TULISPA JO KESÄ...

Ei yksi kärpänen kesää tee..

(Oikeasti se taitaa olla pääsky, mutta ei sen väliä).

Kalenteri näyttää jo heinäkuun puolta väliä, mutta jotenkin ei nyt vaan tunnu yhtään kesältä. Siitäkään huolimatta, että työpöydällä oleva mittari näyttää yli kolmeakymmentä astetta. Ei helpota yhtään. 

Olo on jotenkin alavireinen, vaikkei mikään todellisuudessa ole huonosti. Mutta juurikin nyt vaan sattuu tuntumaan siltä, ettei erityisen hyvinkään.

Kaikki on jotenkin niin kesken ja epämääräistä, ettei osaa tarttua mihinkään. Eikä oikein jaksakaan. Eikä tarvikaan jaksaa, mutten silti haluaisi haaskata hyvää kesää olemalla tällainen masentava vetelys. Haluaisin olla pirtsakka kesäihminen, jonka pihalla kukkaloisto häikäisee ja sisällä pinnat kiiltää. Vaan ei häikäise, eikä sen paremmin kiiltelekään. 

Kampaajallakäynti sentään piristi, koska tukka näytti yhden kokonaisen iltapäivän ihan inhimilliseltä. 

Aamulla olinkin taas jo ihan oma itseni ja se on kokonaan toinen juttu se.

Mikä siinä onkin, että jotkut pysyvät kesälläkin niin freeseinä ja meikäläinen hentoine hiuslaatuineen on sen sortin hikitukka, ettei pahemmasta väliä. Ihan sama, siloittaako hiukset kammalla vai porsaankyljyksellä. Lopputuloksesta sitä ei erota.

Sitäpaitsi haluaisin pitkät hiukset takaisin, mutta se on mahdoton yhtälö, koska menevät sitä mukaa toisesta päästä poikki, kun toisesta kasvavat.
Vastapainoksi perheessä onkin sitten kolme paksutukkaista (ja pitkäripsistä) miestä, jotka joutuvat alvariinsa tuskailemaan liiallisen hiustenkasvun kanssa. Tasan ei mee ja juu..

Uudisrakennustyöt edistyvät pikkuhiljaa, mikä tietysti on mukavaa ja helpottaa henkisesti. Mutta tarkoituksella peitin muun näkymän amppelilla. Kaikki kun ei ole ihan niin siistiä ja kaunista kuin toivoisin.
Vielä on paljon hommaa, että saadaan nurmikko, kasvit ja kiveykset palon jäljiltä entiselleen. Jos saadaan.

Kesälomaa olen pitänyt viikon. Tai siis "lomaa".

Sattui olemaan juurikin se kaikkein kylmin ja sateisin viikko, jonka jälkeen alkoivat nämä helteet ja palasin töihin.

Välillä on mukavaa olla ihan vaan tylsistynyt, mutta kyseisellä viikolla tylsistyminen oli sellaista "ei oo mitään tekemistä, eikä ketään kaveria"-tyyppistä. Ihan sama vaikkei koko viikkoa olisi ollutkaan.

Sateella keli on kyllä varsin happirikas ja siitä tykkään. Tylsyyksissäni sitten talsin erinäisiä lenkkejä, joista yksi johti hieman sivuun tutulta metsäreitiltä.

En ollut aiemmin huomannut tätä kylttiä, mutta pakkohan se oli lähteä polulle tallaamaan. Etenkin kun tämän "vuoriston" korkeuserot näyttivät varsin inhimillisiltä.

Pitkään ei tarvinnut kävellä, kun eteen tuli seuraava kyltti

Koska en tällä kertaa ollut liikkeellä kummallakaan, jatkoin rohkeasti matkaa, mutta sitten tulikin jo eteen jotain, jonka jälkeen päätin kääntyä takaisin

O-ou. Haluan uskoa, että joku oli ystävällisesti nostanut joltain pieneltä vuoristoretkeläiseltä tipahtaneen pupun talteen, mutta kyllähän tuosta vähän sellainen olo tuli, että olisko kuitenkin parempi kääntyä kannoillaan ennenkuin käy huonosti.

Tätä kuvaa ihmettelen. En nimittäin ymmärrä, mistä tuo  lentokone oikein singahti matkaan. Vai näkyykö kirkkaalla kelillä tosiaan sadan kilometrin päähän? Lähimmät kolme kenttää kun sijaitsevat meiltä katsoen kokolailla sillä etäisyydellä.

Kolme viikkoa kesälomaa sentään on edessäpäin ja tulevat kyllä tarpeeseen, mutta en osaa niistäkään vielä iloita samalla tavalla kuin tähän asti. Johtunee ihan vaan siitä, että ennen oli aina niin selkeää ja mukavaa, kun lähdettiin reissuun koko perheen voimin, mutta nyt kun vanhempi poika jo on töissä, ei lomaa enää irtoa ihan silloin kun äiti toivoo. Ihme.. 

Tulevat kyllä tyttöystävän kanssa perässä heti kun pääsevät, koska lomapaikka on edelleen mieluinen, mutta se taas tietää sitä, että hermoilen pitkää ajomatkaa, jonka ovat tien päällä. Ei vaan voi mitään.

Nuorempi poikakin täytti keväällä 18, eikä ole vielä osannut päättää, tuleeko meidän mukaamme heti vai käväiseekö kenties kaveriporukalla ensin festareilla ja tulee sitten jollain konstilla perässä. Ja koulukin jo ehtii alkaa ennenkuin meidän loma loppuu, joten joutuu jokatapauksessa palaamaan ennenaikojaan takaisin kotiin. Siinähän sitä lisämurehdittavaa meikäläiselle. Mutta tähän se vaan on totuttava, ei muu auta. Silti niin toivon, että edes kesälomalla kaikki voisi olla niinkuin ennenkin.

Työpaikan kuumuuden vetelöittämänä olen enimmäkseen vaan istuskellut paikallani. Siinä sitä on hyvä tuijotella vaikkapa terassin katon läpi taivaalle ja mietiskellä syntyjä syviä yhdessä paikallaan jo 7 vuotta roikkuneen Ikean jouluvalon kanssa.

Jos sattuu jaksamaan, välillä voi kääntää päänsä toiseen suuntaan.

Ja välillä zuumailla ihan lähelle. Niin että pölyhiukkasetkin näkyy.

Taitavan puhelinmyyjän houkuttelemana tilasin Divaanin, joka on itselleni ennestään vieraampi lehti, mutta tykkään siitä parin numeron perusteella tosi paljon. Sopivasti kaikkea.

Vaan välillä on pakko nostaa ahteri pois paikoiltaan ennenkuin painuu pysyvät kuviot  tuoleista takareisiin.

Päätin siis polkaista pikku pyörälenkin ja hakea samalla terassille kukkia kuihtuneiden tilalle. Niitä kun vielä ojanpientareiden valikoimista  löytyy ilahduttavassa määrin.

Meidän koti on kaupungin keskustassa, mutta siitä kun vähän toista kilometriä polkaisee sivummalle, ollaan melko maalaisissa maisemissa. Pikkukaupungin hyviä puolia.

Tuntuu, että tänä vuonna rakastamieni lupiinien kukinta kesti pidempään kuin tavallisesti. Mutta nyt kun niitä ei enää ole, saatiin onneksi tilalle horsmat, joista tykkään myös.

En ollut tiennyt, että horsmaa kuulemma kutsutaan "opettajien kukaksi". Tarinan mukaan siksi, että se aloittaa kukintansa alhaaltapäin, kun opettajien (miksei myös koululaisten) kesälomat alkavat ja saavuttaa huippunsa, kun lomat loppuvat. Täytynee laittaa kukinnat tänä vuonna erityistarkkailuun.

Pakko oli vielä jarruttaa tässäkin kohtaa, vaikka pyörä olikin vähällä kellahtaa ojaan.

Näyttää jotenkin, että nuo pari oranssia liljaa (?) ovat jotenkin eksyneet väärään paikkaan. Vai olisiko niin, että talo vaan on ränsistynyt ympärillä ja alunperin puutarhassa kukoistaneet liljat ovat selvinneet alkuperäisellä paikallaan?
(Hauska muuten tuo lohkeama tuossa nurkan oikealla puolella. Näyttää omaan silmääni ihan hyväntuuliselta hirveltä).

Olishan sitä ollut vähän elinvoimaisempiakin yksilöitä maljakkoon tarjolla, mutta päädyin kuitenkin näihin ohdakkeisiin (?). Niissä on jotain japanilaista tai jotain omaan silmääni muuta yksinkertaisen kaunista. Ja samalla mietin, että onko enää olemassa niitä vanhoja kunnon takiaisia, joita pikkutyttönä heiteltiin toisten paidan selkämyksiin tai hiuksiin? Niin että välillä ei auttanut kuin kaivaa sakset avuksi, että saatiin takiaispallot tukasta irti.

Keittiön pöydälle päätyi vähän tuoreempaa tavaraa.

Että semmoista. Varsinaisesti ei siis kuulu mitään mainittavaa, mutta helpotti, kun sain hetken taas viettää täällä. Vaikka välillä tylsyys ja kyllästyminen iskee, kirjoittaminen helpottaa.

Iloisia kesä(loma)päiviä teille kaikille ja palaillaan toivottavasti iloisemmissa merkeissä!

HALPA JA HYVÄ KAMERA. PAREMPI MIELI.

Koska valokuvaustaitoni eivät näytä itsestään kehittyvän haluttuun suuntaan, päätin ostaa uuden kameran.

Olin jopa varautunut satsaamaan siihen jonkun verran, mutta Kukkapillin mainio Satu ehti tietämättään pelastamaan mahdolliselta harhaostokselta.

Satu on hauska tyyppi, joka paitsi kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita ihan mistä maailman aiheesta tahansa, osaa myös ottaa loistokuvia kaikesta mikä liikkuu tai ei liiku. Ei niin pientä ötökkää, etteikö Satu saisi siitä mahtikuvaa aikaiseksi. (Suosittelen tutustumaan erityisesti Kukkapillin juhannusaiheeseen postaukseen täällä)

Ja mikä parasta, Satu kertoi kuvaavansa ihan tavallisella pokkarikameralla.

Päätin siis, että haluan samanlaisen,  joten marssin kauppaan. Marsmars.

Nuori naismyyjä onnistui kuitenkin torpedoimaan valmiin ostopäätökseni.

Halusin ostaa samanlaisen Sonyn kuin Sadulla, mutta myyjän mielestä minun olisi kannattanut ostaa Samsunki, koska Samsunki takaa laadun. (Nykyinen järkkärini on Sony..)

Sanoin uskovani, että Samsung on hyvä, mutta koska se on myös tuplasti kalliimpi kuin alunperin haluamani Sony, se ei ole kiinnostava.

"No jos sulla ei oo varaa maksaa kaikkea heti, niin voidaan jakaa maksut eriin..".

"No ei tässä nyt oikeastaan ole siitä kysymys, vaan siitä, että tulin ostamaan tätä tiettyä mallia, enkä nyt ole kiinnostunut muista".

"Mutta tiäkkö mitä?"

"No?"

"Toi kuule kun kerran tippuu sulta käsistä, niin voit sanoa sille heipat ihan samantien".

"No heippa vaan sitten :D".

Ei tullut kauppoja.

Mutta koska kamera oli saatava, polkaisin Prismaan ja ostin Sonya vastaavan pikku-Canonin ja nyt olen niiiiin onnellinen, kun kuvaaminen on taas kivaa. Etenkin kun eiliselle sattui se miesmuistin ainut aurinkoinen päivä, joka suosi iloista kuvailijaa.

Alla on muutama testi, jotka otin 1:1-kuvakoolla, joka ei aiemmissa kameroissani ole ollut mahdollinen. Siinä kinttaalla tosin, tuliko kuvista jo turhankin suuria blogin palstatilaan nähden. Etenkin kun niitä on aika paljon peräkkäin.

Ensin pari pakollista kukkakuvaa

Ja sitten jokunen kuva golfkierrokselta. (Kolmen miehen kanssa kun pelaa, ehtii hyvin napata muutaman otoksen sillä välin kun muut etsivät pallojaan pöpeliköstä)

Melko suomalaista

Onks ketään kotona?

Latovanhus

Kuka pölli pöllit?

Illalla keli sen kun parani ja vielä teki mieli palata ruusupuskaan.

Kaksin aina kaunihimpi.

Varokaa vihaista ötökkää.

Halpa ja hyvä kamera, parempi mieli. Lisää iloa toi se, että vaikka kameraa piti olla saatavilla vain mustana, kotona paketista paljastui toivevärini valkoinen, jolla on tällä hetkellä erityinen symbolinen merkitys.

SE ON JUHANNUS NYT (VAIKKA VÄHÄN TURHEMPIKIN)

Tänä vuonna iski haikeus, kun muistelin menneiden aikojen juhannuksia.

Kun oli nuori, jaksoi valvoa yötä päivää.

Kun pojat olivat pieniä, oli kivaa, kun ei tarvinnut mitään ihmeellistä siihen, että oli kivaa.

Nyt kun nuoriso on siinä vaiheessa, jossa itse oltiin jokunen vuosikymmen sitten (tai siis ihan vasta äskettäin), juhannus menee enimmäkseen hermoillessa ja miettiessä, mitä kaikkia vaaroja siinä piilee. Kun eivät nyt vaan lähtis veneilemään ja kunhan nyt muistaisivat sitä ja tätä..

Eikä voi edes soittaa, koska vanhemman pojan puhelin tippui kalastusreissulla järveen heti aatonaattona. Mutta ahven sentään tuli vaihdossa.

En sitten loppupeleissä tiedä, onko hyvä vai huono asia, että kännykät on keksitty.

Aikani kuluksi koitin tehdä seppeleen, muttei mennyt ihan nappiin. 

Tulikin kukkahattu :)

Mutta hyvää Juhannusta kumminkin!

BUDDHAN EVÄÄT VS. SOKERIADDIKTIT, OSA 2

"Voit luottaa sokeriaddiktiin. Nimittäin siinä, että hän syö heitteille jättämäsi, lipaston päälle hylkäämäsi tai tulevien iltojen iloksi piilottamasi suklaalevyn satavarmasti ja viimeistä murusta myöten."

Sokeriaddikti en ole, mutta tunnustan kyllä, että on tullut eräätkin kerrat nuuskittua keittiön laatikonpohjia siinä toivossa, että sieltä edes pari merisuolatun luomuperunalastun puolikasta tai piiloon kierinyttä chilipähkinää sattuisi löytymään. Harvemmin löytyy, koska olen ne yleensä sen verran huolella syönyt loppuun.

Mutta mitä tähän tekstiin tulee, taisi tulla haukattua liian iso pala, kun lupasin kirjoittaa jäsenneltyjä ajatuksia jatko-osaksi edelliseen Seppo Palmisen  "Buddhan eväät"-kirjasta kertovaan johdantooni.

Ei mahda onnistua, koska innostuksen määrä on niin suuri ja tekstiä niin paljon, että on mahdotonta poimia tänne kaikkea sitä, mitä haluaisin ilman, että kirjoitan koko kirjan uudestaan.

Päädyin siis lainaamaan pätkiä suoraan kirjasta, ja kirjoittamaan väliin omia huomioitani omasta elämästäni.

Selvyyden vuoksi kirjan tekstit on kirjoitettu lihavoidulla ja omani siellä välissä sitten ihan vaan näin.

Millaisia me ihmiset haluaisimme olla: rentoja, hyväntuulisia, cooleja, keskittymiskykyisiä, kärsivällisiä ja energisiä? 

Millaisia useimmat meistä ovat: huolestuneita, levottomia, kiukkuisia, kärsimättömiä, väsyneitä ja löysiä.

"Suurin osa ihmisistä ei tiedä, millainen on hyvä olo. En tiennyt minäkään. Nyt tiedän. Enää en päästä verensokeriani hyppyliikkeeseen. Lopetin sokerin ja muiden nopeiden hiilihydraattien syönnin. Kuuntelin itseäni." (tämä siis Palmisen omaa tekstiä)

Kuuluuko lähipiiriisi ihminen, jonka fiilis ja vointi eivät ole lähelläkään hyvää? Tunnistatko joko hänet tai itsesi ylläolevista "millaisia useimmat meistä ovat"-tuntomerkeistä?

Tämän kirjan lukeminen saattaa olla todella tärkeää teille molemmille ja ehkä ihan viimeisiä tilaisuuksia palauttaa kropan tehdasasetukset"

Seppo Palminen ravistelee ihmisiä hereille, voimaan hyvin, todella nauttimaan elämästä ja siinä sivussa huolehtimaan, etteivät tee muiden elämästä kiusallista, tynkää tai täyttä helvettiä.

Korostan, etten kirjoita tätä painon-, vaan mielenhallinan näkökulmasta (vaikkakin Palmiselta itseltään katosi ensimmäisen sokerittoman puolen vuoden aikana 18 kiloa). Ihan vaan siksi, että löysin kirjasta niin paljon sellaista, joka selittää paitsi omaani, myös monen muun tuntemani ihmisen ajoittaista outoa käytöstä.

Mutta silti:

"Älä usko mitään lukemaasi tai muilta kuulemaasi, ennenkuin se vastaa omia kokemuksiasi."

Ja nimenomaan tämän takia itse uskon.

Taisin olla noin 35-vuotias, kun edellisen kerran havahduin siihen, että olo oli jollain selittämättömällä tavalla koko ajan huono, vaikka mitään syytä siihen ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla. Päinvastoin. Mukava mies ja kaksi kivaa poikaa, mieluinen työpaikka ja kaikki muutenkin mallillaan. Mutta silti. Olo oli tukala ja turvonnut ja sikäli mikäli miehen havaintoihin on luottamista (niinkuin tietenkin on), olin enimmäkseen myös väsynyt, huonotuulinen, kärttyisä ja "näsäviisas".
(21 naimissisaolovuoden aikana olen onneksi oppinut, minkälaisia vastauksia mies ei halua kuulla ihan viattomiin kysymyksiinsä. En haluaisi minäkään.)

Noihin aikoihin ei vielä puhuttu karppauksesta tai vähähiilihydraattisuudesta mitään. Tai ainakaan niin paljon, että olisi jäänyt mieleen, mutta sen sijaan ilmiö nimeltään "hiivasyndrooma" oli tapetilla. (En edes muistanut koko asiaa ennenkuin nyt, kun aloin kirjoittaa tätä).

Mitä huonommaksi ja kärtymmäksi oloni meni, sitä enemmän kiinnostuin lukemaan syndroomasta, jonka oireet täsmäsivät täysin omiini. (Tämä omalääkärinä toimiminenhan on varsin helppoa. Veikkaan, että jokainen meistä on joskus etsinyt ja löytänyt vaivoihinsa omasta mielestään oikeat/eniten miellyttävät syyt. Erona se, että ennen ne pengottiin lääkärikirjoista, nykyään  nettipalstoilta).

Jotain oli omalla kohdallani selvästi tehtävä, koska tuntui, että elämässä ei ollut enää yhtään hyvää päivää tai kunnolla nukuttua yötä.

Päätin siis, että poden suoliston epätasapainoa aiheuttavaa hiivasyndroomaa, jota nykyään näytetään kuvattavan termillä "verrattain harmiton uskomuslääketieteellinen ilmiö", koska "hiivasyndrooman hoito ei aiheuta vaaraa terveydelle ja siihen kuuluva ruokavalio on yleisesti ottaen terveellinen". (Pah sanon minä. Itselleni pelottava, koko elimistön haltuunsa ottanut Candida Albicans oli totisinta totta).

No. Koska minulla siis oli syndrooma, päätin hankkiutua siitä pikapikaa eroon ja karsia syömisistäni ja juomisistani pois kaiken sen, mitä kyseisen vaivan hoidossa ohjeistettiin. Ja yllätys-yllätys, kiellettyjen listalla olivat sokeri ja siirappi, valkoiset jauhot,  makeiset ja alkoholi. Lisäksi kehotettiin olemaan syömättä proteiinia ja tärkkelystä samalla aterialla. Melko tuttua juttua siis.

Heivasin samantien kaikki makeat maut ja vaihdoin ne happamaan greippimehuun ja luonnonjugurtin kanssa syötyihin pakastepuolukoihin, leivän Ryvitan hiivattomaan näkkileipään tai jälkiuunileipään, ja pastan, perunat ja riisit kasviksiin. Eli  varsin tutun kuuloista vähähiilihydraattista ravintoa, jonka nimeen olin valmis vannomaan samantien. Ja olen edelleen. Ja voin vakuuttaa, että happamiin makuihin tottuu siinä määrin nopeasti, että sen jälkeen ei kertakaikkiaan mikään kovin sokerinen maistu. Huomasin sen, kun koitin aikojen päästä syödä tavallisen maustetun jugurtin, mutta tuntui, että sokeri takertui kurkkuun, joten yritykseksi jäi. Eikä ole tullut syötyä sen koommin.

Palkinto muutoksesta tuli niin nopeasti ja selkeästi, etten olisi ikinä uskaltanut moista edes toivoa.  Turvotus lähti, fyysinen olo kohentui kohisten, ja silloin muodissa olleet kietaisuhameet sai kietoa puoli kieppiä tiukemmalle, että pysyivät päällä. Mutta mikä parasta, muutuin takaisin entiseksi iloiseksi, energiseksi ja pitkäpinnaiseksi itsekseni. Lienee ollut muulle perheelle suuri helpotus.

Mutta se siitä ja palataan Palmiseen, joka kirjoittaa itsestään näin:

"Tanskalainen fysiikan nobelisti Niels Bohr sanoo, että asiantuntija on henkilö, joka on tehnyt hyvin kapealla alalla kaikki virheet. Minä olen.

Olen toistanut virheet uudellen ja uudelleen. Olen lihonut ja laihtunut ja taas lihonut ja laihtunut. Aika ajoin minulla on itsekuria, mutta myös musta vyö addiktoitumisessa. Roikun sokerikoukussa. Olen tuttavapiirini ainoa, joka pystyy syömään ison suklaalevyn viidessä minuutissa.

Narkkari en ole, enkä ole ollut, mutta edes siitä en ole ylpeä. Toisenlaisissa olosuhteissa olisin narkkari. Olenhan kuin alkoholisti koukussa sokeriin ja muihin nopeisiin hiilihydraatteihin."

"Muistan kun itseltäni yritettiin 1970-luvun lopulla selvittää, miksi mielialani vaihtelivat jyrkästi ja olo oli melkein jatkuvasti selittämättömän paha.

Olen ikuisesti kiitollinen silloiselle "henkilääkärilleni" Pertti Asplundille, joka keksi määrätä minut viiden tunnin sokerirasituskokeeseen. Koe tosin jouduttiin keskeyttämään, koska kolmen tunnin kohdalla aloin jo hyppiä seinille. Sokeri romahti arvoon, jollaisia löytyy äkkipikaisilta, arvaamattomilta ja väkivaltaisilta rikollisilta. Onneksi en ole ihan tappajatyyppiä".

Melko pelottavaa. Onneksi ihan tähän pisteeseen en koskaan päätynyt, mutta hieman lievemmässä muodossa edellinen selittänee muuten enimmäkseen suorastaan lehmänhermoisen mieheni käsittämättömän äkkipikaisen käytöksen, jota esiintyy yleensä pääsääntöisesti vain ja ainoastaan golfkentällä. Ei sentään luojan kiitos joka kierroksella, eikä edes joka toisella, mutta turhan usein kuitenkin.
Tarkkaan  ottaen kohtaus ajoittuu kierroksen alusta noin neljän, ja tauolla nauttimastaan kahvista ja pullasta, noin parin tunnin päähän.
Raivarit (ja käytös, johon meikäläinen yleensä jonkun mutkan kautta valjastetaan tavalla toi toisella syylliseksi) ovat olleet itselleni sen sortin mysteeri, että olen ollut niiden edessä täysin aseeton.

Olen pistänyt ne sen piikkiin, että entinen kilpaurheilija ja täydellisyydentavoittelija nyt vaan yksinkertaisesti pystyy kiihtymään nollasta sataan, jos pieni valkoinen pallo ei tottele (juu, kuulostaa naurettavalta, jota se tosiaan onkin). Mutta luettuani kirjan, tajuan, että kyseessä on jyrkkä verensokerin lasku.

"Onneksi ryhdyin aikanaan pelaamaan golfia. Olen ystävystynyt leegioon mukavia ja reiluja ihmisiä.

Golfkentällä olen myös tajunnut, kuinka typeriä meitä ihmisiä on. Itseasiassa golfkenttä on lähes harmittomin paikka olla tollo, sokerit pielessä. Harmiton, mutta naurettava.

Monen hölmön kierros on hyvin lähellä 4-5 tunnin sokerirasituskoetta. Ovat kuin pommeja. Tulevat klubille syömättöminä, ahmaisevat pari-kolme annosta nopeaa sokeria ja lähtevät kentälle odottamaan kurjaa oloa, aggressiivisia reaktioita ja masentavaa ruikutusta"

Kiitos Seppo! Enää en usko, jos tuntemani entinen kilpa-urheilija väittää, ettei 4-5 tunnin kierroksen aikana tarvi syödä tai juoda mitään. Enkä enää kertaakaan aio selittää kanssapelaajille, että "Ei toi yleensä oo tommonen", vaan aion sanoa, että "Toi on just tommonen, koska se ei älyä syödä!". No en sano. Mutta aion kyllä jatkossa pitää silmällä, että evästä menee suuhun tasaiseen tahtiin. Ja jotain muuta kuin pullaa.

Mutta antaa Palmisen taas jatkaa.

Golfklubien yrmyilystä ei ole pitkä matka urheiluviihteen sikamaisuuksiin, perheväkivaltaan, kouluhäiriköintiin, työpaikkojen ongelmiin, liikenteen rattiraivoon, täysin järjettömiin tekoihin, joiden taustoja on vaikea tajuta.

"No kun ihmiset ovat muuttuneet luonteeltaan vinksahtaneiksi". En usko. Sen sijaan näen ja tunnen, että olemme melkein kaikki syöneet ja juoneet itsemme kemiallisiksi katastrofeiksi. Olemme koukussa moniin houkutuksiin, jotka tekevät meistä ärtyisiä, aggressiivisia, kipeitä ja/tai lihavia.

Meillä on kuitenkin toivoa. Koko elämä on luonteen viilaamista, kemian korjaaminen on joutuisampaa. En väitä, että se olisi helppoa, mutta se on mahdollista. 

Mikä tässä nyt muka on niin vaikeaa? 

Etsitään ravitsemus, jolla verensokeri ei romahda ryminällä. Siinähän se.
Ihan näin yksinkertainen tämä juttu ei ole.
Tällaiset meikäläiset, joilla verensokerin vaihtelu on erittäin rajua, ovat kuitenkin vähemmistö.
Ainakin minulle "sokerit nollilla" on niin kauhea tila, niin käsittämättömän pelottava, että kuvittelisin jokaisen, joka sen on kokenut, muuttavan syömistään tai juomistaan edes jollain tapaa, vaikka koukussa riippuvatkin. Siis edellyttäen, että ovat tajunneet, mistä on kysymys.

Mutta olisiko niin, että se varsinainen sokerivammaisten sekakuoro onkin ongelmastaan täysin tietämätön? Vain ulkopuolinen voi tunnistaa oireita, jotka yleensä tulkitaan: "Se nyt on sellainen sätkynukke", "Kiivas ja kiukkuinen", "Parhaimmillaan siedettävä - pahimmillaan toivoton ääliö", "Hermoraunio", "Järkyttyy jostain kuudesti päivässä"..

Alhaiselle verensokerille ei ole olemassa raja-arvoja, jotka olisivat kaikille yhteisiä. Toisilla sokerirasituskokeen käyrä on jyrkkä, toisilla loiva. Jyrkästi putoava verensokeri on kauhea seuralainen. Mutta on myös niitä, joiden verensokeri roikkuu pitkään ja säännöttömästi normaalin alapuolella. Tarkoittaa, että aivoilla ei ole kunnolla polttoainetta. 

Mielenkiintoista. Mutta samalla tajuan oman rajallisuuteni tämän tehtävän edessä. 

Ollaan nimittäin edetty kirjassa vasta sivulle 24..

On siis pakko todeta, että jos aihe vähäisessäkään määrin aihe teitä kiinnostaa, niin hankkikaa kirja jostain käsiinne. Jos sitä ei vielä kirjastoista löydy, niin varmaan pian kumminkin. Olen myös valmis laittamaan omani kiertoon. Heti kun mieheni on ensin lukenut sen loppuun. (Sen verran tuntui muutama ääneen lukemani kohta kolahtaneen, että oli sunnuntai-aamuna ennen heräämistäni oma-aloitteisesti lukenut ensimmäiset sata sivua ihan vaan mielenkiinnosta. Ja ihan kuin olisin pian sen jälkeen ollut havaitsevinani pieniä ahaa-elämyksen merkkejä.. Jess.)

Itse olen nyt päätökseni tehnyt ja tästä lähtien palaan takaisin omaan hyvään ruokavaliooni, johon eivät sokerit ja valkoiset mössöt kuulu. Nyt kun elämässä ei pitkän matalapaineisen ajanjakson jälkeen enää ole (kop kop ) ylimääräistä stressiä tai negatiivista kuormaa.

Ja voin sanoa, että kun viisi päivää päätöksen mukaista toteutusta on takana, energia ruokailujen välillä ei ole loppunut kertaakaan, enkä ole vielä toistaiseksi kaivannut mitään, mitä ei pidäkään kaivata. Paitsi kerran niitä merisuolaperunalastuja,  joita en suolaisuutensa takia ole sokeriksi noteerannut, mutta ihan sokerin veroista turhaa höttöähän nekin ovat. Olen myös pitkästä aikaa käynyt nukkumaan levollisin mielin ja nukkunut paremmin kuin miesmuistiin. Hikoilematta ja aamuyöllä heräämättä.

Mitään hirmu energiapiikkiä ei vielä ole havaittavissa, mutta luotan Palmiseen, joka sanoo, että ensimmäinen viikko menee vieroitusoireiden parissa, eikä edes kannata yrittää urheilla tai muutenkaan rasittaa itseään. No, yrittänyt olen, mutta ymmärsin luovuttaa ajoissa.

Luotan siihen, että kun saan taas elimistöni ja mieleni tasapainoon, saan myös haluamiani asioita aikaiseksi, enkä vaan koko ajan "aio tehdä jotain". Kaikenlainen toimeen ryhtymisen siirtäminen kun kuulemma on yksi sokeriaddiktin ominaisuuksista.

"Vain hänen kyvyttömyytensä ryhtyä toimeen ylittää hänen kiihkeän innokkuutensa".

Omalla kohdallani on selvää, että kroppani ja mieleni ovat nopeiden hiilihydraattien vaihtelulle tosi herkkiä. Niiden huonot puolet tulevat näkyviin tosi nopeasti, mutta myös häipyvät varsin pian, kun vaan ymmärrän pysyä niistä erossa. Onneksi kyse on vain valinnoista, joita elämä on muutenkin täynnä. Luulisi nyt kaiken järjen mukaan kaikista maailman valinnoista olevan helpointa se, että osaa päättää, mitä syö ja mitä jättää syömättä. Ja onhan se.

Selvää kuitenkin on, että ihmiset ovat yksilöitä. Mikä sopii yhdelle, ei sovi kaikille. Mikä on toiselle liikaa, on toiselle sopivasti. Ja aktiiviurheilijat tottakai kokonaan eri asia kuin itseni kaltaiset tavalliset kuntoilijapulliaiset.

Mutta ei tästä kirjoittamalla näköjään loppua tule, joten päätän tarinan Palmismaiseen loppukaneettiin ja sitten jätän teidät rauhaan.

"Muista myös, että maailmaa ei kiinnosta paskan vertaa sinun olosi, ei hyvä, eikä huono. Vain sinä tunnet olosi, kannat kilosi, kärsit rööriesi tukkeutumiset ja aggressioittesi häpeän."

Iloista (ja sokeritonta)  juhannusta kaikille! Minä aion nyt alkaa buddhamaiseksi tyyneyden ja mielenrauhan perikuvaksi :)

PS. Jos haluat käydä kurkkaamassa, mikä urheiluihmettelijäksi ja kokopäivädorkaksi itseään kutsuva Seppo Palminen on miehiään, löydät hänet osoitteesta palminen.com. Jonain päivänä vielä aion tavata hänet ja käydä  kädestä pitäen kiittämässä kaikesta siitä, mitä on saanut minut ihan vaan omalla esimerkillään, realistisella asenteellaan ja kirjoitustyylillään tajuamaan ja sitä kautta omassa käyttäytymisessäni muuttamaan.

BUDDHAN EVÄÄT

Oli olevinaan vaikka mitä asiaa, mutta kun menin aloittamaan Seppo Palmisen uusimman kirjan "Buddhan eväät" lukemisen, meni pasmat ihan sekaisin, ja nyt ei tule mitään järkevää päästä ulos.

Ja jos jollekulle tulee mieleen kysyä, että mitkä ihmeen Buddhan eväät, niin sen verran selvennystä tuohon otsikkoon ja kirjan nimeenkin, että kyseessä ei ole kirja buddhalaisuudesta, vaan niinkin arkisesta, mutta samalla niin tärkeästä asiasta kuin ravinnosta. Ja addiktioista. Lähinnä sokeriaddiktiosta, mutta muistakin. Ja siitä, miten ne vaikuttavat ihmisen käytökseen.

Luin kirjaa yhdeltä istumalta ensimmäiset 104 sivua ja olen jo nyt ihan liekeissä, kun Palminen onnistui taas kerran avaamaan silmäni asioille, joille olen tapojeni mukaan etsinyt merkityksiä ihan liian monimutkaisia reittejä pitkin. Minä, joka sentään olen omasta mielestäni kaikkien kotipsykologien äiti, jolla on aina valmiina maalaisjärkeen perustuva näkemys minkä tahansa käytöksen syistä ja seurauksista. Vaan eipä ollut tällä kertaa, koska selitys muutamallekin oudolle lähipiirin (tarkoittaa itseäni ja miestäni) viimeaikaiselle käytökselle on mitä ilmeisimmin niinkin yksinkertainen kuin sokeri. Tai siis paremminkin verensokeri ja sen vaihtelu.

Haluaisin niin kirjoittaa tästä enemmän ja tarkemmin, mutta se ei onnistu ennenkuin olen lukenut kirjan loppuun ja jäsentänyt ajatuksiani. Sen jälkeen uskon, että yhdessä kirjan tekijän kanssa pystyn herättämään ajatuksia. Puolesta tai vastaan, mutta kumminkin. Tai sitten se on liikaa luultu.

Asiayhteydestä irrotettuna Seppo Palmisen kirjan takakanteen painettu motto "Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, kusipäisyys ei ole luonteenpiirre. Se on kemiaa." voi kuulostaa ei-niin-sivistyneeltä, mutta haluan kuitenkin allekirjoittaa sen, koska haluan uskoa siihen, että kukaan ei ole luonnostaan paha.

Tykkään myös Buddhan omasta motosta: "Älä usko mitään lukemaasi tai muilta kuulemaasi ennenkuin se vastaa omia kokemuksiasi". 

Mutta kuten sanottu, mitään viisasta ei nyt vaan tule päästä ulos. 

Sen verran haluan kuitenkin kertoa, että täällä elämä on taas olosuhteisiin nähden ihan mallillaan. En nyt sitä kuitenkaan sen enempää uskalla hehkuttaa, ettei romahda taivas niskaan.

Eletään myös luonnonkukkahullun kulta-aikoja. Niitä, joina ei vaan kertakaikkiaan saa silmiään irti ojanpientareista ja kaikesta, mitä sieltä voi poimia maljakkoon. Sen paremmin kuin joka vuosi ilahduttavasta oman pihan juhannusruusustakaan.

Voihan lupiini, kun niin tykkään.

Ja näistä myös.

Palaillaan ystävät.