Sivut

tiistai 8. maaliskuuta 2022

HUOLESTA TOISEEN - KAIKKI KONSTIT KÄYTTÖÖN

Moni asia, joka vielä vähän aikaa sitten tuntui tärkeältä ja toi iloa, on yhtäkkiä menettänyt merkityksensä. 

Ei tunnu oikealta jatkaa kirjoittelua tavarankarsinnasta, vaikka urakoinkin taannoin kuvat vaatekaapista valmiiksi ja aikomus oli ainakin kylppäristä kirjoitella myös, mutta niiden aika ei ole nyt, enkä tiedä onko myöhemminkään.  

Jotenkin on kuitenkin tarve purkaa ajatuksiaan sanoiksi ja oikeastaan jo ennen kuin meneillään olevat hirveydet alkoi, olin pohtinut mielessäni aihetta "Onko pakko paras (tai peräti ainoa) muutosmotivaattori?". Ei liittynyt sotaan, josta silloin ei ollut tietoa, vaan ihan vaan oman terveyden eteen tehtäviin asioihin. 

Silloin olisin vielä vastannut, että en onneksi ole vielä pakon eteen joutunut, mutta nyt tuntuu sekin asia omalla kohdallani jossain määrin muuttuneen.



Tulppaanikuvan ei ole tarkoitus olla synkkä, vaikka siltä näyttääkin. Otin sen joskus huolettomassa helmikuussa, kun ikkunasta tulvi valoa ränsistyneen kimpun läpi ja toi esiin sellaisia yksityiskohtia terälehtien pinnassa, että katsoin kukkaa sen jälkeen ihan eri silmin.

Mutta palatakseni alunperin aikomaani aiheeseen, pitänee ensin päästä alkuun.





Olen aina ollut sellainen, että jos joku asia omassa elämässäni alkaa toistuvasti ja pitkäkestoisesti häiritä mieltäni siinä määrin, että tiedostan asian vaativan jonkunlaista muutosta omissa tekemisissäni tai tekemättä jättämisissäni, tarvitaan hetki, jolloin mittani tulee kertakaikkiaan täyteen. Silloin syntyy päätös ja alkaa muutos.

Taannoinen raivausprojekti on hyvä (tai paremminkin huono) esimerkki siitä, kuinka voin vaikka useamman vuodenkin ahdistua jostain siivoamattomasta kaapista, mutten silti tee sille mitään ennenkuin ärsyyntyminen omaan saamattomuuteen kasvaa niin suureksi, että tartun toimeen. Sen jälkeen kaikki on yleensä helppoa. Tai jos ei aina helppoakaan, en luovuta ennenkuin olen täysin tyytyväinen, joka tässä raivaushommassa tarkoitti talon jokaikisen kaapin ja laatikon perusteellista perkaamista.

Vähän sama koskee helmikuun alussa tekemääni päätöstä siitä, että nyt saa viininlipittely riittää. Ei siksi, että joisin sitä jonkun ulkoisen mittarin perusteella liikaa, vaan siksi, että aloin itse inhota tapaani ottaa etenkin pitkän vastoiskäymisjakson johdosta stressaantuneena viinilasin illalla sohvan nurkkaan istuessani käteen, vaikkei yhtään tehnyt edes mieli. Tuntui vaan, että lasillinen rentouttaa, vaikka totuus onkin, että se yksikin annos heikentää unenlaatua entisestään.

Viini sai siis jäädä sillä samaisella päätöksellä, mutta viimeinen sinetti asialle tuli, kun pari päivää päätöksestäni kävin kahden koronavuoden jälkeen työterveystarkastuksessa ja maksa-arvoni (GT, jota käytetään mm. alkoholin suurkulutuksen mittarina) oli koholla. Säikähdin ihan tosissani ja sanoin tt-hoitajalle, että nyt taitaa korona-ajan viinit kostautua, koska stressinaiheista ei ole ollut pulaa, mutta hoitaja oli sitä mieltä, että ei kyllä pitäisi näillä määrillä nousta. Oikeasti kerroin hänelle totuuden ehkä jopa yläkanttiin, koska olen tässä suhteessa jossain määrin inhorealisti ja suurentelen asiaa tarkoituksella itse itselleni. 

Halusin kuitenkin, että arvo otetaan täysin viinittömän kuukauden päästä uudestaan, koska siinä ajassa sen pitäisi palautua normaalitasolle sikälimikäli kyseessä on alkoholista aiheutuva nousu.

Vaan kuinka kävi? Täysin tipattoman kuukauden jälkeen arvo oli kohonnut entisestään. Ei kuulemma mitenkään "merkittävästi", mutta itselleni liikaa kuitenkin.

Syyllinen ei siis ole alkoholi, mikä on tietysti hyvä asia, mutta toisaalta olisi ollut "helpoin" vaihtoehto. Nyt sitten vaan mietin (stressaan) mistä on kyse ja nouseeko vieläkin, mutta pieni on tämä murhe kaiken muun rinnalla. 




En syö lääkkeitä, enkä käytä hormonivalmisteita, joten nyt kokeillan tämä kuukausi niin, että jätän pois kaikki vitamiinit (käytössäni on tällä hetkellä vain D- ja B), hivenaineet (sinkki ja magnesium), omegat ja ainoana uutena aineena alunperin hieman epäilemäni, mutta selkeää apua tuoneen KSM66:n  ja jopa yrttiteet, jonka jälkeen jälleen katsotaan, onko mitään vaikutusta vai vaaditaanko lisätutkimuksia. 

Labrakokeet ottanut hoitaja sanoi, että syyllinen voi olla myös vaikkapa sappi ja kyseli mahdollisista oireista (mm. polttelusta rintalastassa), joita kieltämättä yhden jakson ajan oli, mutta ei enää pitkään aikaan. Tai voi olla että on ajantaju jo mennyt tässäkin asiassa.

Googlailemalla onnistuin luonnollisesti löytämään vaikka mitä vakavia sairauksia, joista kohonnut GT-arvo voi kertoa, mutta nyt on vaan pakko jättää selailu syrjään siinä missä jatkuva uutisvirran seurantakin. Alkaa olla herkästi ahdistuvalle liikaa, enkä halua alkaa keskittymään liikaa itseeni tai ruveta luulosairaaksi. Tuntuu jo muutenkin tekstin edetessä ylipäätään ihan tyhmältä kirjoittaa koko asiasta.




Muttamutta. 

Olen myös sitä mieltä, että silloin kun kaikkein vähiten jaksaa, silloin yleensä myös kaikkein eniten kannattaa pitää itsestään hyvää huolta. Ristiriita vaan on siinä, että jaksaakseen huolehtia vaikkapa hyvästä ravinnosta, pitää ensin olla riittävästi voimia siihen. Ja niitä voimia ei tule, jos ei syö hyvin ja säännöllisesti.

Omalla kohdallani tässä tuli tavallaan avuksi se aiemmin pohtimani pakko. Paitsi veriarvon takia, myös siksi, että en vaan yksinkertaisesti selviä kaikesta tämänhetkisestä stressistä ja ahdistuksesta, jos vielä syönkin huonosti. Ja sitä mukaa myös nukun huonosti tai en ollenkaan. Painajaisilta ei meistä varmaan kukaan ole viimeaikoina voinut välttyä ja jos on, niin onnittelut siitä. Vahvoja ihmisiä tarvitaan. 


Pitääkseni ajatukset koossa, päätin kokeilla tehdä tästä kuukaudesta sellaisen, jonka aikana teen kaiken syötävän itse. Paitsi leivän, koska syön vain jälkiuunileipää, eikä ole hajuakaan miten ja millaisessa uunissa jälkiuunileipää tehdään. 

Nähtäväksi jää, miten täysin lisäaineeton kuukausi vaikuttaa olotilaan. Toivottavasti energisoivasti, koska sitä tässä nyt tarvitaan.




Aloitin projektin kaivamalla mehupuristimen esiin ja olen nyt tehnyt pitkästä aikaa ihania raikkaita mehuja porkkanoista, vihreistä omenista, kurkusta, sitruunasta, limestä, varsiselleristä, tyrnistä ja mistä kaikesta, en muista. Valikoima on loputon, koska muutama vuosi sitten joululahjaksi saamani Wilfan Slow juicer puristaa mehua vaikka pahvista. 

Päätin myös rehvakkaasti tehdä proteiinipatukoita itse.

Homma vaan tyssäsi kohtsillään siihen, että kun käynnistin blenderin, se sanoi "Wow" ja pysähtyi. En tiedä oliko syynä se, että käytin kuivattujen taateleiden sijasta tuoreita, joita en kuvitellut meilläpäin olevan edes myynnissä, mutta sellaisia Lidlistä ostamassani laatikossa kuitenkin oli.

Myös sauvasekotin tukehtui, joten muussasin ainekset lopulta lihasvoimalla ja lusikalla lasivuoan pohjalle painellen. 



10 min uunissa, jäähdytys ja valmista tuli. Päälle ennen uuniin laittoa jälkikäteen ripotellut mantelilastut ja kurpitsansiemenet jäivät irtonaisiksi ja varisivat pitkin pöytää, mutta hyvää tuli. 



Kääräisin vielä voipaperiin ja narua päälle, koska teippi ei pitänyt. Eihän tuo kovin kätevä jumppakassissa ole, mutta omaan silmääni kaunis ja sisältö todellakin täyttävä.



Vähän jo kellastumaan kerinnyt lehtikaali kelpaa hyvin pannulla paistettavaksi. On helppo ja kelpo lisäke vaikka ihan sellaisenaan pastan tai minkä vaan päälle. 




Pitäisi jättää nämä ruokakuvailut tosiaan muille, kun aina näyttää joltain kelmeältä kasalta, on lautasella mitä vaan, mutta siinä kuitenkin simppeli etäpäivän lounas, jossa on gluteenitonta pastaa (sitä en myöskään tee itse), broilerinfileesuikaleita ja sitä lehtikaalia. Vaikka kuvassa muulta näyttää, lautanen on pienehkö, koska täytyy taas palauttaa säännöllinen rytmi ja järkevä annoskoko arkeen. On päässeet nekin unohtumaan.

Tänään oli neljäs aamu tätä "vitamiinivapaata" aikaa ja pää särki niin, että tuntui räjähtävän. On  varmaan merkki siitä, että mehut sun muut on alkaneet saada jonkunmoista puhdistumisprosessia käyntiin ja pää reagoi siihen. Tai sitten ei.



Muita iloa tuovia, tai ainakin jollain lailla järjissään pitäviä asioita on uuden kasvun seuraaminen. 

Nämä avokadon siemenet laitoin veteen 19.2. ja tasan kahden viikon päästä siitä pari ensimmäistä kiveä oli alkanut halkeilla ja nyt odottelen mielenkiinnolla, milloin luvattuja yksittäisiä juuria alkaa ilmestyä näkyviin. Kärsivällisyyttä vaatii, mutta ei muuta. Lautanen on lämpimällä kylppärin lattialla ikkunan edessä, eikä ole siinä kenenkään tiellä, eikä myöskään vaarassa saada saippuaa tai muuta päällensä. 



Vintin viileähkössä työhuoneessani vihertää ja kasvit näyttävät mullanvaihdon tai -lisäyksen jäljiltä työntävän uutta alkua, joka antaa toivoa. Sitä samaa soisin kaikkein eniten sitä ihan oikeasti tässä hetkessä tarvitseville.

Voi kunpa kaikki kääntyisi hyväksi. Rauhan keinoin. 

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

10 MINUUTTIA, 10 KUVAA

En muista milloin olisin viimeksi kuvannut ihan oikealla kameralla mitään, mutta torstaina tuli töitten päälle kiire ajella järven rantaan auringonlaskua metsästämään.

Matkalla meinasin pakahtua, kun näin pellon yllä leijuvan sumun ja sen keskeltä pilkottavan ladon. Ihan uskomattoman kaunis näky, mutten uskaltanut liukkaalla pysähtyä, kun takaa tulevilla tuntui olevan kiire kotiin. 

Myöhästyin varmasti siitä kaikkein kauneimmasta hetkestä, mutta ehdin ottaa tasan nämä kymmenen kuvaa ennenkuin kamerasta hyytyi akku ja omista sormista katosi tunto. Olen ne varmaan pikkutyttönä palelluttanut niin moneen kertaan niin pahasti, etten pysty enää montaa minuuttia pitelemään kylmää metallia kädessä, vaikka oli sormikkaatkin. Pakkasta oli kuitenkin liki parikymmentä astetta, mutta kauneus vei voiton. Ja se, että kuvat on otettu iltapäivällä vähän viiden jälkeen ja oli vielä näin valoisaa.








Otin kuvat enempivähempi sokkona ilman silmälaseja ja kotona ilahduin, kun osa mielestäni onnistui siitä huolimatta hyvin. Esittelin niitä innoissani miehelle, joka vastasi ykskantaan, että  "Tää sama oksa on nähty jo aika moneen kertaan" Totta :).  




                        Kuvat otettu 3.2.2022. 


Tarkoitus oli alunperin kirjoittaa siitä, millaisessa sumussa elin kuvien ottopäivää edeltävän vuorokauden, mutta nyt on pakko välttää liian intensiivistä koneella istuskelua. Se ehti jälleen kerran kostautua, mutta siitä tuonnempana. Tällä kertaa näin.

Voikaatten hyvin.



sunnuntai 30. tammikuuta 2022

HELPOSTA HANKALAAN (KARSINTAA, OSA 2)


En muista marraskuusta äkkiseltään mitään, eikä sen väliäkään, koska tämän raportoinnin alla olevan karsintaprojektin kannalta joulukuu on oleellinen. Silloin siivosin 23 päivänä putkeen, mikä on jotain, jonka epätodennäköisyyden puolesta olisin ollut vielä vähän aikaa sitten valmis lyömään vetoa suuriakin summia. Onneksi kukaan ei moista ehdottanut, koska nyt olisin joko rahaton tai edelleen ahdistunut sotkuista.

Inspiraation hommaan sain Instagramissa, jossa olen jo jonkun aikaa seurannut ammattijärjestäjä Laura Holmströmiä, joka on mainio jalat maassa-tyyppi, jonka tyyliin tykästyin heti. 

Tilasin Lauran järjestysjoulukalenterin, joka toimi niin, että sähköpostiin kilahti joka päivä uusi luukku sisältäen kyseisen päivän järjestelykohteen ja Lauran vinkkejä sen ympärille. 

En vielä tilauksen klikattuanikaan ollut ollenkaan varma, ehtisinkö kaikkia luukkuja "aukomaan", mutta loppupeleissä kalenterilla oli suorastaan käänteentekevä merkitys niin monessa mielessä, etten olisi voinut ennalta arvata. 

Joskin ajoitus oli myös täydellinen. Joidenkin kaappien sotkuinen sisältö oli ahdistanut jo niin kauan, että jonkunlainen viimeinen mitta oli tullut  täyteen, mutten vaan saanut aloitettua, vaan aikani sotkuja tuijoteltuani lamaannuin ja laitoin kaapin tai laatikon takaisin kiinni.

Mutta avot, Lauran avulla rupesi homma käymään ja ensimmäisen luukun takaa paljastui onneksi suht helppo tapaus eli jääkaappi.





Kaikki kaapista ulos, pesu miedolla astianpesuaineella ja aiai, ei olisi tehnyt mieli laittaa sisälle enää mitään. Eikä sinne kyllä paljon laitettavaa jäänytkään, kun kaikki kauan sitten avatut oliivi- sun muut sillipurkit tai muuten vaan jo ennakkoon ikuisesti syömättä jääviksi tuomitut oli karsittu pois. Ei kuitenkaan heittämällä roskiin noin vaan, vaan lasipurkit lasinkeräykseen, korkit metalleihin ja kaikinpuolin kunniallisesti kierrättäen. Siitä tulee muuten ihan älyttömän hyvä mieli, sen totesin monta kertaa matkan varrella.




Miehelle stailasin tuon vasemmanpuoleisen, mutta pilasin sittemmin idyllin noilla omilla vihreilläni, jotka sattuivat olemaan kohtuullisen kuranttia syötävää, eikä edes lehtikaali ollut ehtinyt kellastua niinkuin aina välillä käy.



Yllä on pino Orthexin Smartstore Compact-sarjan laatikoita, joista Laura vinkkasi ja joista tuli kertalaakista ehdottomia suosikkejani. Niitä saa muistaakseni viidessä eri koossa (en tarkistanut, mutta viittä kokoa olen itse ostanut, osan kirkkaina ja osan valkoisina, osan kansineen ja osan ilman). Systeemi on suorastaan nerokas, koska kaikki osat sopivat keskenään yhteen ja niitä voi näppärästi pinota erilaisiksi kokonaisuuksi päällekkäin  (jahka päästään kylppäriin asti, esittelen miten olen käyttänyt niitä siellä). Muita en aio enää edes harkita. 

Koska karsintaprojektiin käyttämäni aika työpäivien jälkeen oli pois liikunta-ajasta, yhdistin noiden laatikoiden hankinnan ja kävelylenkit niin, että sitä mukaa kun siirryin karsintakohteesta toiseen ja säilöttävä sisältö hahmottui, arvioin minkäkokoisia laatikoita ja kuinka monta tarvin projektin siinä vaiheessa ja kävelin sitten ostamaan ne. Siinä tuli viitisen kilometriä lenkkiä samalla, eikä laatikoita kertynyt summamutikassa, vaan täsmämääriä ja täsmäkokoja. Se on muutenkin mielestäni kaikessa säilytyksessä se järkevä järjestys, että ensin kartoittaa mitä ja missä haluaa säilyttää ja sitten vasta hankkii tarpeelliset välineet sitä varten, jos vaan suinkin mahdollista toimia niin päin. Mutta tähänkin palaan varmaan jossain kohtaa myöhemmin.




En muista oliko maustekaappi seuraava vai mikä, mutta yläkuvassa vasemmalla joka tapauksessa vanhaksi menneet mausteet, joiden jälkeen ei taas jäänyt juuri muuta kuin useampi purkki suolaa ja Kape Aihisen kauhua Aromatia, jonka olemassaolosta en edes tiennyt. Kaikki nuo Arabian sinivalkoiset purkit on tyhjiä, enkä niitä enää täytäkään, mutta olkoot siinä. Aikanaan niitä keräilin ja vaikken niistä enää tykkääkään, en nyt just jaksa miettiä mitä niille tekisin. 

Pusseissa olevia mausteita on kuiva-ainelaatikossa, josta ne löytää nyt aakkosjärjestyksessä. Ai että, mutta niin nautin näistä pienistä, mutta etsimistä vähentävistä jutuista. 

Kuiva-ainekaappeja ja -laatikoita läpikäydessä konkretisoitui jälleen kerran se, että jos ei muuta, niin ainakin siivotessa selviää, mitä kaikkea kotoa jo löytyy, ettei tule joka kauppareissulla osetttua samoja uudelleen. 

Meillä esimerkiksi näytti olevan vähäksi aikaa salsadippiä sun muita tacotarvikkeita. Viime kerralla kaapin ehdoton kurko oli kikherneet.




Tästä alakuvan sekakaapista selvisin ihan sillä, että heitin kaikki paperireseptit roskiin ja vein vanhentuneet lääkkeet apteekkiin.




Keittokirjoista kaksi on sellaista, joita käytän ja toiset kaksi sellaisia, jotka säilytän muista syistä, mutta loput täysin turhia. Saavat nyt kuitenkin olla siellä, koska niistä ei ole haittaakaan ja kirjoille ei enää nykyään ole muuta jatkosijoituspaikkaa kuin paperinkeräys (kannet pitää ensin repiä irti) tai energiajäte, joten säästelin voimiani noilta osin tähdellisempään.

Ja jälleen nautin, että tiedän kurottamattakin, mihin kohtaan laitan käteni, jos aion ottaa lokerikosta laastaria tai Buranaa tai mitä nyt aionkin. 

 


Kuivauskaapin esittely tuntuu jo vähän hölmöltä, mutta tässäkin on pointtinsa. Ennen nuo ovet avatessaan sai yleensä päälleen ryöpyn kaapista leijailevia kevyitä pakasterasioita, mutta nyt siellä on ihan oikeasti tilaa käsitiskien kuivattamiseen, kun lentävät purkit kansineen on säilötty  siististi Smartstoren läpinäkyvään laatikkoon, jonka voi vetää vähän hankalassa paikassa olevasta kulmakaapista kokonaan ulos, eikä tarvi enää kaivella irtorasioita kaapin perältä.




Josta päästäänkin lentelevien muovikassien maailmaan.

Harmi kun en tullut ottaneeksi koko kaapista ennen-kuvaa, mutta alakuvassa on kyseessä keittiön kapea ja korkea kaappi. jossa säilötään imuria ja roska- sun muita pusseja ja kasseja. Niitä oli tungettuna tuon vasemmalla olevan ylähyllyn lisäksi myös imurin kanssa samaan tilaan, josta imurin mukana yleensä liukui ulos muutamakin muovipussi.



Tässä vaiheessa perkausta ja lajittelua homma on jo edennyt hyvän matkaa, vaikkei siltä näytä. Kävi kätevästi etätyöpäivän ohessa, kun jouduin odottamaan yhtä tietoa, jota ilman työperäinen hommani ei edennyt.



Huvitti nämä jotkut kassilöydöt. Mm. tuo Seppälän juhlavuoden paperikassi vuodelta 2005. Se niinkuin muutkin paperikassit on olleet kaapissa siksi, että niillä on kätevä kuskata lehtiä paperikeräykseen. Hehheh, ei kovin kätevältä vaikuta, kun vielä 16 vuotta myöhemmin odottaa vuoroaan.

Tämän kaksikon kuvat puolestaan kopsasin suoraan Instagramin stooreistani :




Ja tältä näyttää siivottu kaappi:




Läpinäkyvään laatikkoon jätin osan kestokasseista, joita harvemmin tulee otettua kauppareissulle mukaan, mutta joille on käyttöä esim. lomalle lähtiessä. Kulkee kengät sun muut takakontissa näppärästi näissä kasseissa, eikä tarvi rehata kaikkea isossa laukussa.

Vissiin siivousaineille tarkoitetussa lukollisessa pikkukaapissa on rullamittoja (niitäkin löytyi 4, vaikka yleensä ei löydy yhtään), jesaria ja muutama ruuvimeisseli, pihdit sun muuta pientä, ettei tarvi aina lähteä tallista hakemaan.

Muovipussit siirtyi samaan alakaappiin kuin roskis, jossa niitä käytetään.

Ja omat suosikkikauppakassini pakkasin eteisen kaappiin, josta muistan helpommin ottaa ne mukaan.



Pinkki lauta oli hauska löytö kellarin kätköistä. Muistaako kukaan tätä varmaankin 90-luvun hittiä, jolla tehdään lantion kiertoliikettä? Hauska peli, joka päätyi uudelleen käyttöön :)

Muttamutta. Tähän asti kaikki on ollut suhteellisen helppoa tai korkeintaan keskivaikeaa, mutta seuraavana vuorossa oli keittiön korkea lipasto, joka ihan kirjaimellisesti meinasi tappaa. 




Harmittaa, etten ottanut ahdistavasta sisällöstä ennen-kuvia, mutta lipaston päällinen oli meillä se jokakodin sälänkerääjä. Vasemmanpuoleinen kuva on aika lähellä norminäkymää, oikealla on jo vähän enemmän pikkulaatikoista kaivettua perkausvaiheessa olevaa sisältöä.

Kaluste on pariin otteeseen jo romahtanut kaikesta siitä painosta, joka sen laatikoihin on vuosien saatossa sullottu.  Ja mikäs sen painavampaa kuin paperi. Sitä löytyi vuoden 2002 veroilmoituksista alkaen poikien alakouluaikaisiin todistuksiin, perunkirjoihin ja ties mihin. 

Jos kaikki olisi ollut pelkkää roskaa, olisin päässyt helpolla, mutta koska tiesin, että sisältää meidän henkilötietoja ja muuta sellaista, jonka en halua päätyvän kenenkään ulkopuolisen näkyviin, oli jokaikinen paperi pakko ottaa käteen ja lajitella, mihin jatkopaikkaan se kuuluu. 

Jos kaiken sen keskeltä ei olisi aina välillä putkahdellut esiin jotain hauskoja muistoja, en olisi jaksanut, mutta niiden avulla selvisin ja koska suurin osa muistoista liittyi poikiin, laitoin molemmille projektin edetessä Whatsappiin kuvia, että saatiin nauraa yhdessä. Se oli kivaa. 

Ja löytyihän sieltä näinkin näppärä laite, joka näyttää olleen yhtä ahkerassa käytössä kuin Seppälän juhlakassi :D. Paitsi että väkisin vanhempi, koska meillä on muroja syöty viimeksi 90-luvulla luulisin.




Hengissä selvisin kuitenkin ja alla lopputulos joulukuun valottomassa valossa kuvattuna.  




Lipaston päälle ei ole sen koommin kertynyt ainuttakaan ylimääräistä tavaraa, koska kaikelle on nyt laatikoissa niin selkeät paikat, että mieskin osaa laittaa omat avaimensa, puhelimensa ja lompakkonsa ikiomaan smartstoreensa.  Jälleen yksi arjen riemuvoitto.

Ja samalla selvisi myös se, että meillä on riittämiin saksia, teippejä, niittejä ja kaikenlaisia post it-lappuja sun muuta hyödyllistä sälää, joka aiemmin on hukkunut sotkun keskelle.




Myös yksinyrittäjän ajopäiväkirjat, kirjekuoret ja muut on nyt omassa laatikossaan niin hyvässä järjestyksessä, että ei tarvi kuin ottaa. Sotainvalidien veljesliiton joulukortteja ja -kuoria on noin 50 vuodeksi eteenpäin, mutta ne rahat on menneet oikeaan osoitteeseen.




Eikähän tarvi varmaan lahjapapereitakaan hetkeen hankkia. Etenkin kun aineellisten lahjojen osto on ollut jo aika pitkään katkolla muutenkin.


Out of sight, out of mind (poissa silmistä, poissa mielestä) ei kohdallani toimi. 

Jos tiedän, että kaapin ovien takana vallitsee kaaos, se vaikuttaa suoraan korvienväliin. Mutta niin käy myös kääntäen. Siistit kaapit, selkeä pää. 

Ja ilokseni laatikosta löytyi myös 7-vuotiaana synttärilahjaksi saamani Adlerin puinen nokkahuilu, jolla osasin ihan kylmiltään näin liki 50 vuoden jälkeen soittaa luikauttaa "Koska meitä käsketään mielehemme painamaan..."  :)



 
Onneksenne en osaa värkätä tänne videoita. Säästyitte soittoesitykseltä.

Ja oli muuten luojan lykky, kun päätin pilkkoa karsintaprojektin näihin "pienempiin pätkiin". Hehheh.

Mutta siis se piti tähän loppuun vielä kirjoittaa, että keittiöstä lähti asianmukaiseen kierrätykseen paperia, pahvia, kartonkia, lasia, muovia, metallia, pattereita, polttimoita, pienelektroniikkaa, lääkkeitä ja tuhottavia dokumentteja (maksullinen) sekä jonkun verran astioita sun muuta kirppispöytään.

Ja vielä:  Jos kiinnostuit järjestysvinkeistä. Lauran kanavat löytyvät helpoiten täältä (klik).

Mutta nyt lopetan ja painelen kolmannen kerran lumitöihin tälle päivää. Kuulumisiin ja karsimisiin!





tiistai 25. tammikuuta 2022

KUULUMISIA JA TURHAN TAVARAN KARSINTAA (OSA 1)


Tulin siihen tulokseen, että nyt on pakko aloitella helpoimman kautta tai aikomukseni palata  kirjoittelemaan romuttuu kerta toisensa jälkeen, kun koitan haukata liian ison palan kerrallaan. 

Siispä lähden liikenteeseen ihan vaan viimeaikojen kuulumisista. Pysytellen elämän paremmalla puolella ja jakamalla postauksia pienempiin pätkiin. Nähtäväksi jää, kuinka onnistun.  

Niinkin pitkälle kuin lokakuuhun joudun tosin palaamaan, koska silloin tapahtui ensimmäinen käänne kohti loppuvuoden teemaa, vaikken sitä siinä vaiheessa vielä osannut aavistaakaan.





En nyt enää ihan tarkkaan muista missä järjestyksessä mitäkin tapahtui, koska elettiin vastoinkäymisten aikaa ja ajatukset oli pitkälti muualla, mutta tässä nyt joka tapauksessa istun käymässä läpi täyteen tungetun maljakkokaapin sekalaista sisältöä. 

Kädessäni oleva aikanaan maljakon virkaa toimittanut cooleri on vienyt kaappitilaa ihan turhaan jo vuosia, mutta kun otin pytyn käteeni, se alkoikin Konmarimaisesti säteillä jotain ihmeellistä hyvää tunnetta ja iski hetkellinen epävarmuus. Takaisin kaappiin jäähdytin ei kuitenkaan enää päässyt. 

Ja siis vaikka tykkäänkin ihan tosi paljon keijukaismaisen Marie Kondon lempeästä metodista, jossa ihan oikeasti on jotain taikaa, ei ollut tarkoitus, eikä olisi ollut mitään mahdollisuuksiakaan ottaa jokaikistä esinettä kaapeista käteen ja pysähtyä miettimään miltä tuntuu, koska  karsittavaa löytyi lopulta niin massiivisia määriä, että olisi lähtenyt loppukin järki.


Lajittelua lokakuun kelmeässä valossa



Oikeasti mieltäni oli jo pitkään vaivanneet ihan muiden kaappien sisällöt, mutta niiden perkaamiseen ei rahkeet riittäneet, joten puuhastelin näiden helpoimpien parissa ja sitä mukaa kun alkoi hahmottua, mistä kaikesta joko varsin halusin eroon tai ainakin voisin helposti luopua, näytti siltä, että niistä saisi aikaan ihan kelvollisen joulunalusaikaan ajoitetun kirppispöydän.

Kävinkin sellaisen lokakuun loppupuolella varaamassa ja sain kuulla, että jonoa on sillä hetkellä noin 6 viikkoa, eikä pöytää välttämättä ennen joulua saa, mutta jäin kuitenkin jonon perälle hengaamaan. Kunnes viitisen viikkoa odoteltuani alkoi koko ajatus ahdistaa ja peruin pöydän varmaan ihan viime metreillä.

Syynä oli loppuvuotta kohti entisestäänkin kiihtynyt työtahti ja työkuorma, joka verotti vapaa-aikaa siinä määrin, että pelkkä tavaroiden hinnoittelu alkoi tuntua ylitsepääsemättömältä urakalta. 

Heti perumispäätöksen jälkeen helpotti, mutta ei mennyt kauaa, kun se alkoikin kaduttaa :). Kaikenlaista ulko- ja sisälyhtyä ja kynttilänjalkaa ja joulukoristetta sun muuta rekvisiittaa ilmeni aina vaan lisää ja oma kokemukseni on, että oikealla ajoituksella itselleen ylimääräisestä hyväkuntoisesta kauteen sopivasta tavarasta pääsee jopa ennätysajassa eroon. Edellyttäen tottakai, että hinta on oikea. Mutta sen suhteen oli nyt myöhäistä. Peruttu mikä peruttu.  

Ja entuudestaan tiedän myös, että moni ajattelee kirppispöydän ylläpidon olevan hyötyyn nähden järjenköyhää hommaa (osittain totta) tai peräti pelkkää rahastusta ja että on paitsi paljon helpompaa, myös jalompaa lahjoittaa suoraan hyväntekeväisyyteen.

Tästä aiheesta haluaisin esittää omaan kokemukseeni perustuvan toisenlaisen näkökulmani ja varmaan kirjoittelenkin siitä myöhemmin. Olen nimittäin aika usein ja viimeksi ihan hiljattain pohtinut sitä, kuinka alunperin hyväksi tarkoitettu hyväntekeväisyys voikin itseasiassa olla ennemminkin oman ongelman siirtoa eteenpäin. 

Ja ihan sattumoisin, ikäänkuin tueksi omille pohdinnoilleni Yle julkaisi vähän aikaa sitten uutisen, jossa käsiteltiin tavaraan ja vaatteisiin hukkuvien hyväntekeväisyyskirppisten tilannetta. Mutta palaan siihen tosiaan joskus myöhemmin ja samalla korostan, että asun pienessä kaupungissa, jossa tilanne on varmasti hyvin toisenlainen kuin suuremmissa.  



Vähän ahdistaa nuo lokakuiset kuvat, joten laitetaan tähän väliin viikonloppuna ostamani keväinen kukkakimppu. 

Yhtään ainutta kuvaa en ole tammikuun aikana oikealla kameralla ottanut, enkä muistaakseni joulukuussakaan. Puhelin sen sijaan on täynnä lähinnä tavarankarsintaprojektiin liittyviä  "ennen"-kuvia. Toinen toistaan karmeampia, mutta siinä mielessä hyödyllisiä, että voi näin jälkikäteen todeta saaneensa jotain konkreettista aikaiseksi.

Muuten ei sitten ihmeempiä kuulukaan.

Kolmannen rokotteen kävin ottamassa ja tälläkin kertaa jännitin mahdollisia jälkioireita sen verran paljon, että kertaalleen jopa peruin varaamani ajan, mutta lopulta varasin saman ajan uudelleen. 

Rokote oli Modernan, toisin kuin kaksi ensimmäistä, joten jännitin sitäkin, mutta ei käynyt kuinkaan. Käsi tottakai kipeytyi vähän, mutta se nyt ei ole oire eikä mikään, joten kaikki niiltä osin kunnossa. Toivon kuitenkin, että piikit olisi siinä, eikä enempiä enää tarvittaisi. Tai että voisin itse tehdä sellaisen päätöksen, että omalla kohdallani kolme saa luvan riittää. Mutta se on myöhempien aikojen murhe se, eikä huvita antaa aiheelle yhtään enempää palstatilaa, joten se siitä. 




Pari-kolme viikkoa sitten päätin myös, että oli työtilanne melkeinpä mikä tahansa, palautan ohjelmaan torstai-aamupäivän Pilateksen ja pari ruokikseen yhdistettyä viikottaista kuntosalikäyntiä. (Täällä on saanut ennakkovarauksella olla 10 hlöä kerrallaan ryhmäliikunassa ja salilla). Siihen ei maailma sillä välin kaadu, mutta kunto rapistuu, jos en mitään tee, enkä iltaisin enää jaksa samaan rakennukseen palata, koska tuntuu vähän samalta kuin palaisin töihin. 

Vähän yksinäistä salilla on ollut, mutta on kyllä tuntunut pitkän tauon jälkeen ihan älyttömän kivalta samoin kuin se Pilates. Ja on ollut samalla ihanaa vaihtelua pelkille päivittäisille kävelylenkeille, joiden yhteismäärällä olisin varmaan jo kertaalleen ainakin kävellyt maapallon ympäri. Hiihtäen en ole latujen puutteessa päässyt paljonkaan lähtöviivaa pidemmälle. 

Sen verran vielä töistä kerron, että pitkäksi venynyt ruokiskuntoilutauko johtuu osin siitä, että kaksin kanssani samassa tilassa työskennellyt työkaverini jäi kesällä eläkkeelle (oli tässä puulaakissa jo kuudes aikanani eläköitynyt mies) ja olen käytännössä tehnyt siitä asti osittain myös hänen hommiaan, vaikken koulutukseltani rakennusinsinööri olekaan. 

Tarkoittaa sitä, että hoidan nykyään paitsi ominta aluettani eli hirsitalojen vientikauppaa, myös kohteiden tarjouslaskentaa (tätä tosin olen tehnyt ennenkin), rakennesuunnittelutusta ja osittain myös materiaaliostoja. Ei mikään toisen käden kokonaisuus, mutta olen itseasiassa nauttinut tästä vähän niinkuin vahingossa itselleni siirtyneestä monipuolistuneesta toimenkuvasta tosi paljon, vaikka onkin tarkoittanut entistä tiivimpiä työpäiviä. Itseasiassa välillä ajattelen, että sopisin paremmin suunnittelupuolelle. 

Ja vaikka tykkäänkin siitä, että töissä ihan oikeasti on koko ajan töitä mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän, en silti ole venyttänyt päiviä niin, että kävisi jo turhan raskaaksi. Siitä ei hyödy kukaan. Valoisaan aikaan aloitin joskus aamuisin tavallista aiemmin ja se oli oikeastaan kivaa vaihtelua sekin. Ajattelin, että parempi nousta mieluummin ylös tekemään kuin pyöriä hereillä sängyssä ja miettiä samoja asioita. (Tätä en olisi koskaan uskonut sanovani, koska en ole koskaan ollut mikään aamuihminen, ikä vaan taitaa jo alkaa vaikuttaa luontaiseen rytmiin).

Mutta se työjutuista, ei pitänyt niistä edes sen kummemmin kirjoittaa. 

Mitään uudenvuodenlupauksia en tehnyt, enkä miettinyt mitään muutoksia tai edes toiveitakaan. Viimeksimainittuja kyllä olisi mielessä, mutta jotenkin tässä on viimeisten kuukausien mittaan joutunut hyväksymään sen, että asioita toisinaan vaan tapahtuu, vaikka kuinka muuta toivoo. 

Tavarankarsintateemalla on tarkoitus jatkaa kunhan saan otettua muutaman "jälkeen"-kuvan. On vaan aina osunut viikonlopuille ne kaikkein harmaimmat päivät ja aurinko paistaa kirkkaimmin aina arkisin, joten ei olla oikein osuttu yhtäaikaa kuvauspaikoille. Kohta tosin ei tarvi valon perään enää haikailla, sen verran vauhdikkaasti on päivä jo pidentynyt. Liki pari tuntia täällä meillä ja pohjoisessa jo yli viisi. Ihan parasta.

PS. Kuvittelenko vaan vai onko linnut alkaneet taas laulaa?   


keskiviikko 27. lokakuuta 2021

TAKAISIN VALOON

Tuntuu kerrassaan oudolta aloittaa omakuvalla, koska en niitä yleensä harrasta, enkä ylipäätään viihdy kameran toisella puolen, mutta tällä isäni minulle pari viikkoa sitten kätköistään kaivamalla vanhalla paperikuvalla oli niin merkittävä vaikutus mielentilaani, että teen poikkeuksen.



Kuva on otettu vuonna 1990 Marokon Agadirissa, jossa työskentelin silloin 25-vuotiaana matkaoppaana. Asia, joka tuntuu välillä ihan kuin joltain toiselta elämältä.

Halusin kuvan talteen siksi, että huomasin sitä katsoessani hymyileväni pitkästä aikaa. Ja samalla silmäkulmiin ilmestyi muutama kyynel. Ilman mitään järkevää selitystä. Jokin kuvassa kuitenkin liikautti  jopa niin paljon, että päädyin julkaisemaan sen Instagramin stoorissani, johon eräältä luotettavalta miespuoliselta luontokuvailijaystävältäni saamani kommentti sai ymmärtämään jotain, mitä en itse ollut tajunnut.

Kommentissa luki: "Wau! Olitpa reipas, rohkea ja valoisa jo silloin". 

Tämänkin julkaisu tuntuu vähän hölmöltä, mutta teen sen silti, koska lauseessa on yksi sana, jolla oli käänteentekevä vaikutus kuukausia kestäneeseen synkempään jaksoon.

Reipas en ole ollut aikoihin, erityisen rohkeaksi en ole itseäni mieltänyt koskaan, vaikka varmaan olisi joskus ollut aihettakin, mutta tuo "valoisa" on se, joksi haluan taas muuttua ja jonka itsekin kuvaa katsoessani näen.

Näin pienestä voi muutos olla kiinni. Olkoonkin, että aika alkoi omalla kohdallani olla kypsä, tai ainakin suosiollisempi pyrkimykseen päästä vastoinkäymisistä takaisin voiton puolelle. Mutta silti yhdellä lausutulla sanalla oli merkitys, jonka ansiosta sain tämän kirjoittamisen ilonkin takaisin. Olen siitä erittäin kiitollinen.