MISTÄ UNIEN TYHJÄT TALOT JA HUONEET KERTOVAT?

Näen aina silloin tällöin unta, jossa kuljen tyhjässä talossa huoneesta toiseen.

Uni on aina hyvä uni. Ja talo on aina valoisa, suuri ja kaunis puutalo, jonka korkeista ikkunoista ja takaovilta aukenee näkymä vehreään, pitkälti luonnontilassa olevaan  puutarhaan.

Oli jotenkin erikoinen tunne lähteä Pinterestistä etsimään omia unikuviaan.
Samaan aikaan sekä toivoin että jännitin sellaisten löytymistä. 

Näiden kahden kohdalla vaistomaisesti pysähdyin. 

Olemme unessa ostaneet talon mieheni kanssa sitä ennakkoon näkemättä, ja vaellan ihastuneena pitkin huoneita suunnitellen mielessäni, mitä tähän tilaan tulee ja mitä tähän ja tähän..

Talossa on aina valoisa ullakko, jonka huoneissa viivähdän pidempään. Mutta koskaan en muista käyneeni keittiössä, kylpyhuoneessa tai kellarissa. Eikä talossa ole myöskään kapeita käytäviä, vaan tosiaan avaraa ja korkeaa tilaa.

Unessa olen aina onnellinen ja täynnä innostusta. Ja vaikka kuinka oikeaa pientä kotiamme rakastankin, olo on aamulla herätessäni aina vähän pettynyt, kun kaikki olikin vaan unta. Erityisen harmissani olen siitä, etten pääsekään kalustamaan unessa aina esiintyvää erityisen valoisaa huonetta, josta aukeaa näkymä ulos puutarhaan, ja josta oli tarkoitus tulla työtilani.

Toisinaan näen myös unia, joissa löydän jostain tutusta paikasta kotoa salaoven tyhjään huoneeseen, jollaisen olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Sekin on jotenkin kutkuttavan jännittävä ja positiivinen tunne.

Kuva Pinterestistä täältä

Kirjoittelin tästä vakiounestani joskus jotain vanhassa blogissani, ja yritin etsiä yhdeltä silloiselta psykoterapiaa opiskelleelta lukijaltani saamaani tulkintaa aiheesta, mutta en enää löytänyt sen paremmin omaa tekstiäni kuin hänen kommenttiaankaan. Sitäpaitsi alkoi ahdistaa koko vanhassa blogissa vierailu, joten tulin äkkiä pois ja turvauduin sensijaan nettiin ja kirjastoon.

Voi kuulostaa huuhaalta tämä meikäläisen taikauskoisuus, ja varmaan sitä onkin, mutta itselläni kyllä meni vähän kylmät väreet selkäpiitä pitkin, kun otin kirjaston hyllystä käsiini ensimmäisen satunnaisen unia käsittelevän kirjan ja avasin sen täysin sattumanvaraisesta kohdasta. Ja mitäpä aukeamalta löytyikään..

Julia & Derek Parkerin Suuri Unitieto-kirjan aukeama sivuilta 102-103

Hrrrrr.....

Vastaavia tulkintoja löytyi netistä paljonkin. Ja tässä lisäksi joitakin irrallisia aiheeseen liittyviä lauseita, joiden alkuperää en ikävä kyllä innostuspäissäni muistanut merkitä mihinkään. Toivottavasti tästä ei rangaista.

"Jos joku (kuten minä) on unessaan ullakolla, hän elää todennäköisesti paljon päänsä sisällä ja unelmoi paljon." 

"Jos unen ympäristö siirtyy alas kellariin, sitä pidetään matkana piilotajuntaan." 
(Tämän luettuani toivoisin seuraavalla kerralla vierailevani myös kellarissa).

"Huonokuntoinen talo voi kertoa oman itsen laiminlyömisestä, rakennuksen suljetut ikkunaluukut viestittävät sulkeutumista ulkomaailmalta ja rikkoontuneet ikkunat taasen saattavat päästää taloon vieraita eli muiden ajatuksia vaikuttamaan omaan mieleen."
(Tällaista näkyä en ole kohdannut ja toivon, ettei tarvitsekaan)


Kyllähän nämä tyhjät talot ja huoneet tuntuvat nivoutuvan niin täydellisesti yhteen edellisessä postauksessa kirjoittelemieni asioiden kanssa, että pakosti niillä on joku merkitys. Haluaisin niin hypätä uuteen, mutta ymmärrys ja rohkeus eivät ole riittäneet.

Unissani sen sijaan osaan hyvinkin hypätä. Tai paremminkin lentää. 

Kuva Pinterestistä täältä

Tapahtuu yleensä silloin, kun unessa tulee eteen jotain pelottavaa tai epämiellyttävää, ja päätän vaan yksinkertaisesti ajatuksen voimalla ponnistaa ilmaan ja lentää kaiken sen pelottavan yli. Ottaa mahanpohjasta, mutta samalla pelastaa pahalta.

Näille lentämisillekin oli monenlaisia tulkintoja, mutta jotenkaan en löytänyt yhteyttä omaan elämääni, joten jätin sikseen.

Sensijaan törmäsin kaikissa lukemissani teksteissä hämmästyttävän moneen sellaiseen uneen, joita itsekin vakiona näen. Ja varmaan me kaikki, mutta olen vaan ajatellut, että ovat jotain kokonaan oman alitajuntani tuotoksia.

Säännöllisen epäsäännöllisesti näen mm. unen, jossa päästäkseni johonkin tuttuun paikkaan, onkin yhtäkkiä kiivettävä jotain erikoisen hankalaa, liukasta, mutaista tai sileää korkeaa seinämää pitkin. Jalat tuntuvat aina lipsuvan ja käsistäkin meinaa roikkuessa voima loppua,  mutta aina pääsen lopulta perille. 

Tällaisesta unessa kiipeämisestä löysin seuraavan tulkinnan, joka kuulostaa hyvinkin loogiselta: 

"Elämän tiellä on odotettavissa ylämäkeä, tarvitaan ponnistelua jotta pääsee etenemään."

Sen sijaan en olisi uskonut törmääväni jonkun muun kertomana ihan täydelliseen kuvaukseen myöhästymiseen liittyvästä vakiopainajaisestani. Tekstin poimin täältä (klik). 

Unianalyysi myöhästymisestä

"Näen toistuvasti samaa painajaista. Pakkaan paniikissa tavaroita, koska tiedän olevani myöhässä lennolta. Minun olisi ehkä mahdollisuus ehtiä, mutta en saa pakattua, koska tavarat ovat hukassa tai hujan hajan." 

(Omissa unissani kyseessä on aina paluulento kotiin ja hädissäni pakkaan laukkuja, mutta vaatteita ja tavaroita löytyy koko ajan vaan lisää ja lisää ja mikään ei mahdu mihinkään..). 

Reality-kuva oman "pipolaatikkoni" sisällöstä viime marraskuulta raivausprojektini alussa.

Uniohjaaja, psykoterapeutti Anne Lindholm-Kärki kertoo, että monet näkevät tämäntyyppisiä unia. Hän kehottaa minua seuraamaan, minkälainen elämäntilanteeni on silloin, kun näen tätä painajaista.

"Et unessasi ehdi koneeseen, koska et saa tavaroita pakattua. Voisitko miettiä, mitä turhaa kannat mukanasi? Onko sinun elämässäsi liikaa sellaista, joka estää sinua hyppäämästä elämän kyytiin?"

Kyllä se niin taitaa olla, että unet ja todellisuus ovat paljon lähempänä toisiaan kuin olen koskaan tullut ajatelleeksi. Vai johtuuko tämä nyt vaan siitä, että on viimeaikoina tullut muutenkin pohdittua elämäänsä ja omia ominaisuuksiaan tavallista enemmän.  

Anne Lindholm-Kärki sanoo näin:

Unet ovat viestejä sisimmältämme. Unet - jopa painajaiset - auttavat meitä, jos maltamme vain kuunnella.

Kun unia seuraa säännöllisesti, ne oppii kytkemään arkielämän kulkuun. Unissa tulee monesti vastaus ongelmaan, jonka parissa mieli on askarrellut. Uni voi myös neuvoa kulkemaan tiettyyn suuntaan.

- Kannattaa aina miettiä, mikä on unen neuvo minulle tässä ja nyt. Unen kautta voi löytää uusia mahdollisuuksia elämäänsä, mutta täytyy muistaa, että ihmisen itse täytyy silloin tehdä asian eteen jotain. Uni itsessään ei muuta mitään.

Mielenkiintoista.

Mutta itse itseni tuntien pelkään pahoin, että uppoudun tähän aiheeseen niin totaalisesti, että kohta ei tule uni silmään ollenkaan, eikä ole mitään mitä tarkkailla ja tulkita.

Ovatko unien tyhjät talot tai huoneet teille muille tuttuja? Tai lentäminen, kiipeäminen tai myöhästyminen? Tai unohteletteko kenties, mihin päin kaupunkia olette parkkeeranneet auton, jota etsitte epätoivoisina? Tai huomaatteko yhtäkkiä päätyneenne keskelle väkijoukkoa ilman rihman kiertämää? Tai kärsitte yllättävästä hiustenlähdöstä tai vaihtoehtoisesti huomaatte, että yhtäkkiä tukka onkin kasvanut ennennäkemättömän pitkäksi ja tuuheaksi? (Kaikkia näitä tapahtuu öiseen aikaan itselleni. Joskus useammin, joskus harvemmin). 

UNELMIENI TYÖPAIKKAILMOITUS

Olen tässsä viimeaikoina (tai siis oikeastaan jo aika pitkään) pyöritellyt mielessäni ajatusta siitä, että mitä jos tätä nykyistä työtäni ei jonain päivänä syystä tai toisesta enää ole.

Enimmäkseen ajatus pyörii alitajunnassa, mutta yhtenä päivänä aloin ihan tosissani miettiä, kuinka realistisia ovat kaikki ne itse itselleni toistamani hokemat siitä, kuinka "Asioilla on tapana järjestyä", "No kyllä minä jotain keksin" ja että "Niinhän se on, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin uusia avautuu" ja mitä näitä nyt on. Näistä tuolla aiemmin yhdessä postauksessani kirjoittelinkin.

Että mitä sitä ihan oikeasti tekisi, jos sellainen tilanne tulisi eteen? Vai onko kaikki vaan epärealistista haihattelua ja tavallaan toiveikasta todistelua siitä, että sitä todellakin keksii jotain? Eikä pelkästään keksi, vaan pystyy myös toteuttamaan.

Totuus on kuitenkin se, että olen piirun verran yli 50, joka omasta mielestäni on juurikin hyvä ikä, enkä todellakaan koe olevani mikään kehäraakki. Päinvastoin. Mutta totuus se silti on ja vaikuttaa ihan vaan vaikkapa siihen, että alkaa olla epärealistista ajatella voivansa alkaa muutamaksi vuodeksi kokopäivätoimiseksi opiskelijaksi ja vielä työllistyä tai työllistää itse itsensä uudessa ammatissa niin, että on siinä uskottava. Etenkään, jos ei ole ajatustakaan alasta, jota opiskelisi.

Mutta se mikä ainakin on selvää, on se, että mol.fi-sivuston, samoin kuin Oikotiet sun muut, voin unohtaa samantien, jos tavoitteeni on löytää osaamistani vastaavaa työtä kotikaupungistani tai sen naapurikunnista. Ihan vaan siksi, että en ole pätevä kaupunginjohtaja, lääkäri, hammaslääkäri, muu terveydenhuollon asiantuntija, lähihoitaja, lastenhoitaja, henkilökohtainen avustaja, parturi, kampaaja, kosmetelogi, raskaiden moottoriajoneuvojen kuljettaja, hitsaaja, mig-hitsaaja tai putkimies. Näille kaikille kun tuntuu olevan vakituisesti kysyntää, mutta millekään mitä itse osaan, ei ole.

Ja toinen totuus on se, että suurin osa työpaikkailmoituksista on sellaisia, joiden sisältöä en edes älyä. Siis että minkälainen tehtävä itseasiassa on kyseessä? Niinkuin nyt vaikkapa tässä paikallislehdestä leikkaamani Hämeen liiton ilmoituksessa etsittävän Muutosagentin hommassa? No toki se kysymällä selviää, mutta sitä tuskin kuulostaa kovinkaan pätevältä työnhakijalta, jos aloittaa kysymällä, että mitähän hakemuksessa oikeastaan haetaan...

Josta päästäänkin sujuvasti seuraavaan pohdintaan eli siihen, mitä se itseasiassa on, mitä osaan?

Huonoina päivinä olen taipuvainen ajattelemaan, että en yhtikäs mitään. Ja toisinaan taas pystyn ylpeänä sanomaan itselleni, että oikeasti osaan aika paljon aika vaativiakin juttuja, mutta olen vaan alkanut pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kunnes kerron jollekulle työstäni ja se joku sanoo, että Jaa hääähh ??!! En ole todellakaan tiennyt, että teet noin "hankalia" hommia. Silloin sitä tulee vähän katseltua omia tekemisiään ikäänkuin ulkopuolisena ja mietittyä, että tosiaan. Ei nämä välttämättä mitään itsestäänselvyyksiä olekaan.

Ja se mikä itseltäni tuppaa myös unohtumaan, on se, että onhan sitä ihmisellä paljon työn ulkopuolisiakin kykyjä ja ominaisuuksia, joita ei vaan tule analysoineeksi, kun on tottunut olemaan sellainen kuin on.

Vaikeus onkin siinä, että miten tällainen "Mitäs mää mittään"-tyyppi osaa pukea sen oman osaamisensa sanoiksi ja vieläpä niin, että sillä voisi "myydä itsensä", jos niikseen tulee?

Vaatimattomuus kun ei tässä kohtaa kaunista, vaan pitäisi pikemminkin ottaa mallia nuoremmista, joilla ei välttämättä vielä ole juurikaan työkokemusta, mutta pokka ja itsetunto kohdillaan senkin edestä. Ihailtava ominaisuus. Ja nuoremmat hallitsevat myös ne hitsin CeeVeet, jollaista en varmaan itse osaisi edes kirjoittaa, kun ei ole koskaan sellaista tarvinnut tehdä.

Penkki on tyhjä kuin Annukan CV.

Mitä vaihtoehtoja siis jää jäljelle? Jos unohdetaan hakupapereiden ja ceeveiden kirjoittamisen lisäksi kaikki ne yrityshaaveet, joita olen myös pyöritellyt mielessäni, mutta joiden realistiset menestymismahdollisuudet ovat lottovoittoa vaille valmiina.

Itse luotan eniten kohtaloon. Ja sattumaan (vai onko se sama asia kuin kohtalo?). Ja puskaradioon. Mutta kirjoitin kuitenkin ihan omaksi ilokseni Unelmieni työpaikkailmoituksen, jollaiseen haluaisin törmätä. Saa vinkata, jos sattuu kohdalle.


"Oletko sinä etsimämme 51-vuotias, joka kaipaat työelämääsi muutosta, muttet oikein itsekään tiedä, minkälaista?

Haluaisitko kenties yhtenä päivänä olla kukkakauppias, toisena puuseppä ja kolmantena arkkitehti tai kenties jotain ihan muuta?

Jos vastasit edellisiin "kyllä", toivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi unelmiesi työpaikkaan, jossa pääset tekemään kaikkea sitä, mitä ikinä haluat ja keksit.

Tukenasi ovat osaavat, avuliaat ja positiiviset työkaverit, ja käytössäsi aina alan parhaat työkalut ja materiaalit.  Ja vaikka työtilasi vaihtelevatkin omien valintojesi mukaan, takaamme, että ne ovat aina kulloiseenkin tarkoitukseen sopivia, valoisia ja inspiroivia. 

Palkkasi ja työaikasi saat päättää itse, mutta villi veikkauksemme on, että tutustuttuasi meihin et malta jäädä kotiin.

Tervetuloa sellaisena kuin olet! Todistuksia tai ceeveitä ei tarvita. Tekemisen into ja positiivinen energia riittävät.

PS. Meillä saa käyttää aikaa myös unelmointiin, koska ilman unelmia ei synny mitään todellistakaan.

Melkein jo ehdin innostua. Ja innostuinkin.

PS. Kun olin kirjoittanut tämän tekstin, päätin lähteä kirjastoon palauttamaan aiemmassa postauksessani mainitut kirjat, joista toisen olin lukenut alle puolenvälin ja toista en aloittanutkaan. Päätin kuitenkin vilkaista sen aloittamattoman "Mielekäs työ - uuden ajan uraopas"-opuksen Johdantoa ja siellä luki näin:

"Kun tarkastelet itseäsi ja omia vahvuuksiasi ennakkoluulottomasti, ilman opittuja totuuksia siitä, millainen olet ja mikä työ sinulle sopii, voi olla, että yllätyt! Sattuma tapahtuu valmistautuneelle mielelle, sanotaan. Nyt on aika valmistautua". 

Tämän luettuani päätin antaa kirjalle toisen mahdollisuuden.

KOLMEN K:N KUULUMISET

Voihan rähmä.

Päässä on sen tuhannen aihetta, joista tekee mieli kirjoittaa, mutta aikapula ottaa ja  heittää kapuloita rattaisiin.

Silti en suostu käyttämään sanaa "kiire", koska en edelleenkään koe, että siitä on kohdallani juuri koskaan kysymys. Ennemminkin siitä, että pakollista (työ) ja vapaaehtoista (kaikki muu) tekemistä on enemmän kuin valoisaa aikaa, ja on yksinkertaisesti pakko tehdä valintoja. Ja koska töissä on ollut meneillään tiukasti aikataulutettu täydellistä keskittymistä vaativa rupeama koneen ääressä, on iltaisin ja viikonloppuisin ollut ihan vaan oman pääkoppani ja kaikesta näytön tuijottelusta kuivuneiden silmien takia pakko valita vastapainoksi jotain ihan muuta kuin lisää koneella vietettyjä tunteja.

Kamerasta kaivelin viime päivien vähäisiä kuvavarastoja ja niistä näkee, että vapaa-aika on mennyt pitkälti kolmen K:n merkeissä eli...

... Kentällä

Näiden kotimatkalla bongaamieni "Taivaan urkujen" (en ollut itse aiemmin tuota sanontaa kuullut) takia meinasin yhtenä iltana jäädä auton alle,  mutta en sitten onneksi kuitenkaan

Keittiössä...

Vihervarastojen täydennystä.

Gluteeniton tomaatti-mozzarella-lasagne. Maistui myös miehille.

Päivän keittoainekset. Tai paremminkin koko viikon, 

koska ei ollut ruuhkaksi asti jonoa soppakattilan ääressä. 

Yksin sain syödä.

Kaveriksi keitto sai Kirppikseltä ostamani kauniin lautasen

Samaiselta kirpparilta löysin myös muutaman kivan lasin ja lusikan. Puolukat sen sijaan poimin kentän reunamilta maljakkoon jo yli kuukausi sitten ja ovat aina vaan ihan tuoreen näköisiä. 

On ollut jo pitkään mielessä, että haluaisin ostaa jotain uusia kivoja astioita vanhojen tylsien tilalle, mutta koska ei ole löytynyt mitään riittävän mieluisaa (ja riittävän järkevän hintaista) sarjaa, jota huvittaisi keräillä, olen päätynyt bongailemaan yksittäisiä kivoja juttuja kirpparilta. On alkanut eriparisuus jotenkin viehättää enemmän kuin se, että samoja valkoisia Teema-lautasia ja mukeja on sen sata kappaletta kaapissa, kun syöjiä ja juojia meillä on tällä hetkellä korkeintaan kaksi kerrallaan. Enimmäkseen yksi, koska on ukkelin kanssa niin erilainen päivärytmi (ja eri sapuskat). 

Pakurikahvia & puolukoita

Kahvikuppien ostoneuroosin ratkaisin sillä, että en osta kupin kuppia, koska en oikein ole kirppisten "Myrna"-tyyppiä. 

Sensijaan kaivelin kaapista "rippiastiastoon" (Tokmannilta aikanaan ostettu halpa, mutta nätti Heirolin sarja, jonka hommasin vanhemman pojan rippijuhlia varten 8 vuotta sitten, kun olin tullut luvanneeksi, että silloin juodaan kahveet oikein kupeista..) kuuluvan kupin, joka näyttää silmääni ihan uudelta ja tosi kivalta, kun vaihdoin sille kaveriksi aiemmin ostamiani kirppislautasia. Tulee uutta hohtoa vapaapäivän aamuihin. 

Samalla olen testaillut joitakin itselleni uusia juttuja kuten tuota kupissa olevaa pakurikahvia, johon olen lorauttanut teelusikallisen MCT-öljyä (linkki ei ole mainos, vaan laitoin sen tuohon ihan vaan siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa tuon öljyn ominaisuudet tai lattemaisen luomukahvin ohje). Ainut miinus on pakurikahvin hirvittävä hinta, jonka takia taitaa jäädä kokeilun asteelle ja siirryn tavalliseen luomukahviin, jota näyttää löytyvän markettien hyllyistä järkihinnalla montaa eri sorttia. Öljyn sen sijaan pidän valikoimissa. Tosin tänä aamuna lorautin sitä kahvin sijasta vihersmoothieen. Ei väliä, mihin sitä laittaa.  Mutta nämä on näitä omia testailujani, joiden hyvät vaikutukset olen huomannut, mutten tyrkytä kenellekään, vaikka viime aikoina olenkin ollut ihan liekeissä hiljattain katsomastani "30 päivän ihmiskoe"-ohjelmasta.  

Sen vaan sanon, että jos tuntuu, että "kroppa jumittaa", on ainakin omalla kohdallani usein kyse siitä, että on jäänyt (hyvien) rasvojen saanti liian vähälle. Usein auttaa jo se, että muistaa syödä muutaman Saksanpähkinän tai mantelin, joita itselläni on yleensä aina työpöydällä käden ulottuvilla.   

Mutta koska tässä piilee nyt se vaara, etten malta kuitenkaan jättää tuota Ihmiskoe-aihetta tähän, on parempi, että lopetan ennenkuin innostun :).   Eikähän se edes alkanut K:lla. Paitsi se koe..

Iloista mieltä ja hyvää oloa itse kullekin! Palailen, kun olen saanut jonkun päässäni pyörivistä aiheista suodatettua sanoiksi. 

KUVAVIIKKO, OSA 7

Ajattelin tähän väliin kokeilla, kuinka sujuu puolipöhköltä kuvaviikko.

Mutta sitä ennen haluan ihan todellatodella paljon kiittää kaikista edelliseen tekstiini saamistani viesteistä. Ette uskokaan, kuinka iso merkitys niillä oli. Tuli ihan sellainen olo, että elämälläni ja olemassaolollani täällä pikkuruisessa blogiyhteisössä on väliä.  Ja että asioilla todellakin on tapana järjestyä, kun vaan itse tekee parhaansa.  Kiitos <3. 

***

Perjantaina päätin jatkaa retuperällä olevan ruokailuni palauttamista oikealle tolalle ja selailin lempparireseptejäni Kati Jaakosen ja Tiina Hälvän Parempaa Ruokaa-kirjasta. 

Yksi niistä on helppoakin helpompi, nopeaakin nopeampi ja omasta mielestäni myös ihan älyttömän hyvältä maistuva ruusukaalilisäke, jota tein broilerin kyytipojaksi. Sopii meikäläiselle kaikkein parhaiten nämä kasvisten ja proteiinin yhdistelmät. Perunoista, pastasta ja riisistä kun tulee itselleni ensin ähky, sitten väsy ja vähän ajan päästä uudelleen nälkä. Ei hyvä. Ruuan pitää tuoda, eikä viedä energiaa.

Mitään tuntien haudutteluja en jaksa odotella, vaan tykkään siitä, että valmistus tuoreista raaka-aineista käy muutamassa minuutissa niinkuin tässä tapauksessa. Ehdin pyörähtää ruokiksella kotona, tehdä ruuan ja syödä sen lämpinä ilman, että tarvii käyttää mitään mikrossa. 

Ja jos nyt jotakuta alkoi herkullinen ruusukaali himottaa, niin kahteen annokseen tarvitaan 200 gr (sellainen vihreä rasiallinen) kaaleja, 1 sipuli, 1 valkosipulinkynsi, 2 rkl avokado- tms. öljyä, 2,5 dl Alpro-soijakermaa, merisuolaa ja mustapippuria myllystä ja 1-2 rkl seesaminsiemeniä.

Ruusukaaleja kiehautetaan suolalla maustetussa vedessä sen verran, että ovat mukavan purtavia. Ohueksi siivutettu sipuli ja hienonnettu valkosipulinkynsi pyöräytetään öljyssä pannulla ja lisätään hetken päästä kaalit, jonka jälkeen käännellään hetki, kaadetaan sekaan soijakerma ja maustetaan merisuolalla ja mustapippurilla. Tarjoiluastiassa ripotellaan päälle kevyesti pannulla paahdetut seesaminsiemenet. On hyvää! Ja loppuu heti kesken.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä tapahtui sellainen ihme, että nukuin paremmin kuin pitkään aikaan. Johtuen varmaan siitä, että tiesin vielä maanantainkin olevan vapaa, joten herätyskelloton ja työstressitön viikonloppu oli päivää tavallista pidempi. 

Aamulla olo oli ihan epätodellinen (eli varmaankin lähellä normaalisti nukkuvien normaalia olotilaa). Silmissä ei ollut sumuverhoa ja ajatuskin kulki ihan selkeästi. Ja mieli teki jo kahdeksan jälkeen painella ulos raittiiseen ilmaan.

Vedin siis lenkkarit jalkaan, kaivelin uskollisen, erkkarilla kasaan kursitun MP3-soittimeni laatikon perukoilta kaveriksi ja painelin lähimetsän pururadalle.

Muuten kävelin niinkuin aina, koska en osaa juosta ja hengittää samaan aikaan, mutta jyrkät ylämäet spurttasin täyttä ihan vaan siitä ilosta, että virkeänä askel tuntui rullaavan ihan  itsestään. 

Huvitti samalla mitata, paljonko kotipihalta takaisin kotipihalle tuli pururadan kautta matkaa. Ei vaan ottanut heti tuo vanha Garmini yhteyksiä yläilmoihin, joten lukema jäi vähän vajavaiseksi. Oikeasti oli tasan 7 kilomeetriä, millä ei siis ole mitään käytännön merkitystä, mutta välillä sitä vaan huvittaa mittailla kaikenlaista.

Askelmittaria tuossa ei (kai) ole, mutta muistelen, että yhden askeleeni pituus on 60 senttiä, joten äkkiä laskien tunnin lenkistä kertyi liki 12000 askelta heti aamutuimaan ja se on kaikki kotiinpäin se. 

Myöhemmin päivällä tuli tuplasti saman verran lisää, kun käytiin ukkelin kanssa vielä pelaamassa. 

Sunnuntaina oli kisapäivä, josta ei jäänyt juurikaan kerrottavaa. Oltiin peliparini Hessun kanssa tuloslistalla kärkisijalla. Edellyttäen, että lukee listaa päällään seisten :). Vaan ei haittoo mittään, koska oli muuten kivaa, aurinko paistoi ja olo oli ihanan virkeä koko sen viisi tuntia, mikä kentällä kului. 

Ja koska pelaamaan lähdettiin heti aamusta ja oltiin kotona (ei Hessun, vaan miehen kanssa, joka oli myös mukana kisassa) jo iltapäivällä, teki pikku päikkäreitten jälkeen vielä mieli lähteä uudelleen ulos. 

Ukkelia ei lisäulkoilu kiinnostanut, joten lähdin itsekseni pyöräilemään ja poikkesin paluumatkalla Lidlissä täydentämässä vihervarastoja. Siellä kun on tämän kylä parhaat vihannes- ja hedelmävalikoimat. 

Ajattelin, että pilkon viikon smoothieainekset valmiiksi rasioihin ja pistän pakkaseen, niin ei tarvi aamuisin kuin kipata kulhot blenderiin ja lisätä nesteet.  

Viime viikolla tuli syötyä/juotua marjoja, joten tällä viikolla teki mieli vihreää.

Näissä kokoonpanoissa on babypinaattia, omenalohkoja, pakastemangoa ja oman pihan (Kekkilän) minttuja, jotka olin ehtinyt annospusseissa pakastaa jo aiemmin, mutta ripottelin rasioihin nekin, ettei unohdu. Yllätyin, että niissä oli tosi voimakas tuoksu edelleen, vaikka olivat jäässä. Eivät näköjään pikku pakkasesta pelästy.

Aamuisin sekaan menee vielä teelusikallinen viherjauhetta, pari ruokalusikallista sitruunamehua ja varsinaiseksi nesteeksi luomuomenamehua ja vettä. Itse laitan enemmän vettä kuin mehua, koska tulee muuten omaan makuuni liian makeaa.

Siitä se on hyvä ottaa aamuisin huikkaa. On oikeasti tosi raikasta ja hyvää. Ja sielläpähän pysyvät ainekset pakkasessa valmiina satseina, jos alkaa välillä tökkiä. 

Maanantaille oli vaikka mitä aikomuksia, koska oli poikkeuksellisesti vapaapäivä. Olin suunnitellut tekeväni kaikkea epätavallista, mutta niistä toteutui vain aamusauna ja kirppiskäynti, koska en sitten kumminkaan raskinut jättää menemättä kentälle nauttimaan ulkoilmasta, kun oli taas kerran niin kaunis ja kuulas keli.

Ennen sitä tein kuitenkin toista helppoa ja nopeaa kasvislisäkettä, jota taas pistelin menemään kanan kaverina. 

Tähän tulee paprikaa, punasipulia, valkosipulia, herkkusieniä (parempiakin sieniä toki tähän aikaan vuodesta on saatavilla, mutta puolustaudun sillä, että olivat sentään kotimaisia), loraus luomusoijakastiketta, vähän mustapippuria, eikä muuta. Ja taaskaan ei haudutella, vaan käännellään vaan hetki kuumalla pannulla ja se on siinä. Kaikki pehmenee vähän, mutta jää mukavan purtavaksi.

Ainut työläs vaihe näissä sapuskoissa on se, että pitää mennä kauppaan, joka on itselleni vastenmielistä pakkopullaa.

Maanantain ja tiistain välinen työtä edeltävä yö menikin sitten taas valvoessa ja stressatessa, vaikka kuinka päätin, etten stressaa, vaikka kuinka valvon...

Mutta päivällä pätkähti työsähköpostiin piristykseksi enkelikortti tilanteestani tietoiselta ystävältä.

Luottoni enkeleihin on vahva, joten nyt pitäisi itse hoidella tuo muu osuus.

Työpäivän jälkeen olin niin tööt, etten jaksanut lähteä ulos liikkumaan, vaikka mieli tekikin. Sen sijaan päädyin kirjastoon, josta on vuosi(kymment)en jälkeen taas tullut itselleni tärkeä paikka. Nyt kun ei niitä sisustuslehtiäkään enää tule kotiin ainuttakaan, mikä on muuten edelleen ihan älyttömän vapauttavaa.

Saatan mennä lueskelemaan tai ihan vaan kuleksimaan hyllyjen väliseen hiljaisuuteen. Paitsi että aina siellä joku mölypönttö on paikalla, joka ei älyä, että kirjastossa pitää hiippailla hissukseen mieluiten villasukkasillaan ja olla ihan hyshys, eikä kailottaa niin että muut joutuu alta kulmien mulkoilemaan... 

Piti alunperin lainata Helin suosittelema Kaarina Davisin "Irti oravanpyörästä"-kirja, mutta se oli lainassa, joten valitsin ihan summamutikassa pari muuta nidosta itselleni ajankohtaisesta aiheesta.

Tässä ei nyt olla mitään uraa luomassa, joten unohdetaan tuo "ura"-sana, mutta tykkään lukea aitoja kertomuksia siitä, kuinka, miksi ja missä vaiheessa jotkut ovat vaihtaneet kokonaan alaa ja millaisia vaikutuksia muutoksella on ollut heidän elämäänsä. Niitä tarinoita on tuossa päällimmäisessä kirjassa 15 kappaletta, joista heti ensimmäisen, eli kirjan toimittaneen Salla Korpelan, ja toisena omasta kokemuksestaan kertoneen itseni kanssa samanikäisen Mervin kertomukset luettuani samaistuin moneenkin asiaan. Minäkin kun olen alunperin ajautunut omaan nykyiseen työhöni ihan sattumalta, ja vaikka olen siitä paljon tykännytkin, olen vasta nyt alkanut pohtia, että onkohan työ ollut omalle persoonalleni sopivaa ollenkaan. Sen enempää kuin Merville, joka viisaasti kirjoittaa, että   "Minusta tärkeintä on elää niin, että on onnellinen. Onnellisuus löytyy sitä kautta, että elää niinkuin omalle persoonalle sopii. Se on menestystä - ei se. että viruu vuosikausia tilanteessa, jossa ei voi hyvin, vaikka nauttisikin ulkopuolisten arvostusta".

Myös enkelikortin lähettäneen ystäväni sanat "ihminen, joka tekee sitä, mistä aidosti tykkää, menestyy aina" jäivät päähän soimaan.

Mutta jatkan noita pohdintoja varmaan joskus toiste, kun tuppaa tämä jonninjoutava tarinointi venymään. Ihanaa kumminkin, että taas jaksaa lukea ja kirjoittaa, vaikkei tällä tekstillä kaalia kummempaa uutisarvoa olekaan.

Ja ihanaa sekin, että jaksaa syödä ja liikkua. Ei väliä, onko väylällä vai metsässä vai molemmissa.

Taisi nyt joku viikonpäivä jäädä välistä, mutta kun en hoksaa mikä, niin olkoot.

Täällä ollaan jokatapauksessa monin verroin toiveikkaammalla ja luottavaisemmalla mielellä kuin edellistä tekstiä rustatessani. Juuri nyt kun näyttää siltä, että ukkelin työasiat jollain lailla järjestyvät (kopkop) ja se jos mikä on ihan parasta. Omaan tilanteeseeni olen jo tottunut.

Tänään  menen miesporukalla Naantalin aurinkoon. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta ei oikeasti ole. Normi pelireissu vaan.

Hyvää viikonloppua ja vielä kerran kiitos, kun olette niin ihmisiä!


  

UNETON, AIKAANSAAMATON, RUOKAHALUTON ..

.. ja kohta mahdollisesti myös työtön.

Aurinko paistaa ja ilma on kuin morsian (jos vaan tietäis kenen.. sanoo ukkeli), mutta niistä nauttimisen sijaan tässä on viime viikot pyöritty kokolailla seuraavien hokemien ympärillä ja koitettu uskoa, että... 

"Asioilla on tapana järjestyä"

"Kyllä me jotain keksitään"

"Kyllä me pärjätään"

ja 

"Joskus vielä nukun koko yön tai edes vähän aikaa kunnolla"

Kukaan ei ole kuollut, kukaan ei ole sairastunut vakavasti, eikä mitään muutakaan ihan todellistatodellista hätää ole. Kyse on niinkin maallisesta asiasta kuin työt (sekä omani että miehen), joihin liittyvät huolet ovat paitsi vieneet viimeisetkin yöunien rippeet, myös kaiken positiivisen energian ja innostuksen tehdä asioita, joista tykkään ja joista yleensä nimenomaan ammennan sitä hyvää energiaa.

Voimakivi

Ja mitä väsyneempi olen, sitä vähemmän jaksan huolehtia siitä, mitä syön, jos ylipäätään syön yhtään mitään, ja koska en huolehdi siitä, mitä syön, jos syön, sitä väsyneemmäksi muutun, mutta silti en nuku. 

Hyväntahtoisia neuvoja melatoniinin (naurattaa, kun kirjoitin ensin vahingossa "melamiinin", enkä huomannut siinä mitään kummallista) ja nukahtamislääkkeiden käytöstä satelee, mutta kumpikaan niistä ei ole vaihtoehto. Viattomaksi mainittua melatoniinia joskus kokeilleena voin sanoa, että jäi yhteen kertaan. Kuuluin tottakai juurikin siihen häviävän pieneen prosenttiin ihmisistä, joiden ennestään huonot yöt aine sotkee lopullisesti, ja rauhallisten unien sijaan aloin nähdä sen sortin painajaisia, että ei kiitos niitä enää.

Sen sijaan lainasin kirjastosta Leeni Peltosen Valvomo-kirjan (kiitos Ulla vinkistä), jota olen nyt lukenut vähän yli puolen välin.

Kirjan lukeminen on tuntunut jotenkin hassulta ja samalla vähän karmivan oudoltakin, koska Leenin unettomuuselämä on ihan täydellinen kuvaus omastani, ja välillä olen pysähtynyt ihan tosissani miettimään, että luenko sittenkin omaa tekstiäni.

Mieli tekisi jo kääntää ne viimeiset sivut esiin ja lukea, miten uneton lopulta oppi nukkumaan, mutta luen kuitenkin järjestyksessä, josta on ollut se hyöty, että iltaisin olen nukahtanut kirja sylissä (joskin herätäkseni viimeistään parin tunnin päästä valvomaan, mutta silti).

Loppuratkaisua odotellessa päätin sen sijaan, että vaikka en jaksaisi kättä liikauttaa, ravintopuoli on saatava edes jollain lailla takaisin raiteilleen, ja ajattelin aloittaa siitä, että alan taas tehdä päivittäin jonkunsortin vitamiinipitoisen smoothien. Blenderi kun on jo pitkään vaan kerännyt pölyä keittiön pöydällä. Ja jotta joku vartioisi, etten jätä pöperöä heti ensimmäisen väsyn iskiessä tekemättä, ehdotin ystävälleni Annelle "haastetta",  jossa kumpikin paitsi pyöräyttää itselleen päivittäin terveellisen smoothien, myös lähettää siitä toiselle kuvan ja tiedon siitä, mitä päivän mukillinen pitää sisällään. Ja olikin kyllä aika kiva idea, vaikka itse sanonkin.

Pelkästä ajatuksesta piristyneenä keittelin pitkästä aikaa myös ison kattilallisen maistuvaa kasvissosekeittoa, johon sain samalla hukattua loput kotipihan kesäkurpitsat.  Ja samaa kyytiä paistoin pellillisen siemennäkkäriä, jonka leikkasin pieniksi ruuduiksi, joiden päälle ripottelin merisuolaa korvatakseni iltaisin parilla pikku palalla ne sipsikouralliset ja mikropopparit, joita tässä on viimeaikoina tullut suolanhimoonsa ja tyhjään vatsaan syötyä ja kärsittyä niitten takia entistä pahemmasta olosta.

Tulipahan taas itselleen todistettua, että mitä vähemmän sitä jaksaa kiinnittää huomiota siihen mitä syö tai ei syö, sitä enemmän asian muuttaminen kannattaa. Ja sama koskee liikuntaa.

Silloin kun ei jaksaisi eväänsä liikauttaa ja mieli tekisi vaan jäädä sohvalle torkkumaan, sitä palkitsevampaa on sinnitellä ja lähteä ulos. Raitis ilma ei petä koskaan.

Huolestuin kyllä ihan tosissani siinä vaiheessa, kun huomasin, että en kertakaikkiaan jaksa edes puolikasta golfkierrosta pelata, koska olen niin kertakaikkisen poikki, mutta lähdin kuitenkin muitten mukana kävelemään ja keräsin yhtenäkin iltana toisten pelaillessa pienen ämpärillisen mustikoita kentän metsästä. Siitä tuli jotenkin erityisen hyvä fiilis. Etenkin kun samaiset mustikat tuli käytettyä niihin haaste-smoothieihin, joilla oli ihan selvästi energisoiva vaikutus.


Mutta mikä niissä töissä (ja öissä) sitten mättää?

Valitettavasti en voi (työ)asioista niin avoimesti ja yksityiskohtaisesti kirjoittaa kuin ehkä haluaisin, koska ehdottomasti suurin osa työhistoriastani sisältää kuitenkin hyviä ja valoisia vuosia, ja olisi epäreilua työantajaa kohtaan kertoa pelkästä synkästä nykytilanteesta.

Totuus on kuitenkin se, että vaikka tiedän, että sen paremmin Kreikan talouskriisi, Espanjan asuntokuplan puhkeaminen tai ruplan arvon romahtaminen (lisättynä kilpailun jatkuvalla kiristymisellä ja laajenemisella) eivät ole omaa syytäni, niillä on kuitenkin ollut työhöni niin iso vaikutus, että alkaa usko omaan tekemiseeni olla ihan tosissaan koetuksella. Tai siis on ollut jo pidemmän aikaa.

Tuntuu (eikä pelkästään tunnu, vaan asia oikeasti on niin), että aina kun vuosien pitkäjänteisellä työllä on saanut rakennettua hyvin toimivan yhteistyökumppanuus- ja asiakassuhteen, joka ei tällä omalla alallani todellakaan kaiken kilpailun puristuksessa käy hetkessä, iskee kohdemaassa totaalinen lama tai tapahtuu jotain muuta niin merkittävää, että kaikesta molemminpuolisesta tahdosta huolimatta kaupankäynti kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Ja nyt alan olla siinä pisteessä, että en enää kertakaikkiaan pysty repimään itsestäni irti sitä, mitä pitäisi. Jos enää edes tiedän, mitä se joku on. On alkanut hämärtyä paitsi tavoitteet, myös kaiken tarkoitus.

Seinälläni on liuta eri maiden karttoja, joita tuijottelen ja mietin, mistä sitä seuraavaksi lähtisi yrittämään, mutta tyhjää lyö. Etenkin kun olen pähkäilyjeni kanssa enimmäkseen yksin. Ja tuntuu, että kyllä ne omat kortit on nyt näiden viimeisten 20 vuoden aikana käytetty. Ikävä kyllä.

Vaan ei siitä sen enempää. Paljon jää nyt avaamatta, mutta ehkä tuosta vähän pääsee käsitykseen siitä, että jossain määrin stressaantuneita tässä ollaan. Ja siihen faktaan kun lisätään omaamani ylivirittynyt tahdosta riippumaton eli autonominen hermosto, jonka ansiosta aivot ovat myös öisin yliherkkyystilassa ja valmiina toimimaan, voin sanoa, että ei tässä ihan hirveästi pääse hyvillä yöunilla kehuskelemaan.

Ihailin Habitaressa näitä akustiikkalevyjä

Voisin rakennella niistä itselleni äänieristetyn tilan, johon voisin vetäytyä nukkumaan.

Ja ettei asiat olisi ihan noin yksinkertaisesti, mies sai pari viikkoa loman jälkeen omiin töihinsä liittyviä uutisia, joita ei nyt kertakaikkiaan olisi tähän saumaan toivottu.

Puhelinsoitto tuli päivää sen jälkeen, kun olin miehelle taas kerran näitä työhuoliani väsyneenä purkanut ja kysynyt, että mitä jos en enää kertakaikkiaan jaksa tai mitä jos työpaikkani jonain päivänä lakkaa olemasta, ja aina yhtä ymmärtäväinen mies lohdutti sanomalla, että "Älä kuule sitä murehdi. Kyllä me pärjätään. Ja kunhan saat huilata, niin kyllä me jotain keksitään tilalle".

Vaikka tiesinkin, että mies on aina samalla puolella, niin helpotuksen itkuhan siinä tuli, kun sillä hetkellä itsekin uskoin, että niin se on. Kyllä me pärjätään. Ja taisin nukkuakin seuraavana yönä poikkeuksellisen hyvin. Omassa mittakaavassani siis.

Mutta sitten tuli se puhelu, jonka sisältö kaikessa lyhykäisyydessään oli se, että yksinyrittäjänä toimivan mieheni tärkein ja pitkäaikaisin asiakas oli saanut eräältä isolta firmalta niin halvan tarjouksen, että sillä nollattiin parinkymmenen vuoden ajan hyvin toiminut yhteistyö ja kaikki se lisäarvo, jota mies on omalla persoonallaan, ekstrapalvelualttiudellaan ja kaikella toiminnallaan asiakkaalle tuonut (perustuu asiakkaan omilta asiakkailta tulleeseen palautteeseen, ei omaan yksipuoliseen näkemykseeni).

Mutta koska eletään maailmassa, jossa ikävä kyllä vain euroilla tuntuu olevan merkitystä (kunnes toisinaan huomataan, että onkin säästetty väärässä paikassa ja huonontuneen palvelun ja sen mukanaan tuomien mahdollisten reklamaatioiden  myötä säästöistä tuleekin jotain ihan muuta), lopputulema oli se, että käytännössä miehen pikkuruinen yritys lakkasi olemasta sillä samaisella hetkellä. Ja siinä katosi myös edellisen päivän hetkellinen helpotus koskien omaa työtäni ja sitä että "kyllä me jotain keksitään". Nyt on vaan jaksettava ja yritettävä.

Ja jos joku nyt miettii, että no eikös ukkelilla muita asiakkaita ole (toki, mutta niin pieninä murusina, että niistä ei iman sitä puuttuvaa palaa saa leipää aikaiseksi) ja noinko helposti sitä luovutetaan (ei, koska ei ole luovutettu ennenkään) ja eikös sitä nyt muka mitään muuta löydy tilalle (pakkohan se on), niin vastaan, että tässä ei ole kyse pelkästä työstä työnä, vaan siitä, että saa tehdä työtä, josta tykkää ja jonka kokee mielekkääksi ja tärkeäksi. Olkoonkin, että mies yrittää alalla, joka on tulomielessä ihan niitä vihoviimeisimpiä. Siis tarkoitan sitä, että jos aikoisi palkoille päästä, niin ihan mitä tahansa muuta kannattaa valita. Ja vaikka olen joskus salaa mielssäni tai välillä ukkelille puoliksi leikillään heittänyt, että rahakkaampiakin hommia oltaisiin voitu keksiä, niin mieluummin silti näen, kuinka mies joka aamu herää omana positiviisena itsenään uuteen työpäivään ja tulee vihellellen kotiin. Ihan hirveää, jos pitäisi jo lauantaina alkaa ahdistua siitä, että kohta on sunnuntai ja sitten onkin jo maanantai ja pakko taas mennä töihin.

Että semmoista täällä.

En nyt enää muista, kauanko noista huonoista uutisista tarkkaan ottaen on, kun on hämärtyneet paitsi päivät ja yöt, myös viikot. Mutta jokatapauksessa alkulamaannuksen ja sen jälkeen, kun oltiin miehen kanssa tehty synkkiä laskelmia siitä, miten selvitään paitsi yrityksen jäljellejäävistä, myös omista pakollisista kuluista, vai selvitäänkö ollenkaan, tapahtui pienimutoinen ihme ja eräiden neuvottelujen tuloksena näyttää siltä, että asioilla todellakin ON tapana järjestyä.


Jos ei tilanne nyt sentään ihan noin valoisalta näytä kuin tuo aukinainen auringonkukka..

..niin pientä toivoa tosiaan on.

Selvää on kuitenkin se, että kunhan saadaan ukkelin hommat jollain lailla takaisin raiteilleen, joku ratkaisu on myös itseni tehtävä. Tai siis olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, mutta kun en ole halunnut luovuttaa.

Tilanne vaan on nyt se, että niin kauan kuin en nuku kunnolla, en myöskään ole ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ja silloin kun en ole, ei riitä tarmoa suunnitella tulevaisuuttaan ihan tosissaan.

Haaveilla ja haihatella sentään jaksan, koska se on terapeuttista. Ja niinkuin aina käy, että kun joku asia on itselle erityisen ajankohtainen, sitä törmää kaikenlaiseen aiheeseen liittyvään vähän kaikkialla. Niin nytkin.

Tuntuu, että tämän tästä päädyn lukemaan juttuja, joissa neli-viiskymppiset naiset kertovat, kuinka ovat jättäneet entisen stressaavan työnsä ja päätyneet onnellisiksi himmelintekijöiksi.  Ja kun kymppiuutisissa kerrottiin, kuinka perinnerakentamisen saralla on pulaa ikkunaentisöijistä, kävin heti kuukkeloimassa kursseja ja näin jo itseni omalla pikku pajallani rapsuttelemassa lohkeillutta maalia ikkunanpuitteista. Mutta enimmäkseen päässäni pyörivät ajatukset ovat tottakai jonkun sortin romantisointia, koska selvää on, että himmelinteko ei herkästi elätä, eikä ikkunaentisöijän työ todellakaan ole mitään kevyttä raaputtelua. Mutta silti.

Samaisessa Hesarin artikkelissa, josta poimin aiemman erittäin osuvan diagnoosin ylivirittyneestä autonomisesta hermostosta,  unitutkija Markku Partinen kirjoittaa näin

YLIVIRITTYNEISYYDESSÄ on hyviä ja huonoja puolia.

”Tällaisella ihmisellä on hoksottimet herkässä: hän havaitsee ympäristön tapahtumia paremmin kuin muut. Hän on myös idearikas sekä luova ja huomaa rivien välistä asioita, joita toiset eivät välttämättä huomaa. Näitä piirteitä kannattaa hyödyntää ammatinvalinnassa.”

Kiitos tästä Markku. Nyt vaan pitäisi keksiä miten.


Näillä muutamilla messukuvilla ei ole jutun kanssa juuri mitään tekemistä. Paitsi että jos nyt saisin aloittaa kaiken alusta, alkaisin nuoreksi ja taitavaksi muotoilijaksi, joka suunnittelisi ja työstäisi kauniita, kestäviä ja nerokkaita käyttöesineitä suomalaisesta puusta kaikenmaalaisiin koteihin.

Mutta koska en voi, on jatkettava tästä. Johonkin suuntaan.

terveisin Oman elämänsä Käpylehmä. Väsynyt, mutta hengissä.