi olla, että lokakuussa on hyvinkin aikaa annukan aamupostille, mutta odottelen kuitenkin ensin viikon perjantaipölinät :) <3

      Poista
  10. Voi, kakka. Kirjoitin äsken sulle megapitkän kommentin ja sitten se katosi. Jos nyt lyhyesti jotain.
    Eli: aika samanlaisia ajatuksia ja tekoja. Tykkään myös onneksi terveellisestä ruuasta ja kaikki jauhohömppä pullista roskaruokaan ei maistu. Sen verran on hyvässä muistissa ne kivut, jotka niistä aiheutuivat ennen kuin tiesin keliakiastani.
    Ulkoilu ja kävely ovat myös aivan pakollisia päivittäin, muuten en voi hyvin. Eläköön nämä kuulaat, happirikkaat syyspäivät! Joogassa käydään aina silloin tällöin, kun siellä tuohon venyttelyyn ja muuhun itseensä keskittymiseen tulee pakosti käytettyä se puolitoista tuntia.
    Olet sinä kuitenkin paljon reippaampi, urheilullisempi ja kurinalaisempi. Hyvä sinä! Minä kun herkuttelen kyllä mielelläni silloin tällöin esim. oikein suklaisella mutakakulla tai tähän aikaan vuodesta oman puun omenoista tehdyllä omenatattarihiutalepaistoksella jäätelön kera.
    Siitäkin olen samaa mieltä, että kaikelle itselle tärkeälle löytyy aina aikaa. Mielessäni on usein lause: niin kuin jaat aikasi, jaat sydämesi. Ja sen myötä perhe ja läheiset ystävät saavat aikaani aina tarvitessaan.
    Enkä olisi kenenkään muun n ä i n pitkää juttua lukenut kuin sinun <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi kakka tosiaan :(. Todella inhottavia nuo katoavat kommentit. Etenkin jos on ehtinyt kirjoittaa pitkästi. Menee vähän niinkuin mielenkiinto koko hommaan, jos teksti lentää taivaan tuuliin. Kiitos siis kovasti, kun jaksoit kirjoittaa uudelleen <3. Ja lukea :). Tuppaan aina kirjoittamaan ihan huomaamattani ihan liian pitkästi, vaikka matkalla aina poistelenkin pätkiä sieltä täältä ja koitan tiivistää. En haluaisi, että kukaan kyllästyy tai nukahtaa näitä lukiessa, joten sikäli se tiiviimpi tahti olisi suotavaa.

      Voin vaan kuvitella ne kivut, joita jauhohömpästä on tullut. Ei sovi itsellenikään, vaikkei keliakiaa kaikissa niissä lukuisissa viime aikoina otetuissa kokeissa ilmennytkään, mutta ihan vaan oman mukavuuteni takia jätän mieluiten väliin. Samoin kuin kaiken muun, mistä tiedän jo ennakkoon tulevan paha olo (esim. ns. "suklaasta", joka on monen herkku, mutta itselleni edustaa lähinnä könttiä kovaa rasvaa ja sokeria. Tummaa suklaata syön joskus palan tai pari, enempää sitä ei edes pystyisi tai tee mielikään, koska on sen verran tymäkkää).

      Ja ihana kuulla ,että olet myös raitisilmariippuvainen. Sitä ei moni "sisäihminen" tunnu ymmärtävän tai edes uskovan, että ihan oikeasti joku haluaa lähteä ulos, vaikka sataa, tuulee ja tuiskuttaa. Ei haittaa, kun on keliin sopivat varusteeet ja tietää, että ne voi kotiin tullessaan riisua, eikä tarvi ne päällä esim. nukkua teltassa :D. Se vois jo olla liikaa mullekin,

      Hauskaa (ja toisaalta samalla aika kamalaa), että moni on liittänyt minuun tuon sanan kurinalaisuus (tai täsmällisyys tai säntillisyys). Siitä tulee itselle sellainen olo, että minun kuvitellaan olevan joku hirmu piiskuri itseäni kohtaan, vaikka oikeasti olen ihan päinvastainen. Syön mitä huvittaa ja myös teen (silloin kun vaan on mahdollisuus) mitä huvittaa, mutta ne mun luontaiset huvituksen aiheet vaan taitaa poiketa niin paljon monen muun vastaavista, että kuulostaa vaikkapa sohvan tai suklaan ystäville joltain rangaistukselta :). Kyse on kuitenkin pitkälti omasta mukavuudenhalustani, jolla tarkoitan sitä, että mitä enemmän ikää on tullut, sitä vähemmän siedän epämukavaa oloa ja siksi jätän mieluummin nykyään väliin kaiken sellaisen, jonka tiedän kostautuvan pahana olona, kehnoina yöunina tai jonain muuna epämiellyttävänä. Ja jos joskus syönkin vaikka sen mutakakun palan tai omenapaistosta (tykkään molempien mausta ilman mitään jäätelöitä tai vaniljakastikkeita), vaikka tiedän siitä tulevan äklö olo, se on tietoinen valinta sekin. Jos mieliteko on suurempi kuin ajatus lopputuloksesta, silloin valitsen syömisen :).

      Joogaharrastustasi arvostan suuresti, koska itse en useista yrityksistäni huolimatta koskaan onnistunut pääsemään sen kanssa sinuiksi. Paitsi noin kymmenen vuotta sitten ihan ensimmäisen ohjaajan tunneilla. Siellä viihdyin, kun ammattitaitoinen ohjaaja oli niin perusteellinen, että näytti kaiken ihan kädestä (tai jalasta :)) pitäen ja kävi korjaamassa jokaisen asennon niin, että ei tuntunut kipua, eikä ollut vaaraa venyttää yli omien rajojen. Mutta sen jälkeen kun hän lopetti, en ole kolmen sittemmin kokeilemani muun opettajan kanssa päässyt samaan fiilikseen ja lopulta ajattelin, että ei ole onneksi pakkokaan, vaikka kivaa olisi ollutkin. Pilates sen sijaan on sopinut itselleni hyvin. Joskin senkin ohjaaja vaihtoi paikkakuntaa ja jätti jälkeensä ison aukon :(.

      Kiitos kovasti urheilullisuuskehuista :). Sellainen haluaisin olla, mutta en osaa itsestäni niin ajatella. Perheeseen kyllä kuuluu pari muuta ihan oikeaa urheilijaa, joita seurailen.

      Kauniisti sanottu tuo "Niin kuin jaat aikaasi....". Siinä on vissi perä.

      Ja vielä uudelleen kiitos, kun luit ja sinnittelit näin pitkän ja kivan kommentin kasaan <3

      Poista
  11. Jälleen hyvänmielen kirjoitus. ♥
    Aika tosiaan tuntuu menevän sitä reippaammin eteenpäin mitä enemmän itse vanhenee. Pelottavaa tavallaan.
    Oi miten herkulliset ruokakuvat. Olen edelleen suuri fani sun ruokapreppailun suhteen. Jossain kohtaa pääsin jo siihen, että meillä oli pakastimessa smoothie-ainekset pussitettuina ja teinkin smoothiet. Ja sitten pussit loppui ja huoh, se jäi taas.

    Torronsuo on minulta edelleen käymättä. Voi apua! Ehkä vihdoin tänä syksynä, kun nyt ne vapaat viikonloput ovat vihdoin todellisia. Nuo luikerot on kyllä inhoja. Minä saan edelleen varpaat kippuraan kun muistelen sitä yhtä luikeroa, joka lötkötti minun ja koiran välissä yhtäkkiä keskellä polkua.... *yyyhhh*

    Onpa kaunis sokkeli nyt. Onko siinä uusi pinta, pinnoitus vai vaan maali?
    Meillehän piti ehtiä tänä kesänä laittaa uudet "laatat" sokkelin päälle mutta se jää nyt ensi kevääseen. Kaikkea kun ei ehdi ja jää sitten harmittamaan, jos väkisin tekee.

    Ihanaa syksyä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos jälleen kivasta kommentista Vivi ja pahoittelut, että hoksasin tulla lukemaan sen vasta nyt.

      Se on niin totta, että jopa vuodet tuntuu nykyään kuluvan niin paljon nopeammin kuin ennen. Ei viitsi edes ajatella aikaa kovin pitkälle eteenpäin, koska välillä tulee ihan paniikki siitä, että väistämättä elämää on jo enemmän takana kuin edessä. Hrrrr. Parempi kun ei ajattele.

      Mua hymyilytti tuo ruokapreppailuosio (kiitos kovasti kunniasta :)), koska olen varmaan huonoin mahdollinen esimerkki sillä saralla. Lukuunottamatta ehkä niitä smoothiepalojen pakastamisia, jotka itselläkin on vähän kausiluontoisia. Minä kun en ikinä suunnittele mitään etukäteen ja kaupassakin tosiaan käyn, koska välillä on vaan pakko. Ja sitten koitan niistä olemassaolevista vähistä aineksista loihtia jotain vähänkään järkevää, jonka tekemiseen ei mielellään saa mennä juurikaan varttia kauempaa. Minä kun en ole mitään uunipadassa hauduttelija-tyyppiä. Mutta oikein hyvää ruokaa saa omasta mielestäni aikaiseksi näinkin. Itseasiassa just sellaista, josta itselle tulee myös paras olo.

      Käärmeet on kyllä niin inhottavia. Jotenkin ehkä siksi, että ne on täällä meillä semmoisia ikävän harmaita ja viimeiseen asti näkymättömiä. Ja siinä kohtaa kun jo erottaa luikertelijan, se on todennäköisesti niin lähellä, että iskee paniikki. Niinkuin tuo sinun ja koiran välinen tapaus. Hui ja hyi. Koiralle purema kai voi olla aika vaarallinenkin? Ja ihmisellekin vissiin.

      Sokkelista tuli kyllä hyvä. Siinä on nyt Steni-levy pinnassa ja koolaus vanhan sokkelin ja levyn välissä, että ilma kiertää. Olihan se jonkun verran arvokas, mutta käytännössä kai "ikuinen", joten en mieti enää hintaa, koska joka päivä se pistää ilahduttavalla tavalla silmään, kun tulee kotiin. Väriinkin olen jo tottunut, vaikka alkuun se tuntui liian jyrkältä mustalta verrattuna meidän tummanruskeisiin kattoihin. Ei niitä yhtäaikaa edes tule katseltua paitsi ihan alussa niinkuin aina, kun jotain remppaa ja sen jälkeen vähän aikaa tuijottelee jotain pientä häiritsevää epäkohtaa, jolla ei ole loppupeleissä mitään käytännön merkitystä.

      On varmasti melkoisen mukava fiilis niistä vapaista viikonlopuista <3. Jos vaikka ehtisitte sinne suollekin, joka toivottavasti ei tuota pettymystä, vaikkei kaikilta osin sellaista ihan suo-suota maisemaltaan olekaan.

      Poista

Kiitos kivasta kommentistasi