Sivut

tiistai 3. toukokuuta 2016

OPINTOMATKA OMAAN (OSTO)KÄYTTÄYTYMISEEN

Aloitin turhan tavaran raivausprojektini viime syksynä, ja matkan varrella on tullut tehtyä havaintoja omasta (aiemmasta) ostokäyttäytymisestäni ja tajuttua, että oma mielikuvani siitä, että "en koskaan osta mitään" ei itseasiassa olekaan pitänyt paikkaansa. Mutta jos tuohon lisäisi sanan "kallista", niin silloin se olisi totta. 

Liki kaikki ylimääräinen, mitä kaapeista on tullut vastaan, on ollut enimmäkseen "jotain pientä", mutta niitä "pieniä" (ja edullisia) näytän ostaneen aina useita. Tai vähintään pareittain. En yhtä tuikkulyhtyä, vaan kaksi tai neljä tai kuusi tai kahdeksan tai kymmenen samanlaista...





Samalla rahalla olisin ehkä voinut ostaa yhden arvokkaamman, mutta mieluummin olen ripotellut niitä edullisia, mutta silti kauniita tuikkuja useampaan paikkaan kotona. Ja siitä taas on seurannut se, että kun olen kyllästynyt niihin jokapaikkaan ripoteltuihin lyhtyihin, olen siirtänyt ne kaappiin ja ostanut saman verran yhtä pieniä ja edullisia, mutta kenties vuodenaikaan paremmin sopivan värisiä tuikkuja tilalle. Ja selvää on se, että sitä menoa kaappi täyttyy paljon nopeammin kuin silloin, jos olisin säilönyt sinne vain sen yhden arvokkaamman esineen. JOS olisin ylipäätään raskinut sen kaappiin piilottaa, koska oli niin arvokas ja koska niitä oli vain yksi, eikä siihen siksi olisi ehkä edes kyllästynyt. (Oikeasti tuikkutilanne ei ihan niin paha ollut kuin annan ymmärtää. Jos otetaan huomioon, että tämän kuun lopulla tulee 23 vuotta tässä samassa kodissa täyteen, niitä on kertynyt keskimäärin parin kappaleen vuosivauhdilla. Mutta siinä välissä on sitten tullut osteltua "jotain muuta pientä" kuten nyt vaikkapa kynttilöitä, tyynynpäällisiä ja kymmenittäin niitä valkoisia varrettomia sukkia, joista koko raivausprojekti sai alkunsa).

Ensimmäisellä tähän meneillään olevaan raivausjaksooni ajoittuvalla kirppiskeikallani pidin jotenkin itsestäänselvänä, että tavaraa kannattaa myydä samanlaisissa erissä kuin olen ne itse ostanut, mutta olin väärässä. Ihmettelin, kun ei heti kelvannut kuuden tuikun setti kolmella eurolla. Mutta kun vaihdoin jokaiseen oman 50 sentin hintalapun, kaikki kuusi katosivat pöydästä samantien. Opin siis hyvin pian, että vaikka omaan silmääni yksinäinen lyhty ei ollut ennen näyttänyt juuri miltään, ostaja on se, joka tekee valinnan, ja useimmiten se näyttää kallistuvan juurikin siihen yhteen tai korkeintaan kahteen yksilöön. Ja samoille linjoille olen kallistumassa itsekin. Ei tee enää yhtään mieli ostaa kerralla montaa kappaletta yhtään mitään. Joskaan ei ole aikoihin tehnyt mieli ostaa mitään edes yksittäin.



Ensimmäisen Skoolin sain yo-lahjaksi (v.-84...) ja sen jälkeen niitä on kertynyt lisää, 
mutta en vieläkään ole keksinyt niille järkevää käyttöä. Tykkään ja en tykkää yhtä aikaa.


Itse ostettujen lisäksi kaappeihin on toki kertynyt myös kaikki se tavara ja tekstiili, joka on vaan tullut "jostain". Synttärilahjoina, joululahjoina, mukana omasta aiemmasta kodista, miehen aiemmasta kodista, meillä vietetyistä poikien saunailloista (ne kaikki unohtuneet pyyhkeet..) ja mistä nyt ovatkin. Enää en kuitenkaan ota kohteliaisuudesta vastaan mitään sellaista, mistä joku muu haluaa omassa kodissaan eroon ja sitten ystävällisesti "lahjoittaa" sen meille ja samalla siirtää oman ongelmansa seuraavalle. Ennen sitäkin harrastin, koska en esimerkiksi omalle isälleni raskinut sanoa, että kirsikanvärinen klaffipiironki ei nyt vaan kertakaikkiaan mahdu meillä mihinkään, vaikka kuinka aitoa puuta ja tukeva onkin. Aikamme siihen potkittiin varpaitamme lasikuistilla, kunnes mies tapojensa vastaisesti hermostui ja piironki jatkoi matkaa.

Tässä kohtaa on pakko mainita, että hiljattain kaikista etukäteispäätöksistäni huolimatta (koska ajattelin, etten ehdi nyt mitään raivausoppaita lukea, vaan haluan keskittyä konkreettiseen tekemiseen ihan omalla tavallani) ostamani, ja varmaan jo monen mielestä kyllästymiseen asti mainostettu, ammattijärjestäjä Marie Kondon kirja on kyllä mainio opus, joka sisältää paljon viisaita sanoja. Tai ehkä ne kolahtavat siksi, että huomaan luontaisesti valinneeni samanlaisen tavararyhmittäin "laatikko- tai kaappi kerrallaan-tyylin" sijasta etenevän taktiikan kuin KonMari itse. Ja samalla olen tunnistanut meidän kodin monesta samaisessa kirjassa mainitusta, ihan pöljästä, mutta ilmeisen yleisestä tavaran säilyttämiseen liittyvästä jutusta. Niinkuin nyt vaikkapa sähkölaitteiden pahvilaatikoiden säästämisestä...

Klaffipiironkitapaukseen sopisi KonMarin kirjasta osio otsikolla "Sitä mitä et tarvitse, ei perheesikään tarvitse". Marie kun itse kertoo, kuinka hyödynsi pikkusiskoaan aina silloin, kun ei itse hennonut kokonaan luopua jostain vaatteestaan tai tavarastaan, vaan "lahjoitti" ne siskolle, joka hiljaisena ja kilttinä taipui ottamaan ne vastaan, vaikkei olisi oikeasti halunnut. "Tämä on ihan uusi ja nätti, mutta minun täyttyy heittää se menemään, jos et välitä tästä. Onko se sinusta OK?". "No kai minä sitten otan sen...".   Ja näin siskolle kertyi kaappien täydeltä vaatteita, joita ei koskaan saanut itse valita, eivätkä siksi tuottaneet mitään iloa. Eikä tuottanut se piironkikaan. Päinvastoin harmitti aina nähdä se paikassa, johon se ei yhtään sopinut. Olkoonkin, että oli isän lahjoittama.







Vaikka tässä raivausurakan edetessä onkin välillä iskenyt epätoivo, kun on tuntunut siltä, että tulee loppu itselle aiemmin kuin urakalle, niin en ole ajatellut itseäni sen paremmin kuin muitakaan perheenjäseniä alkaa turhan tavaran ostamisesta tai säilömisestä syyllistämään. Kai se on vaan aika normaalia ja inhimillistäkin, että niin kauan kuin säilytystilaa riittää, tavaraa on helppo työntää sinne kaapin perälle sillä mielellä, että "jos vaikka joskus tarttee", vaikka mielessään ihan hyvin tietäisikin, ettei sille enää koskaan tule olemaan käyttöä. Elämässä kun oli ainakin meillä niinä kuuluisina ruuhkavuosina (inhoan yli kaiken tuota sanaa, mutten nyt keksi parempaakaan) ihan muut prioriteetit kuin jatkuva tavaran perkaus ja kierrätys, joka tottakai olisi ollut viisasta. Pääsisin nyt paljon paljon helpommalla, jos vaikkapa vaan kaikki pieneksi jääneet jutut olisi laitettu heti kiertoon. Tai kaikki se tekniikka, joka nyt on jo vanhanaikaista, muttei välttämättä vielä niin vanhanaikaista, että olisi siksi arvokasta. Sensijaan keskityttiin mieluummin kaikkeen siihen, mikä silloin oli elämässä ajankohtaista ja oikeasti tärkeää.



Kesken on...


Nyt elämäntilanne on kuitenkin ihan toinen ja voin hyvin käyttää aikaa tähän raivausurakkaan, koska meikäläistä ei enää (haikeaa kyllä) koko ajan tarvita johonkin. Välillä inhoan koko hommaa enemmän kuin mitään muuta, mutta ajoittain nautin siitä ihan tosissani. Ja mitä pidemmälle urakka etenee, sitä enemmän tulee esiin kaikkea sellaista hyvää ja positiivista, jota en olisi osannut ikinä yhdistää tavaran raivaamiseen, ellen olisi sitä itse kokenut. Että siinä mielessä en pidä yhtään liioiteltuna KonMarin kirjan "Siivouksen elämänmullistava taika"-nimeä.  Paitsi että tuon siivous-sanan tilalla käyttäsin varmaan jotain muuta sanaa. Ehkä "Tavarasta luopumisen elämänmullistava taika" olisi paremmin kuvaava. Itse en ainakaan ole kokenut varsinaisesti siivoavani. Sen aika on sitten, kun kaikki turha on poissa. Ja yllättävää kyllä, itselleni kaikkein suurimman helpotuksen on tuonut luopuminen nimenomaan niistä asioista, joista tähän asti olen pitänyt kaikkein tiukimmin kiinni. Ykkösenä kaikki koti- ja sisustusaiheiset lehdet ja niiden tilaukset. Ihan mielettömän vapauttava tunne, kun olen päässyt niistä eroon, eikä enää tarvi miettiä niihin käytettyjä rahasummia, eikä potea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole edes lukenut jokaista, tai välttämättä edes joka toista, lehteä, vaikka olen maksanut niistä kovan hinnan. Vapauttavaa on myös se, että olen tallentanut jokaikisen lehtimyyjän (joita on tilausten perumisen jälkeen ilmoittautunut enemmän kuin koskaan) puhelimen estolistalle. Tähän asti olen kaikille ystävällisesti vastannut, mutta nyt säästän itseni siltäkin. Olen omat korteni (euroni) jo siihen kekoon kantanut.





Joskus olen mennyt marketin lehtihyllyille sillä mielellä, että nyt voin valita itselleni ihan juuri sen lehden, jonka haluan lukea. Ilman, että sen mukana tulee ne 11 muuta epäkiinnostavaa numeroa. Mutta kertaakaan en ole vielä yhtäkään lehteä ostanut. Enkä edes ottanut käteen selatakseni sisältöä. Ei ole tehnyt mieli. Sen sijaan on tuntunut ihanan vapauttavalta kävellä pois. Samoin kuin kynttiläosastolta, jonka kohdalla huomaan edelleen jarruttavani. Tai servettihyllyn luona. Tai viimeistään niitten kassan lähistölle aseteltujen tarjouslaatikoiden, joista voisin poimia itselleni vielä yhden parin valkoisia varrettomia sukkia...

Tunnen siis jotenkin olevani erityisen vapaa. En osaa sitä kuvailla niinkuin sen tunnen, mutta hetkeäkään en ole katunut, että ryhdyin tähän projektiin, joka on toki edelleen kesken, mutta niin pitkällä kuitenkin, että voin jo ajatella, mitä kaikkea olen saanut aikaiseksi, enkä niinkään enää keskity tuskailemaan sitä, mitä kaikkea vielä on tehtävänä. Se kun tuntuu tässä matkan varrella koko ajan lisääntyvän, kun sitä herää ymmärtämään, kuinka paljon enemmän voisi vieläkin vähentää ja silti kaikkea olisi tarpeeksi.

Ja vaikka tässä nyt olen antanut ymmärtää, että ostelen kaikkea vähintään tuplasti, niin se ei päde läheskään kaikkeen.

Pahoittelen jo etukäteen tämän paljastuksen kosmetiikan ystäville mahdollisesti aiheuttamaa järkytystä, mutta voin kertoa, että omistan kerrallaan tasan yhden tuoksun, yhden kynsilakan ja yhden huulipunan (tai oikeastaan punia on kaksi identtistä, koska luulin hukanneeni sen ainoan ja ehdin ostaa toisen samanlaisen tilalle ennenkuin löysin sen edellisen). Enkä ole enää vuosiin ostanut uusia ennenkuin vanha(t) on käytetty loppuun. Ihan vaan siksi, että itseni tuntien tiedän, että vaikka tuoksuja tai lakkoja olisi kylppäri pullollaan, käytän kuitenkin vain sitä yhtä ja samaa senhetkistä lempparia, ja loppujen kohtalo on haihtua taivaan tuuliin tai kovettua purkkiinsa, mikä ei loppupeleissä ole ollenkaan järkevää.



Jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus..

Pikkasen lipsahti taas teksti pitksti sivuraiteille, ja mieli teki kirjoittaa raivausprojektista vielä lisääkin, mutta säästän teidät siltä. JOS joskus pääsen niin pitkälle, että KonMarin sanoin tapahtuu "loksahdus" ja tulee sellainen olo, että just nyt on hyvä, palaan asiaan. Tai ehkä jo sitä ennen, jos ei meinaa alkaa loksahtelemaan :). 



24 kommenttia:

  1. Huikean homman olet jo tehnyt, aplodit siitä :D Itselläni on ollut noiden tuikkukippojen tms. kanssa päinvastainen ongelma eli olen raaskinut ostaa vain yhden kutakin (noin niinkuin karkeasti) ja sitten ei ole ollut samanlaisia laittaa kivoihin asetelmiin. Mutta sekin kuului siihen vähän "runsaampaan" aikaan.

    KonMarissa on paljon hyviä ajatuksia, osa ei niin hyviä ja osa toimii ehkä vähän soveltamalla. Mutta apua siitä on ehdottomasti. Minäkin uskalsin kirjan lukemisen jälkeen siivota vanhoja valokuvia urakalla. Meillä oli iso laatikko irrallisia kuvia, suurin osa miehen kotoa tulleita. Mitä ihmettä me hilloamme appivanhempien vanhoja lomakuvia tai miehen siskon jo yli 20 vuotta sitten päättyneen avioliiton hääkuvia?? Ja päätin käydä valokuvat uudestaan läpi jossain kohtaa tulevaisuudessa. Uskon, että määrä vähenee edelleen huimasti.

    Suosittelen kyllä maritusta ihan kaikille, jotka vähänkin tuskailevat tavaramäärän / säilytysongelmien vuoksi. Kyllä siihen yllättäen aikaa varmasti löytää jokainen. No, ehkä ihan pikkulapsiaikaa viettäville en sitä kauppaa muuten kuin, että todella kannataa miettiä etukäteen, mitä niistä lasten vaatteista ja muista tavaroista säilyttää. Itse en mielestäni ole mikään hamsteri, mutta ainahan sitä jotain ylimääräistä nurkissa on. Onneksi tuo ukkokultakin on alkanut oivaltaa, ettei esim. mökillä tarvita kaikkia yli 30 vuotta vanhoja puutavaroita, jos vaikka...

    Aurinkoa päivääsi Annukka <3 Tää menee jatkamaan ikkunoiden pesua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti aplodeista :). Oikeasti näistä mun jutuista ei käy ilmi se, kuinka paljon todellisuudessa olen tehnyt. Niin paljon, että ihan hävettää. Ja välillä kun tulee se tunne, että tavara ei vähene, vaikka sitä kuinka raivaa, kaivan kamerasta "ennen"-kuvia, joita olen ottanut ja johan alkaa taas tuntua siltä, että huuuuuuh miten vielä paljon paljon enemmän kaikkea oli.

      Mutta valokuvakaappia en edes avaa tai iskee totaalinen ahdistus. Meillähän siis ei ole ainuttakaan kuvaa albumissa, vaan kaikki on vaan sikinsokin siellä kaapissa. Ja se harmittaa, että sitä on ollut niin tyhmä, että on luottanut omaan muistiinsa niin paljon, ettei ole heti merkinnyt kuviin edes vuosilukuja. Ei niistä enää ole mitään käryä, kun en joka kuvasta edes tunnista, kumpi pojista siinä on ja se se vasta noloa onkin, kun ovat kumminkin nykyään niin erinäköisiä keskenään, ettei voi erehtyä. Mutta että appivanhempien lomakuvat ja miehen siskon vanhat hääkuvat... Huhhuh. Alkoi ahistaa pelkkä ajatus :).

      Yllättävää kyllä, se mikä mua siinä KonMarissa tökki eniten ja jonka takia en halunnut koko kirjaa alunperin ostaa, on osoittautunut monessa kohtaa kumminkin hyväksi neuvoksi. Eli jos joku esine tuottaa iloa, se kannattaa pitää ja jos ei niin ei. Mulla kun on tässä matkan varrella ollut joitain sellaisia juttuja, joiden kohdalla en ole osannut päättää, mitä niille teen, olen ottanut ton ohjeen käyttöön. Ja yllättävää kyllä, tunne on aina ollut vahva jompaankumpaan suuntaan. Tavarasta on joko tullut hyvä tai huono tunne ja jos tunne on ollut huono, tavara on saanut lähteä. Mielenkiintoista. Mutta siis paljon on sellaista (mun tapauksessa esim. kattilat..), joita on vaan pakko olla, tykkää niistä tai ei.

      Tää täällä ei saa koskea ikkunoihin,kun mies on ominut niitten pesun. En valita :)
      Nauti auringosta <3

      Poista
  2. Mä en jotenkin ole saanut tuntumaan tuohon KonMariin. On siinä hyvääkin, mutta niin paljon myös sellaista minkä jo tietää. Ehkä mä olen liiaksi hamsteri, että pystyisin täysin KonMaria noudattamaan.
    Aurinkoista viikkoa Annukka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta Outi, sulle pätee mainiosti se KonMarin ohje, että jos joku esine tuottaa iloa, se kannattaa pitää :). Ja uskon, että kaikki sun esineet on just sellaisia. Eli ei niistä tarviikaan luopua.
      Meille on 23 vuodessa kertynyt niin paljon kaikkea sellaista, jolle ei ole enää käyttöä, eikä tavaraan ole mitään erityistä tunnesidettä, vaan ainoastaan ahdistavat olemassaolollaan, keräävät pölyä ja ovat aina tiellä. Nyt on niin ihanaa, kun ilma pikkuhiljaa puhdistuu kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Mutta ilmaiseksi se tunne ei todellakaan ole tullut. Huhhuh. Aikamoinen homma. Mutta niin paljon olen kehittynyt, etten enää mieti sitä, mitä joku on joskus aikanaan maksanut. Kun mitta tulee täyteen, sillä ei ole enää merkitystä.

      Nyt näyttää todellakin tulevan aurinkoinen viikko. Ihanaa! Ollapa ulkotöissä nyt :)

      Poista
  3. Meidän paikallislehdessä oli juttua tuosta kirjasta, luin sitä sieltä täältä, ja huomasin, että jossain asioissa olen toiminut juuri kirjan ohjeiden mukaan. En tosin kiitä tavaroita (vai miten se nyt menikään..) iltaisin.:D MUTTA kyllähän se taitaa olla länsimaisen ihmisen oravanpyörä tuo ylimääräinen tavara. Tuntuu, että vaatehuoneita saa olla kaksi kertaa vuodessa siivoamassa. Vähän tuli tunne hiljattain, että olen siivonnut kaikki juhlavaatteet pois, kun niitä niin harvoin tulee käytettyä. Kohta on taas kevätjuhlat ja kummitytön valmistujaiset, joten olis kiva löytää keväiset/kesäiset vaatteet noihin tilaisuuksiin...
    Poikien lelujen suhteen tunnen hieman ristiriitaa. Toisaalta tekisi mieli laittaa kiertoon rankalla kädellä, toisaalta olisi hullua myydä legoja tai vaikkapa Brion puista junarataa, sen verran tyyriitä ne ovat ostaessa. Eikä mitään tietoa, että koska niillä sitten olisi jälleen leikkijöitä. Kirjat olen antanut siskon lapsille ja osan vienyt kouluun. Tänään muuten siivosin luokassani, ja aika rankalla kädellä lähti, eikä valmista tullut yhden päivän aikana. Karsinta jatkuu!:)

    Kivaa tokokuuta Annukka, ja ihanaa, kun olo keventyy turhasta luopumalla!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua jotenkin tökki koko kirja, kun sitä on mainostettu niin paljon ja jotenkin se ohje siitä, että "Jos tavara tuottaa iloa, pidä se" tuntui niin tyhmältä ja ajattelin, että ei mua ei esim. kattilat tai moni muu keittiön pakollinen varuste ilahduta yhtään, mutta pakko niitä on kumminkin olla. Mutta yllättäen tässä matkan varrella on joutunut myöntämään, että ei se niin pöllö ohje ollutkaan. Joittenkin tavaroitten kohdalla kun järki on sanonut, että niitä ei kannata (tai raski) heittää pois, mutta sitten kun olen miettinyt asiaa siltä kannalta, että onko niistä oikeasti iloa ja todennut, että ei ole, tavara on saanut lähteä. Ja sitten taas päinvastoin. Joistakin vaan tulee se hyvä tunne ilman, eikä niistä silloin kannata luopua.

      Legot aion minäkin säästää. Ja Aku Ankan taskukirjat, joita meillä on numerosta 1 alkaen järjestyksessä aika pitkälle (pikkuveli niitä keräili) ja ne muutamat muut kirjat, joista pojat pienenä erityisesti tykkäsivät. Mutta kaikki muu saa lähteä ja on hyvin pitkälle jo lähtenytkin. Kummallakaan kun ei ollut mitään erityistä pehmosuosikkia tai yhtään mitään muutakaan, mihin olis muodostunut erityinen tunneside ja olis sen takia kiva säilyttää.
      (Mun haave on, että kunhan saan sen 7 liukuoven taustan siivottua niin että siellä on jäljellä suunnilleen ne legot ja kirjat, niin se vois olla sellanen pikkuihmisten (jos sellaisia joskus tulee) "salamaja", jossa vois leikkiä ja lueskella. Mutta siihen on vielä matkaa..)

      Olo ja elo on todellakin keventynyt tässä matkan varrella niin monella tapaa, että tuntuu tosiaan siltä elämänmullistavalta taialta.

      Ihanaa toukokuuta Taina <3

      Poista
    2. Pakko nyt sen verran tarkentaa, että kirja siis tökki ENNEN kuin luin sen. Sen jälkeen siitä tuli mun ystävä :)

      Poista
  4. Sä olet kyllä tehnyt melkoisen urakan, peukut sille 👍🏻. Mä en kyllä juurikaan osta mitään, en sisutusjuttuja enkä paljon muutakaan, mutta silti joka paikka on täynnä, meillä kun jemmataan ihan tulevan varalta juurikin mm. pahvilaatikoita yms. tosi tarpeellista 😏.
    Sulla on vähän rento apumies mukana hommissa 😝.
    Arvaa kuule, mulla ei ole YHTÄÄN kynsilakkaa ja vain yksi hajuvesi, kesän reissulta saan ehkä ostaa uuden...
    Ihanaa, aurinkoista toukokuuta ☀️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koitin muistella, milloin itsekään olisin ostanut yhtään mitään (siis muuta kuin pakollista tai ne Lupiini-päälliset), enkä kyllä nyt muista vuosilukua :). Olen aina porukassa se tylsä tyyppi, joka "ei ikinä osta mitään". Ei vaan ole tehnyt mieli, kun on koko ajan takaraivossa ahdistanut se tieto siitä, että kaapeissa todellakin ON jo ennestään vaikka mitä. Mutta nyt ei kohta enää ole ja se on kyllä niin mahtavan vapauttava tunne, etten olis ikinä uskonut. Tänään päättyy mun kirppispöytävuokra ja aamulla sen verran kurvasin sen kautta, että totesin, että eipä tarvi tälläkään kertaa tuoda sieltä mitään takaisin. Ne, mitä sinne jää, sain luvan jättää. Kirpparin omistajat sitten pistää ne johonkin omaan hyväntekeväisyyspöytäänsä. Aaahh. Vielä kun sen seitsemän mystisen liukuoven taustan saan perattua, niin alkaa olla loksahdus lähellä. Apparilta sen sijaan taisi jo lähteä henki :). (Oli raukka jäänyt yksin vahingossa sinne kaappiin, kun kaikki muut pehmot muutti syksyllä vastaanottokeskuksen lasten iloksi).

      Mun vanha luottohajuvesi (joka siis kesti varmaan pari vuotta ainakin, vaikka oli pieni pullo) loppui justiin ennen puutarharisteilyä, joten pääsin sopivasti laivalla ostamaan uuden tilalle. Sillä mennään taas muutama vuosi :). Eikähän sitä lakkaakaan oikein tuu käytettyä, kun en aina niin muista. (KonMari muuten kirjoitti, että kun luopuu kaikista ylimääräisistä kosmetiikkapurkeista ja ammeen reunalla nököttävistä purnukoista, alkaa iho kukoistaa. Sitä odotellessa siis :)).

      Nyt olis aika kiva olla ulkohommissa. Tai vielä mieluummin lomalla :). Niin ihanasti paistaa ja lämmittää. Vihdoinkin.

      Poista
  5. Nostan hattua sinulle!

    Minä en lue tuota kirjaa, saan muuten huonon omantunnon, kun en kuitenkaan tee niin.

    Ja olen juuri se, jolle tavaraa tuli jossain vaiheessa suvun täten ym perikunnilta toteamuksella, että ota sinä kun teille mahtuu eikä poiskaan raaski heittää. Nyt sitä roinaa sitten on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hatunnostosta :). Ehkä se oli jopa se uus puutarhahattu..

      Saattaa olla, että pitäisit koko kirjaa humpuukina, vaikka lukisitkin sen. Ja osittain se sitä vähän onkin, koska itse en ainakaan ihan niin pitkälle aio mennä, että joka päivä muistaisin kiittää kenkiäni päivän hyvästä työstä.. Kyllä sitä ennemmin tulee kiitettyä omia jalkojaan, jotka siitäkin päivästä taas selvisivät :). Mutta on siellä kyllä todella paljon pätevääkin asiaa. Tai ainakin se muhun kolahtaa, koska olen ihan fiilispohjalta toiminut samoin kuin KonMari suosittelee. Se kaappi tai laatikko tai "vähän" kerrallaan ei vaan yksinkertaisesti toimi silloin, kun tavaraa on paljon. Pakko hoitaa homma kertarysäyksellä, jos haluaa, ettei siihen tarvi käyttää loppuikää. Puoli vuotta oli kirjan suositus, mutta ihan siihen en pysty, koska iski turnausväsymys joulun kirppiskeikan jälkeen. Mutta nyt kun jonkunlainen loksahdus jo häämöttää, sitä jaksaa taas kummasti.

      Ja voihan kääk. Perikunnan tavarat kuulostaa juurikin siltä, että iskee ahdistus pelkästä ajatuksesta. Runsas tila on hyvä ja huono asia yhtäaikaa.

      Poista
  6. Minäkään en ole tuota kirjaa lukenut, mutta eipä meillä paljoa raivattavaa olekaan, siitä ovat lukuisat muutot pitäneet huolen. Minulle ei tee pahaa luopua jostain mitä en tarvitse.

    Hyvällä tiellä tunnut olevan tavaroiden karsimisessa.

    Ja tiedätkö mitä? Minäkin inhoan tuota RUUHKAVUODET-sanaa. Samaan inho-listaan voisin vielä lisätä PYYKKIRUMBAN ja ROUHEAN. Miten voi pyykin pesusta tulla oikein rumba nykypäivänä kun on kaikki pelit ja vehkeet? Ehkä vaatetta voisi pitää edes kaksi kertaa ennen kuin se laitetaan pyykkikoriin!

    Noista perityistä tai saaduista tavaroista sen verran, että olin saanut tädiltäni kahvikaluston, josta en pitänyt ja jota meillä käytettiin aniharvoin. Lahjoitin sen työpaikalleni vanhusten pyhäkahvikalustoksi. Ai että tuntuu hyvältä nähdä se nyt siellä ja kuulla vanhusten ihasteluja kauniista kupeista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvaa vaan, olenko tässä projektin varrella miettinyt, että voi kamala sentään, jos pitäisi nyt oikeasti muuttaa näiden 23 vuoden jälkeen johonkin. Iskee totaaliahdistus pelkästä siitä ajatuksesta, että olis todellakin ollut ihan PAKKO käydä kaikki läpi ja varmaan vielä aika paljon nopeammalla tahdilla. Nythän tää on kuitenkin tavallaan vapaaehtoista, vaikka en enää muuta vaihtoehtoa nähnytkään. Tuli joku mitta täyteen ja hyvä niin. Hetkeäkään en ole katunut, että tähän ryhdyin. Tai no, aina välillä, mutta se on mennyt ohi samantien, kun on taas tullut lisää tilaa hengittää.

      Ja hehhee. Mulla oli vanhassa blogissa "Ällösanakirja", johon lukijat sai ehdottaa omia inhokkejaan. Itse voisin tohon ruuhkavuosien ja pyykkirumban lisäksi lisätä ainakin sanat "laatuaika", "arjen pyöritys", "koiruus" (silloin kun tarkoitetaan koiraa), "parhautta" ja "jaksuhalit". Aargghh :D.

      Ihan näen silmissäni vanhukset arvokkaan kahvikaluston äärellä nauttimassa päiväkahveja. Ihana ajatus lahjoittaa kupit just sinne!

      Poista
    2. Pitää vielä lisätä tähän, että annoin pois nuo kupit vasta tätini kuoleman jälkeen, ettei hänelle olisi tullut paha mieli jos olisi saanut tietää että luovuin niistä.

      Poista
    3. No sekin oli ajattelavaista. Ja arvasinkin, että et niitä tädin aikana lahjoittanut.

      Poista
  7. Isoon taloon mahtuu isosti tavaraa, mut voin vain kuvitella kuinka hyvä fiilis sulle ( perheelle) tulee, kun saa turhaa kamaa pois poikkeen. Hyvä, hyvä.

    Onks se myös vähän niin, että nykyään meillä on kuitenkin taloudellisesti(kin) mahdollisuus ostaa sitä turhaa tavaraa. Muistan lapsuudesta, että silloin sitä oli aidosti onnellinen ja iloinen, jos jotakin sai. Esim. farkut käytettiin niin loppuun, että ne hajosi päälle ja uusia odotettiin kuin lehmä uutta navettaa. Mutta se tunne, kun sait jotakin uutta! Ja se päti vähän kaiken tavaran hankkimiseen, ei kai ollut varaa tai kulutushysteria ei ollut sillä tasolla. En tiiä. Loppujen lopuksi ihminen tarvitsee aika vähän. Tietysti, mieliteot ja tavaran haaliminen on ollut joskus ihan jees. Nykyään se tuntuu enemmänkin ahdistavalle. Jatketaan harjoituksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja aattele, että meidän talo on todellakin pieni. Mutta siellä on sillälailla hämysti sitä säilytystilaa, kun on kellari ja vintti, joihin on ollut niin helppo työntää kaikki sillä mielellä, että kun eivät jatkuvasti ole silmissä, niin pysyvät pois mielestä. Paitsi ettei pysy. Mulla ahdistaa melkeinpä enemmän se, mitä tiedän olevan kaapeissa kuin kaappien ulkopuolella. On suoraan suhteessa pään sisältöön. Mitä sekaisempi kaappi, sitä vähemmän ajatus kulkee ja päinvastoin.

      Mutta oikeassa olet, että kyllähän kaikki oli silloin vanhaan hyvään "ennenvanhaan" niin tiukassa, että ei tosiaan tarvinnut uusista tennareista haaveilla ennenkuin varpaat tuli vanhoista läpi. Farkkuja en koskaan edes saanut, vaikka kuinka toivoin ja anelin. Serkkujen vanhoissa teryleeneissä kuljin siihen asti kunnes pääsin ekaan kesä- ja iltatyöpaikkaan, että sain omaa rahaa. Siihen asti mentiin kuusihenkisessä perheessä yhden miehen palkalla ja selvä se, että ei siitä riittänyt kuin pakollisiin puuroaineksiin ja ruisleipään. Mutta niin vaan meistä on tullut ihan kunnon ihmisiä :).

      Ja ihan sama on mullakin, että se mikä ennen tuntui hyvälle, ei ole sitä enää. Kyllä se hyvä olo kumminkin tulee ihan muusta kuin siitä tavarasta.

      Niinkauan jatketaan, että loksahtaa ja sit voidaan nauttia siitä, mitä ollaan saatu aikaiseksi. Aaah. Ihana ajatus.

      Poista
  8. Pieneenkin kotiin mahtuu paljon tavaraa, liian paljon! Kuten mulla mun kaupunkilaiskotiin ja musta tuntuu että mulla on jatkuva raivaus menossa joka tosiasiassa päätty innostuksen puutteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano! Meilläkin on itseasiassa hyvinkin pieni talo, mutta siellä vaan on ollut ihan (liian) näppärästi paikkoja, joihin tavaraa voi säilöä niin, etteivät ole koko ajan silmissä. Paitsi että aika kauan sitten se tila loppui ja sittemmin niitä inhottavia epämääräisiä kasoja on alkanut kertyä sinne tänne. Vaan nyt helpottaa. Huomaan, että kaappi ei enää mene sekaisin, kun siellä on ihan oikeasti TILAA ja paikka kaikelle ilman, että tarvii tunkea.

      Ja lamaannus on mullakin aina ennen iskenyt, kun en ole keksinyt, mistä raivauksen aloittaisin, kun kaikkea on niin paljon. Ja kun en ole keksinyt, mistä aloitan, en ole aloittanut mistään :). Nyt on homma jo hyvällä mallilla.

      Poista
  9. Kuulostaa just niin järkevältä ja raikkaalta kirjoituksesi. Samoilla linjoilla, edellsiestä romusta pitäisi päästä vaan eroon. Turhaa ihminen hamstraa kaikenmaailman juttuja nurkkiinsa pölyttymään. Odotan sitä aikaa että ehdin rauhassa käydä kaapit läpi ja laittaa turhat kiertoon :) Mukavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Niin noloa ja tavallaan nöyryyttävää kuin se onkin, niin kyllä tässä on tosiaan matkan varrella joutunut muuttamaan käsityksiään omista tekemisistään ja tosiaan siitä, että olen AINA ollut se "mitään en osta"-tyyppi. No en tosiaan ole, vaikka ihan vilpittömästi olen niin luullut. Tai ainakin halunnut uskoa. Ja kaikkien tuikkujen ja tyynynpäällisten lisäksi kun tulee kaikki se, mitä olen ostanut pojille (joista vanhempi täyttää 23 ja nuorempi on 20) kaikkien näiden vuosien varrella, niin kertyyhän siitä vaikka mitä, jos ei matkan varrella tee asialle jotain. Hirvee urakka kertakaikkiaan, mutta jotenkin samalla niin älyttömän terveellinen ja palkitseva. Tuleepahan oppirahat moninkertaisesti maksettua, kun vaikeimman kautta hoitaa tämän(kin) homman :)

      Kivaa viikkoa sulle kans ja kiitos kun jätit viestin!

      Poista
  10. Kuulostaa just niin järkevältä ja raikkaalta kirjoituksesi. Samoilla linjoilla, edellsiestä romusta pitäisi päästä vaan eroon. Turhaa ihminen hamstraa kaikenmaailman juttuja nurkkiinsa pölyttymään. Odotan sitä aikaa että ehdin rauhassa käydä kaapit läpi ja laittaa turhat kiertoon :) Mukavaa viikkoa!

    VastaaPoista
  11. Itse en ole vuosiin tilannut mitään lehtiä enkä edes osta irtonumeroita koskaan. En myöskään ole vuosiin istanut kirjoja. En aio tapojani muuttaa. Kirjastossa käyn lukemassa ja lainaan paljon kirjoja. Ongelma tässä käyttäytymisessäni on se, että mikäli kaikki toimivat niin kuin minä, lehtien ja kirjojen julkaiseminen näin pienellä kielialueella käy mahdottomaksi, toimittajat työttömiksi, paperin kulutus (ja paperiteollisuus) tarpeettomaksi. Enkä minäkään sitten enää saa ainakaan niin laajaa valikoimaa lehtiä ja kirjoja kirjastosta... Kustannustoiminta toistaiseksi yrittää virallisissa viesteissä antaa toista kuvaa, koska surkeat luvut ruokkivat samanlaista kehitystä, mutta kyllä tosiasiassa vähenevää toiminta on ja alamäki kohtalaisen kalteva. No, aika aikaa kutakin, muutos lienee vääjäämätön - mutta kyllä vähän surku silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Ostaminen on hyvä ja huono asia yhtäaikaa. Välillä itsekin mietin, että jos kaikki olisivat yhtä nihkeitä ostajia kuin minä, niin siitä ei hyvää seuraisi.

      Pelottava ajatus tosiaan, että kirjat ja lehdet lakkaisivat kokonaan olemasta. On kuitenkin ihan eri asia lukea painettua sanaa paperilta kuin digilehtiä tai -kirjoja. Mulla pelkästään silmät jo rajoittaa, kun ovat aika hankalaa sorttia. Päivän kun tuijottaa töissä ruutua, ei tee mieli enää jatkaa samaa illalla. Ja kyllä se aamun sanomalehti vaan on niin paljon kivempi kaveri kuin nettilehti. Eikä tule katsottua elokuviakaan netistä. Joskaan ei kyllä oikein telkkaristakaan, mutta sen mitä katson, katson sieltä.

      Surku tosiaan tämä maailmanmeno monessakin mielessä.

      Kiitos kun jätit viestin. Mukavaa pyhää!

      Poista

Kiitos kivasta kommentistasi