OHI ON

Johan helpottaa.

Joulu on ohi ja voin taas olla normaali.

Jos ei ole jouluihminen, ei vaan kertakaikkiaan ole jouluihminen. Vuosia yritin olla, tai ainakin kuvittelin olevani, mutta nyt on jo pakko ymmärtää, että en ole. Ei sillä ettenkö tykkäisi joulusta, mutta se ei vaan itselleni ole se vuoden kohokohta, jota odottaisin ja valmistelisin viikkoja tai jopa kuukausia. Mutta en myöskään halua olla ilonpilaaja, vaan kunnioitan kaikkien kotien ja ihmisten jouluja sellaisina kuin ne ovat, ja syön riisipuuroni hymyillen, vaikken siitä tykkääkään.

Joulupäivän aamuna

Tänä vuonna kylläkin tapahtui aattopäivän lumisateen lisäksi sellainenkin ihme, että jokavuotinen kinkunpaistopainajainen päättyi poikkeuksellisesti niin, että kinkku kypsyi ennen paistajaansa. Ei nimittäin ole mikään ihan saletti juttu ollut tässä taloudessa koskaan. Ja syykin siihen selvisi, kun lopulta ostin uuninlämpömittarin, joka todisti, että meidän uuni on todellisuudessa parikymmentä astetta viileämpi kuin mitä se väittää olevansa. Siinä siis syy viimevuotiseenkin episodiin, jossa porukka jo kiemurteli nälästä vatsat kurnien, kun jo reilut pari tuntia yliaikaa uunissa pötkötelleeseen kinkkupoikaan tökätty paistomittari näytti aina vaan kuuttakymmentä astetta. Mutta syötiin sitten mitä syötiin ja annettiin kinkun odotella parempia aikoja.

Vaan se siitä joulusta. Paitsi että yllätyslahjojakin sain, joista yksi oli niin arvokas, etten oikein osannut heti edes iloita. Olin paremminkin vähän vihainen siitä, että mitään niin kallista minulle ostettiin. Mutta kun mies muistutti, ettei ole kahteenkymmeneenyhteen vuoteen ostanut yhtään lahjaa (paitsi pipon ja ne seitsemän numeroa liian suuret lämpökumisaappaat, jotka jotkut teistä saattavat muistaakin), päätin unohtaa tuohtumukseni ja iloita saamastani kauniista rannekellosta. 

Valitsijaksi mies oli värvännyt miniäparan, jolle toivottavasti ei jäänyt tehtävästä pysyviä traumoja. Voin nimittäin kuvitella, että oli tuskallista tehdä päätöstä, koska tuskin olisin suoriutunut siitä edes itse.

Merkkikelloja en osaa esitellä, joten tässä yksi siskoni lahjoittamasta 

hervottomasta Dermosilin yllätyskorista löytynyt suosikkini.

Vaan se joulusta ja keväisempiin aiheisiin. Tänään kun tuntui jo ihan siltä, että olisi vähintäänkin helmi- tai maaliskuu. Tai oikeastaan jo eilen, kun aurinko päätti yllättää.

Mieli alkoi tehdä hiihtämään, ja toiveikkaasti kävelin pururadalle katsomaan, josko sinne olisi pyhien aikana ilmestynyt latu. Ilahduin kun näin siellä tutun miehen suksineen, mutta mies vastasi intoiluuni verkkaisella "Ei siä mittään latua ollu. Mää hiihrin vaan"-lauseella. No ei siinä sitten mitään. Eihän meillä itseasiassa olisi ollut mitään, millä hiihtääkään, koska sattumoisin mieheni ja omat sukseni sulivat tulipalossa kärjistään yhteen. (Joku kyllä silloin lohdutti aika kauniisti, että josko se oli meidän pitkäikäisen liiton symboli. Ja voihan se niin ollakin).

No jos ei kerran hiihtämään pääse, niin ainakin järven rantaan kävelemään sitten. Ja voi että miten voikin olla niin kaunista. Jopa niin kaunista, että väkisinkin muutama kuva onnistui. Ja koska en osannut päättää, mikä onnistui paremmin kuin toinen, joudutte nyt katsomaan ne kaikki :).

26.12.2014 iltapäivällä kahden maissa.

Hiihtäjämiehen tapaamisesta tuli mieleen toinenkin lähiaikojen kohtaaminen metsässä.

Kävin nimittäin ennen joulua useampaankin otteeseen keräilemässä havuja ja varpuja samoilta kulmilta tehdäkseni erinäisiä kranssintapaisia ja muita asetelmia.
Yhtenä iltana kun pyrytti lunta erityisen sakeasti ja kyykistelin jäisten varpujen äärellä, pysähtyi partasuinen lenkkeilijä kohdalle ja kysyi "Mitäs sää niistä värkkäät?" ja kun pikasommittelin aikomani havu-varpu-ovikoristeen, mies sanoi, että "No mutta siitähän tulee varmaan hiano" ja alkoi ilman sen kummempia avukseni keräilemään aineksia.

Siinä sitä sitten tuntemattoman partanaukkelin kanssa kyykittiin pimeässä metsässä ja oltiin niin yhtä pataa että. Tuli iloinen mieli semmoisesta ja olin kyllä taipuvainen ajattelemaan, että josko joulun alla ihmiset kumminkin ovat tavallista hövelimpiä toisiaan kohtaan.

Mutta kun pääsin kotiin ja näin itseni eteisen peilistä, en enää ollut ihan varma, oliko kyseessä kumminkin sääli vai oliko pimeä metsä kenties jättänyt totuuden paljastamatta. Näytin nimittäin poskille valuneine vesiliukoisine ripsiväreineni (joita en ole tottunut käyttämään ennenkuin allergian takia on ollut pakko) ihan kunnolla köniini saaneelta Pandakarhulta.

Mutta järvikävely jatkuu ja kamera vaihtuu. Hassua, että värit muuttuvat niin paljon. Tai sitten en vaan osaa.

Että semmoista.

Viimeaikoina on tapahtunut paljon asioita, joista olen haaveillut, mutta joiden en enää uskonut toteutuvan. Ihan työperäisiä sellaisia. Ja lisää on tulossa. Mutta kirjoittelen niistä sitten joskus jos kirjoittelen.

Nyt toivottelen kaikille parasta mahdollista joulunjälkeistä elämää :).