Sivut

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

PELKÄÄJÄN PAIKALLA

En halua valittaa, mutta...

Nyt ärsyttää. 

Koko päivä on mennyt pilalle, koska säätiedotuksessa luvattiin ukkosta, jota pelkään ehkä enemmän kuin mitään muuta asiaa maailmassa. Sattuneesta syystä nykyään vieläkin enemmän kuin ennen.

Aamusta asti olen siis hermostuneesti tuijotellut vuoroin taivaalle, vuoroin Ilmatieteen laitoksen ja kaikkien mahdollisten kilpailijoidensa / kollegojensa nettisivuille ja toivonut parasta, mutta pelännyt pahinta.

Peruin jopa suunnittelukäynnin, jonka pari päivää sitten otin innostunein ja iloisin mielin vastaan. (Luulin jo, etten enää pysty innostumaan spontaanisti mistään, mutta pienikin lupaus siitä, että pääsen tekemään itselleni sitä kaikkein mieluisinta hommaa eli suunnittelemaan, todisti, että olen sittenkin elossa).
En vaan uskaltanut ottaa sitä riskiä, että juuri kun pääsen perille mökkirantaan, alkaa salamoida, ja samalla kun pelkään siellä järven rannalla, mietin, tuliko nyt kotona varmasti irrotettua kaikki johdot seinistä vai unohtuiko kumminkin joku.

Huoh. Ja kun mies soitti lähteneensä golfkentälle, hermostuin siitäkin, koska kyseessä on pahimman laatuinen pököpää, joka ei pahemmin ukkosia kumartele. Ja kuitenkin golf on ehkä vaarallisin mahdollinen laji kyseisellä kelillä.  Oikein suututtaa, koska tuntuu, että uhmaa luonnonvoimia tahallaan ja samalla vähättelee omia pelkojani. Tuskin tekee sitä tarkoituksella, mutta siltä se tuntuu. Telkkarikin on ihan pakko avata, jos sieltä tulee joku elämää suurempi jääkiekko-, jalkapallo- tai mikä nyt vaan ottelu samaan aikaan, kun taivas on valkoisenaan salamista.
(On varmaan ainoa asia, josta saadaan hyvinkin äkkiä riita aikaiseksi, koska kumpikaan ei vaan kertakaikkiaan ymmärrä toista).

No. Täällä sitä nyt istuskellaan kauniissa ilta-auringonpaisteessa, eikä pisaraakaan luvatusta rankkasateesta, saati ukkosesta, ole sattunut kohdalle. 
Hyvä tietysti niin, mutta siitä huolimatta ottaa pannuun, että meni koko päivä ihan suotta pilalle ja tuli vielä peruttua se suunnittelukäyntikin ihan turhaan. Tosin siirsin sen huomisaamuun, joten ei sen pidempi viive, mutta kumminkin. 

Ja koska tälle turhalle ärsyyntymisen linjalle tuli kerran lähdettyä, niin sanonpa nyt senkin, että tänään sieppaa ihan erityisesti sekin, etten vaan kertakaikkiaan osaa vangita kameralla sitä mitä paljaalla silmällä näen. Grrr. En edes niin yksinkertaista asiaa kuin keittiön verhoja (jotka nyt tietenkin kaikessa kiinnostavuudessaan ovat ihan sieltä maailmankaikkeuden kärkipäästä..)

Ja kamerakin tuntuu olevan väärää merkkiä (Sony), eikä Canonin EOS-joku. (En Osaa Sanoa tarkemmin niistä malleista). 

Mutta kaikkein eniten harmittaa se, että olen näin ärsyyntynyt. Oikeasti en halua olla, mutta sille ei nyt vaan voi mitään.
Ja vaikka pihalta on nyt rauniot purettu, en pysty iloitsemaan siitäkään. En vaan nyt justiin jaksa kirjoittaa, miksi. Ottaisin niin paljon mieluummin takaisin kaiken sen, joka meillä oli ennen huhtikuun kahdettakymmenettäkolmatta päivää.

Kaikkein vähiten, mutta silti riittävästi harmittaa se, että ilo tänään tekemästäni löydöstä latistui, kun en osannut kuvata sitä.

Löysin nimittäin sattumalta aivan ihanan Wine coolerin, joka näytti ihan timantilta :). Materiaalina kevyt akrylaatti, jota voisi luulla lasiksi (tai siis timantiksi) ennenkuin ottaa sen käteen ja tuntee materiaalin keveyden.

Jäähdytyskäyttöön en sitä ajatellut, vaan maljakoksi, koska se on niin täydellisen kaunis.
Sireeni(syreeni?)puskasta poimin siihen muutaman oksan, koska ajattelin, että luvattu rankkasade kumminkin piiskaa ne pilalle. 
Yleensä en pahemmin raski oksia paljon maljakkoon taitella, vaikka niin kauniita ovatkin. Kestävät kumminkin alkuperäisellä paikallaan niin paljon paremmin kuin sisällä. Joskin ilokseni olen todennut, että kun joka päivä leikkaa uuden imupinnan oksiin ja laittaa niille niin kuumaa vettä kuin hanasta lähtee, kestävät taas monta päivää pidempään.


Tässä siis kuvataan coolia maljakkoa, josta ei näy häivääkään.

Siellä se kuitenkin on.

Tykkään ihan hirmusti. Kuin myös uusista keittiön verhoista, jotka eivät suostuneet kuvaan.

Ja tämä ei nyt ole mikään perinteinen blogin loppukysymys, koska en ole ammattilainen, mutta kysynpähän ihan vilpittömästä mielenkiinnosta, että mitä te muut pelkäätte vai pelkäättekö mitään?
(Pelkoa siitä, että lapsille tai muille perheenjäsenille tai läheisille tapahtuu jotain pahaa, ei lasketa, koska se on meillä kaikilla ihan taatusti ylitse muiden).

Ja Ilmatieteen laitokselle sellainen pyyntö, että pliis, älkää pelotelko turhaan. Ja jos vielä saa jotain toivoa, niin sellaiset välimallin kelit olis kauhean kivoja. Ei aina tätä joko-tai-touhua, vaikka Suomessa ollaankin.

Että tämmöistä tällä kertaa. Kiitos ja anteeksi :)


41 kommenttia:

  1. Vaikuttaa vähän siltä, että perusturvallisuutesi on pahasti järkkynyt ja stressiä pukkaa, eikä ihme. Lapsena pelkäsin ukkosta, mutten enää. En tykkää rajuilmoista, mutta niitä tulee ja menee, peloistani riippumatta. Sireenin tuoksu helpottaa ärsytystä ja pahaa oloa, toivottavasti. Jotkut päivät vaan ovat niin.... ärsyttäviä :)
    Hauskaa loppuviikkoa ja intoa suunnitteluprojektiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein tulkitsit :).
      Mun ukkosenpelko on perua lapsuudesta, koska silloin sillä peloteltiin ja oikein kunnolla. Ja kerran yksin kotona ollessani (ja pelätessäni) salama löi puhelimen pistorasian liekin kera irti seinästä. Ei yhtään helpottanut olotilaa.. Ja tulipalon jälkeen hermoilu on vaan lisääntynyt. Ei ole kivaa. Haluaisin niin päästä tästä olotilasta jo eroon, mutten tiedä miten. Olisinpa yhtä rauhallinen kuin sinä :)

      Mutta nyt onneksi paistaa aurinko ja kohta lähden ajelemaan sinne mökkirantaan keikalle. Kivaa :)
      Mukavaa loppuviikkoa sinulle myös ja viikonloppua siihen heti perään.

      Poista
  2. Minä taas kammoan hammaslääkäriä. Kamalasti :o
    Lähetän täältä rauhoittavia ajatuksia sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei taida kuulua hammaslääkärikäynnit omiinkaan suosikkeihini :). Etenkään kouluaikoina, kun laulettiin "Tiedän paikan kamalan, hammaslääkäri Salmelan..." (oletan, että hammaslääkäri Salmela ei ollut ainoa, jolle koululaisilla oli tapana laulaa :))
      Nyt olen kumminkin viimeiset vuodet päässyt niin ihanan hammaslääkärin käsiin, etten edes ymmärrä, miten pystyy tekemään ihan mitä vaan niin, että mikään ei satu eikä edes vihlo. Lääkäri vaan viheltelee samalla kun tekee työtään ja siinä kun vielä itse odottaa sitä ikävää vihlaisua, niin sitten jo onkin valmista. On kyllä huippu tyyppi. Mieluusti lähettäisin sulle lainaksi :)

      Kiitos rauhoittavista ajatuksista. Niitä tarvitaan taas heti kun säätiedotuksessa yksikin salamankuva vilahtaa <3

      Poista
  3. Käärmeitä,voi kamala!!Tykkään liikkua luonnossa/metsässä mutta tuo kammo meinaa välillä pilata suunnitelmat ja retkeilyt.Koskaan en ole käärmettä luonnossa nähnyt..En ymmärrä mistä pelko johtuu.Onneksi toisten aikuisten seurassa uskallan patikoimaan/marjastamaan mutta jos olen yksin niin mielikuvitus vie voiton ja olen varma,että paikka kuhisee käärmeitä.Ymmärrän täysin sinua ja varmasti viime aikaiset tapahtumat vielä lisää pelkoa..Halaukset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No käärmeet on mullakin ihan listan kärjessä. Heti siinä ukkosen perässä.. (Itseasiassa kirjoitinkin niistä tuon tekstini loppuun, mutta poistin sen kumminkin).
      Pohjanmaalla oli lapsuudessa kyykäärmeitä ja mumma niillä pelotteli oikein kunnolla.
      Ja myöhemmin törmäsin käärmeisiin tämän tästä lapsuudenaikaisen parhaan kaverini kotona. Asuivat metsän laidassa ja heillä oli kasvihuoneita, joihin kyyt tuli lämmittelemään ja nahkojaan luomaan. Hrrrr. Ja jopa ystävälleni (jolla oli omasta mielestäni kaikkea, mitä voi toivoa) tehdyssä ulkouima-altaassakin näin pari kertaa käärmeet uimassa. Yäk. Ja kerran tippui puusta poikasia ihan meidän nenän eteen. (En ollut tiennyt, että kyyt voi poikia puussa).

      Että ymmärrän sua paremmin kuin hyvin.

      Joku siinä kyykäärmeessä on erityisen inhottavaa, koska silloin kun olin Thaimaassa töissä ja siellä niitä käärmeitä tosiaan oli enemmän kuin omiksi tarpeiksi, niin niitä ei osannut edes pelätä, kun olivat niin suuria ja värikkäitä. Jotenkin oli sellainen olo, etteivät voi muka olla vaarallisia, vaikka oikeasti ovatkin.

      Mutta tää ei nyt tietenkään yhtään helpottanut sitä käärmekammoa. Siitä ei mahdeta päästä eroon, mutta onneksi suurin osa ajasta kumminkin menee niitä miettimättä.

      Ja kiitos halauksista <3

      Poista
  4. Nyt kyllä heitit ihan kamalan vaikean kysymyksen. Mun piti oikeasti alkaa miettimään mitä mä pelkään. Kysyin mieheltänikin että mitä minä pelkään. En kuulemma mitään. Kysyin myös lapsilta ja vastaus oli taas sama. Jos ei saa laskea sitä, että lapsille tai perheen jäsenille kävisi jotain, niin en taida pelätä sitten mitään. En kyllä tiedä onko tuo hyvä asia, sillä osaanko minä sitten oikeasti varoakaan mitään? Vai otanko turhan helposti riskejä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisinpa minäkin tollanen Salla Peloton :). Mutta kun en ole. Oikein ärsyttää itseäkin, etten näytä ikinä pääsevän eroon tosta ukkosen pelosta. Enkä käärmekammosta.
      Ahtaisiin ja korkeisiin paikkoihinkaan ei ole menemistä, mutta harvemmin on onneksi pakkokaan.

      On se hyvä ja suorastaan kadehdittava asia, ettei ole pelkoja. Kyllä niitä sitten tulee mieleen, kun on oikeasti tarpeen. Toivottavasti ei koskaan :)

      Poista
  5. Annukka, nyt rinta rottingille vaan ; ) siellähän ne verhotkin kuvassa pilkistää ja sireeneistäkin tuli kauniit kuvat! Eikä sillä kameran merkillä väliä ole, suht´samat säädöt niistä kumminkin löytyy. Pokkareista vähän vähemmän ja järkkäreistä enemmän, mutta kuvia saa kaikilla. Sun kuvissa ei ole mitään harmiteltavaa, ovat tarkkoja ja kirkkaita, mutta ymmärrän kyllä ärsytyksen siitä, ettei saa taltioitua sitä mitä näkee. Tapahtuu mullekin lähes joka kerralla ; )

    Mutta juu, se pelkoasia. Äiti pelkäsi ukkosta ihan kauheasti kun olin lapsi ja nuorena aikuisena opettelin siitä pelosta ihan tietoisesti pois. Tosin en siltikään ukonilmoista pidä, mutta voin jo katsella salamointia ihaillen ja kunnioittaen luonnonvoimia : ) Käärmeitäkään en pelkää, kun tätini opetti lapsuuden marjaretkillä niiden kanssa tulemaan toimeen. Hämähäkkejä inhoan kyllä syvästi, enkä varmasti suostuisi ottamaan isoa tai pientäkään lukkia kädelleni. Ahtaan paikan kammoa poden myös, joten vuosien takainen magneettikuvaus ei ollut herkkua ; )

    Ollaan yhteydessä ja voisit vaikka tulla meille kahville kun ehdit? Laittelen sulle tekstaria asiasta.
    Ja hauskaa suunnittelukäyntiä! Siitä se lähtee : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta :). Nyt mua jo ärsyttää paljon vähemmän. Vielä kun osaisin opetella ukkoskammosta pois, mutta se ei nyt taida vähään aikaan onnistua vaikka kuinka haluaisin.
      Käärmeet on mun kammolistan kärjessä myös, mutta niihin en onneksi ole pitkiin aikoihin törmännyt, vaikka tiedän, että niitä golfkentän laitamillakin on. (Joku suojelus mulla varmaan on, kun kaksi kertaa on käynyt niin, että kaikki muut saman peliryhmän jäsenet on nähneet ison kyyn kentällä, mutta minä en. Sama tapahtui Thaimaassa. Kwai-joen viidakkoretkillä kun joku asiakkaista aina näki käärmeitä, mutta minä en. Paitsi viimeisellä vetämälläni reissulla, kun yksi (isohko) nainen hyppäsi säikähdyksestä melkein mun syliin ja tosiaan oli melkoisen pitkä ja paksu musta-kelta-raitainen käärme siinä ihan lähistöllä. Lähti kyllä karkuun, kun hypittiin tasajalkaa).

      MItä magneettikuvaukseen tulee, niin se olis just mun painajainen ja ennakkoon ehdin jo sitäkin pelätä, kun oli hyvin todennäköistä, että olkapääni takia sinne joudun, mutta onneksi ei tarvinnut. Hui. Vieläkin ahdistaa ajatus ahtaasta paikasta.

      Ja kiitos paljon kahvikutsusta :). Tulisin tosi mielelläni. Itseasiassa olin itsekin ajatellut, että olis kiva nähdä useammin. Voitais jatkaa juttua siitä mihin viimeksi jäätiin. Jos vaikka joskus päästäis molemmat oikein tositoimiin kaikkine suunnitelminemme :)

      Poista
  6. Munkin täyty oikein miettiä mitä mä pelkään...enkä keksinyt. Inhoan hämähäkkejä yli kaiken mutten pelkää ja ukkosta rakastan. Kun ukkostaa menen rantaan ja istun siellä kivellä ja vaan ihailen. Se on vaan niin upeata luonnon sinfoniaa. Ja kuule täälläkin on semmoinen megaketutus ihan kaikkeen ja kaikkia kohtaan että huhhuh. Tarkistin jo kuun asennotkin kun en ymmärrä mistä tää johtuu....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nonni. Siinä olis oiva pari mun ukolle, joka on just tommonen ukkosella :). Olisin sitten teille molemmille yhtäaikaa vihainen (kun pelkäisin, että teille sattuu jotain, kun istutte siellä veden äärellä, johon on ehdottomasti kielletty menemästä.. :)

      Hämähäkit ei oo kivoja, mutta niitä en jaksa ihan hirveästi kammota. Tosin täytyy sanoa, että sellaset kämmenenkokoiset karvajalkaiset yksilöt, joita Thaimaan Kwai-joen retkellä bambumajani seinästä bongasin, oli kyllä melko hyytäviä. Hrrr.. Siinä meni koko yö öljylamppu kädessä niitä kytätessä, etteivät tuu sänkyyn, jos satun nukahtamaan. Siitä sitten aamulla silmät ristissä asiakkaita viemään viidakkoretkelle :)

      No toivotaan, että kun aikansa ketuttaa, niin asiat taas kääntyy huomaamatta paremmiksi. Siellä ja täällä.

      Poista
  7. Kiitos - pelkoja riittää: ahtaat tai korkeat paikat, hyi! Käärmeet, hyi! Enkä mielelläni ukonilmalla ulos uskaltaudu, mutta katselen kyllä luonnon voimia kunnioittaen - mummoni, jolta aikoinaan paloi navetta ukkoseniskusta, pelkäsi ukkosta koko loppuikänsä ja niin siellä istuttiin kumisaappaat jalassa autossa joka kerran kun jyrähti.
    Ja sinun kuvasi ovat hyviä - verhotkin näkyy ja maljakosta saa juurikin kertomasi kuvan. Melkein tunnen syreenintuoksunkin.
    Aurinkoista ja ukkosetonta viikkoa sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahtaat paikat hui ja korkeat kans iso hui :). Ihan viiltää jalkapohjista ja pohkeista, kun vaan vaikka telkkarista katson kuinka joku keikkuu jossain korkealla. En tykkää. En uskalla edes kävellä kovin korkealle sellasia portaita pitkin, joista näkyy läpi. Ja ahtaanpaikan kammoa piti muka nuorempana testata sillä, että kaverin kanssa ryömittiin teiden alta kapeita ojarumpuja pitkin. Melko järkevää.

      Ja mitä mummoihin tulee, niin nimenomaan omalta mummaltani ukkosenpelkoni on peruja. Laitettiin kumisaappaat jalkaan ja mielellään ahtauduttiin serkkujen kanssa sängyn alle tai vaatekomeroon. (Voisin kuvitella, ettei mumma meitä sentään sinne kaappiin käskenyt, mutta saappaat oli pakolliset).
      Ja toinen paha oli nimenomaan kärmes. Niitäkin siellä mumman kotona riitti, kun peltojen ja metsän keskellä asuttiin.

      Tänään piti olla hellettä, mutta taas sillä hitsin ukkosella pelotellaan. En tykkää, muttei auta.

      Sopivan aurinkoista ja lämmintä viikkoa sinne myös!

      Poista
  8. Pistit aika pahan....ahtaat paikat on ainoa mitä tähän hätään keksin :-)
    Senkin huomasin silloin, kun remppasimme verantamme alustaa, huh, ahdas paikka minne olii pitänyt mennä miestä auttamaan....autoin niin, että jalat olivat verannan alla, pääni ulkoilmassa.
    Olet varmasti vähän vereslihalla tapahtuneiden johdosta, kyllä se siitä laantuu, ainakin pahimmat!
    Eikä sekään ole mikään heikkous, että tunnustaa pelkonsa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehhee :D. Siinähän sitä oli apulaista miehelle kerrakseen. Vaikka mikäs siinä, jos on kätevät jalat :D

      Ahtaat paikat ei kyllä ole munkaan feivoritteja. Tosin nuorempana sitä tuli tungettua itsensä kaikenlaisiin paikkoihin, mutta nykyään pysyttelee mieluummin pois. (Ja vaikkei liity auheeseen, niin tuli mieleen, että nuorempana tuli myös yhden kaverin kanssa kilpailtua siitä, kummalla on suurempi suu ja se testattiin tunkemalla suuhun niin paljon sitä peruskellertävää ja kovaa käsipaperia, jota on saatavilla niistä seinällä olevista peltipömpeleistä... Melko fiksua sekin. Nyt pistää kakomaan pelkkä ajatus siitä, että pitäis ykskin arkki pistää suuhun :)).

      Ja mulla on tapana tunnustaa aina kaikki :). Vähän liiaksikin. Mutta tuskin mun pelot keltään huomaamatta jäis muutenkaan, kun käytös kumminkin muuttuu aika epänormaaliksi heti, kun ykskin salama välähtää.

      Poista
  9. Mitä sie nainen rutiset :D maljakko näkyy oikein hyvin ja niiin muuten näkyy verhotkin :)

    Sä olisit varmaan tullut hulluksi Istanbulissa....on meinaan rytissyt ja jyrissyt ja salamoinut ja satanutkin vähän.
    Viime yönä olin just nukahtanut hikisen nihkeeseen oloon kun heräsin kunnon sateeseen. Ja kohta jytis. Eikun ovi levälleen (ranskalainen parveke) ja kaiteeseen nojailemaan ja nautiskelemaan, olipahan komeeta kun kunnolla salamoitti ja rytisi tunnin pari. En mie tuossa ovella koko aikaa roikkunut, jätin oven auki ja verhot osin eteen ja menin sängylle kirjan kanssa - oli ihan liian nihkeetä nukkua. Yritin muutaman kuvankin ottaa, mutta liikaa isoja puita tuossa puistonlämpäreessä, olis pitänyt mennä kattoterassi, mutta en viitsinyt....jos siellä on joku ilmaisin ovissa kun ne avaa, niin joku olis suotta joutunut heräämään ja katsomaan kuka siellä hiipparoi....

    Mitä mie pelkään?? Jaa-a, satunnaisesti joskus tietty vaikka mitä, tilanteesta ja olosuhteista riippuen. Pääsääntöisesti noita poissuljettuja lukuunottamatta en kai suuremmin mitään. Holtittomia kuskeja. Ja yleistä välinpitämättömyyttä?
    Ja ajatusta, että pitäis mennä johonkin ahtaaseen putkeen tms.....esimerkiksi magneettikuvaus ei ollut ollenkaan mun juttu :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en tiä, olisinko ihan hulluksi tullut, mutta en varmasti olis viihtynytkään moisessa kelissä. Se vaan on jännä juttu tän ukkospelon kanssa, että sitä esiintyy oikeastaan vaan silloin, kun olen kotona. Ei niinkään muualla. Paitsi jos siellä muualla tiedän, että täällä meillä kotona päin ukkostaa, niin silloin olen ihan paniikissa. Olkoot sitten joku kotona tai ei. Ja asuntovaunulla pelkäsin kans. Heti kun vähän jossain jyrähti, niin meikäläinen kipitti kelaamaan antennin alas ja mies mökötti, kun taas meni joku tärkee urheiluohjelma sivu suun. Tai siis silmien.

      Magneettikuvaa jännitin minäkin, mutta se meni onneks hukkaan, kun ei lopulta tarvinnukkaan mennä. Mutta jännitin ihan riittävästi sitäkin, kun nuorempi poika sinne putkeen aikanaan neurologin lähetteellä lykättiin. Hui. Hukkaan tosin meni sekin paniikki, kun poika nukahti siihen hurinaan samantien :)

      Holtittomat kuskit on hyvä lisä listaan. Ja se yleinen välinpitämättömyyskin erityisesti siinä mielessä,e ttä vähän tuntuu, ettei ihan kaikilla enää nykypäivänä ole kunnioitusta ihmishenkiä kohtaan. Tehdään mitä karmeimpia juttuja tosta vaan. Mutta niitä jos vielä alan ennakkoon pelkäämään, niin sit en voi lähteä täältä enää mihinkään :)

      Hyvää loppureissua!

      Poista
  10. Hammaslääkäriä. Siinä määrin, että tarvitsen rauhoittavan lääkkeen päästäni hammastarkastukseen ja jonkun viemään minut sinne (ja tietysti poiskin, koska se on aika yty se lääke). Mene, koska on pakko, mutta pelko ei ole kadonnut. Minulla on hyvä ja ihana hoitava lääkäri, joka tietää tilanteen. Silti pelkään, joka kerta.

    Minusta kuvasi ovat kauniita, minä tykkään!

    Jaksamista viikkoon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monesti oon miettinyt, että mikähän sen hammaslääkäripelon itselläkin on aikanaan aiheuttanut. Tai siis eihän siinä oikeasti sitä lääkäriä pelkää, vaan sitä, että kohta vihlaisee tai muuten sattuu ikävästi. Kai se tuli niiltä alakouluajoilta, kun jonossa mentiin kouluhammaslääkäriin, joka ei paljon tuntunut siitä välittävän, vihlooko vai ei. Ei puhettakaan, että olisi ketään lähdetty puuduttamaan. Olis vaan mennyt aika hukkaan..
      (Muistan yhden kerran, kun tuntui, että mulle oli sullottu suu täyteen niitä vanutötteröitä ja siihen päälle vielä se inhottava imuri ja samaan aikaan joku soitti hammaslääkärille ja alkoi kysellä neuvoja johonkin tietylle hyvälle mustikkapaikalle. Vai sieni-apajako se oli, en muista. Lääkäri neuvoi puhelimessa kaikki metsätiet ja kinttupolut juurta jaksain ja kertoili siinä vielä kaikki viime aikojen kuulumiset ja juorutkin sillä välin, kun meikäläinen meinas tukehtua niihin suussa oleviin mötteihin :)).

      Onneksi sulla on ymmärtäväinen lääkäri, vaikkei pelkoa poistakaan. Se se vasta kauheeta olis, jos lääkäri sanois, että suu kiinni (tai siis auki :)) ja pää tuoliin äläkä valita. Hui.

      Ja kiitos paljon <3

      Poista
  11. Ihana sinä <3
    Ihan jo tuohduin ilmatieteen laitokselle sun puolesta - ja senkin takia, että semisti pelkään itsekin ukkosta. Mun siskokulta on myös ukkosfobikko, seuraa netistä lähestyviä ukkosrintamia kädet töpseleillä valmiina. Ei vais, kyllä ymmärrän oikeesti tuo lajin pelon, vaikka se ei ihan top-kolmoseen mulla itsellä yllä. Mun omat pelon aiheet, ne on varmaan jopa huvittavia. Isot, monijalkaiset ötökät, hammaslääkäri, liikenteen törpöt vaaran aiheuttajat ja ...pakko tunnustaa, että jollain tavalla myös pelkään pimeää.. Oon tullut kerran niin pahasti pelästytetyksi, että siitäköhän jäänyt pimeän pelko.
    Mutta maljakko - cooler... aivan ihana!
    Mukavaa torstaita <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiva Ellis myötätuohtumisesta :). Olishan se vähintään kohtuullista, että jos ukkosella kerran pelotellaan, niin sitten sitä järjestetään kanssa. Mutta niin, ettei aiheuta vahinkoa kellekään.
      Ja nyt kun äsken katsoin säätiedotusta, niin meni sitten jännityksen puolelle tämäkin yö taas, kun ollaan huomenna menossa pelaamaan yhtä kutsu(golf)kisaa ja olin jo varautunut helteeseen, jota luvattiin, mutta nyt sitten taas tuli se tuttu "Länsi- ja Etelä-Suomessa sade- ja ukkoskuuroja..". Grrr. Miksei voi olla vaan ihan sellanen ihanan mukava poutakesä, jolloi aurinko paistaa päivisin ja jos on pakko sataa, niin kuin on, niin sitten mieluiten ihan vaan yöaikaan :). Sellasta oli ennenvanhaan. Ainakin mun muistin mukaan :)
      Lähetän terveisiä sun siskolle, joka tuntuu olevan ihan just mun ukkospelkosamis. Täälläkin ollaan valmiuksissa kädet töpseleillä..

      Isot monijalkaiset ötökät kuulostaa justiin tuolla mun ylempänä mainitsemilta kämmenenen kokoisilta karvajalkahämähäkeiltä, joiden kanssa Thaimaan työaikoina jouduin tekemisiin. Hui. Ei ollu kivaa. Etenkään sitten kun öljylampusta loppu öljy ja oltiin ihan vaan pimeän viidakon laidalla ja koko ajan tiesin, että ne hitsin hämähäkit on siellä.
      Että hyvin ymmärrän molemmat. Sekä pimeän että ötökät.

      Mutta maljakko on tosiaan ihanan cool :).

      Ja nyt kun mun vastaus kesti näin kauan, niin toivottelen samantien ihanaa viikonloppua sulle <3

      Poista
  12. Niin mekin peruttiin viime kesänä reissu kovien rankkasateiden takia...Eikä satanut yhtään! Nyt ei peruta..Vasta pelottelivat hirveillä ukkosilla, eikä tullut mitään taaskaan.
    Lapsena pelkäsin ukkosta ja istuin kumipatjalla kumpparit jalasa kaukana sähkölaitteista. Nyt en enää pelkää niin paljoa. Ukkosenjohdattimet (kai) on yms. Koneita otan pois sähkösta, tietsikan ja nettipiuhan.
    Usein pelkään auton kyydissä, jos on liukasta ja jos mies ajaa kovaa. Siis pelkään kovaa vauhtia, että joku tulee kylkeen jne, kait mulla on lapsuudesta jäänyt sellanen trauma. Ite en aja autoa!
    Se voipi olla sulla joku posttraumaattinen sressireaktio, kun koulut ja muut oli sressaavaa ja sit se palo. Aikansa vie toipuminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mulla on myös Sony, kun en tiedä paremmasta niin sillä kuvaan :D

      Poista
    2. Voi pientä Emilietä kumipatjalla <3. Kuulostaa ihan vastaavalta kuin meillä mumman luona Pohjanmaalla. Ei vaan ollut kumipatjoja, mutta komeroon mentiin saappaat jalassa :). Tai sängyn alle. Mutta ei kuitenkaan ihan niin paha kuin yhden tutun tutun perheessä, jossa ukkosella laitettiin tuolit selät vastakkain keskelle olkkarin lattiaa ja mentiin istumaan kumisaappaat jalassa ja passit kädessä. Ihan vaan sen takia, että jos salama iskee, niin tietää sitten katsoa niistä passeista, keitä ihmisiä niillä tuoleilla oli. Huhhuh. Se oli jo munkin mielestä liian rankkaa.

      Ja voisin kuvitella, että mulle kävis just noin (ja on varmasti käynytkin), että suostuttelisin perheen perumaan lomareissun omien pelkojeni takia ja sitten kun mikään niistä ei käviskään toteen, potisin huonoa omaatuntoa, vaikka muut ei kohteliaisuudesta sanoiskaan mitään.

      Ja ihan oikeassa olet tuon stressireaktion kanssa. Niin se pakosti on. Inhimillistä varmaan, mutta hieman harmittavaa.

      Sonyt kunniaan ja kivaa viikonloppua :)

      Poista
  13. No, kuka pelkää mitäkin. Ymmärrän tunteen. Minä olen nyt vanhemmiten alkanut pelätä lentämistä. Itkin Amsterdamin koneessa ja olin siitä vähän järkyttynyt. Ennen olin ihan fiiliksissä lennoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No arvaatko mitä Satu? Niin minäkin.
      Jos lennän yksin (tarkoitan siis ilman perhettä niinkuin nykyään useimmiten, kun työni takia matkustan milloin minnekin), olo on koko ajan tosi epämiellyttävä ja pelkään, että jotain pahaa tapahtuu.
      Jos ollaan kaikki samassa "veneessä" elikkäs koneessa, olen rauhallinen (paitsi jos tulee jotain kamalaa turbulenssia, josta perheen miehet yleensä innostuu samalla kun meikäläinen puristaa penkin käsinojia rystyset valkoisina).
      Mutta niin vaan tuli lentopelko ihan puskista yhdelle mun opaskaverillekin aikoinaan. Oli ollut vuosia oppaana ja kun meidän piti lentää Turkista Marokkoon, ei suostunutkaan yhtäkkiä nousemaan koneeseen, koska pelkäsi.
      Luultiin, että pelleilee, mutta oli ihan tosissaan ja siinä oltiinkin aika neuvottomia, kun ei ihan oikeasti meinannut suostua tulemaan koneeseen.
      Kai se on se tunne siitä, ettei pysty hallitsemaan sitä mitä tapahtuu. Eikä mua ainakaan auta se, jos joku vakuuttaa, että autoillessa sattuu paljon suuremmalla todennäköisyydellä onnettomuuksia.

      Ja mitä enemmän näitä muitten pelkoja luen, sitä enemmän alan tuntea oloni todella monipelkoiseksi :). Mutta parempi ehkä (tosiaan siis ehkä..) niin kuin olla peloton hullunrohkea.


      Poista
  14. Mäkin pelkään lentämistä, en nyt ehkä ihan hysteeriseksi mene, mutta mieluummin olen lentämättä jos vain voin. Ennen se ei ollut näinkään voimakasta, mutta lasten saamisen jälkeen se on vain pahentunut. Tuntuu että en voi yksin lentää minnekään jos sattuu jotain, enkä oikein halua lastenkaan kanssa olla siellä korkealla jumissa. Höh, tylsää! Ei se ukkonenkaan mun lemppari juttu ole, huomaan että jännitän kyllä jonkin verran ukkosella ja oon yrittänyt kyllä " näytellä reipasta " ainakin lasten edessä ettei heille tarttuisi mitään tuollaista. Avopuolisoni taas on ihan innoissaan jos on ukkonen, istuu vaikka keskellä yötä vain ihailemassa salamoita ja jyrinää... en ymmärrä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö Susanna, etten oikeastaan pysty edes lisäämään tähän mitään, kun kirjoitit ihan just niin kuin itsekin tunnen. Joka rivin.
      Ja tuntuu, että lasten saaminen vaikutti samantien niin tosi moneen asiaan, joka oli ennen ihan toisin. En esimerkiksi enää pystynyt katsomaan yhtäkään kauhuelokuvaa (joissa ei nyt sinällään ole mitään järkeä muutenkaan) tai mitään vähäisessäkään määrin koskettavaa, kun tuntui, että kaikki on ihan liikaa. Vaikka vaan ihan pienesti sormien raosta olis telkkaria kurkistellut.

      Onneksi en oo onnistunut tartuttamaan ukkospelkoa poikiin. Mutta onneksi ei myöskään mies sitä omaa uhmaansa. Tai ei se varmaan mitään uhmaa oikeasti ole, vaan pelottomuutta, mutta mun silmissä se on turhaa luonnonvoimien vähättelyä, jonka ajattelen jossain muodossa kostautuvan,. Ja nyt ei tosiaankaan olis sellaiselle tai edes yhtään minkäänlaiselle "kostole" enää tarvetta tässä talossa :)

      Poista
  15. Et sä mitään Canonia kaipaa, kuvat on kauniita!♥

    Mä pelkään myös ukkosta, mies ei...siinä ei kuulemma ole mitään pelättävää! Ja just luin, miten pallosalama oli mennyt taloon sisälle.:( On välillä tosi hankalaa näytellä tytöille mukamas pelotonta ja yrittää rauhoitella, kun selvästi he ovat tässä asiassa samanlaisia äitinsä kanssa.

    Aurinkoista viikonloppua sinne♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pallosalama oli just se, mitä eniten pienenä pelkäsin, kun aina sanottiin, että jos unohtaa ikkunan auki, niin se tulee sieltä sisään ja jää taloon pyörimään, jos ei ole poistumisreittiä. Hui. No onneksi ei ole koskaan tullut, eikä toivottavasti tulekaan.
      Mutta mulla on toi ihan sama vaikeus, että koitan (tai siis koitin silloin kun pojat oli pienempiä) näytellä ihan rauhallista ukkosella, vaikka ihan varmaan näkee otsallakin, kuinka hermona olen, kun kimpoilen tarkistamassa, ettei ole johtoja seinissä ja sitten lopun aikaa varoittelen, ettei saa mennä ikkunoitten lähelle. Saati lasiterassille, johon mies aina yleensä menee "ihailemaan" ukkosen voimaa.

      Koitetaan olla reippaita :). Ja mukavaa viikonloppua <3.

      Poista
  16. Risuja Ilmatieteen laitokselle. Ehdottomasti. En oikeastaan ymmärrä miksi ne edes ennustelevat tuollaisia, kun ukkosrintaman liikkeet on käsittääkseni aika mahdottomia ennustaa. Meillä katsotaan tilanteen päällä ollessa tätä ukkostutkaa: https://www.saapalvelu.fi. (tai lähinnä mies seuraa sitä ja raportoi minulle :)

    Niin ja minäkään en kyllä nähnyt noissa kuvissa yhtään mitään vikaa :)

    Terv. Taru, joka pelkää kuollakseen ahtaita paikkoja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä. Parempi olla kokonaan ennustamatta kuin lietsoa turhaa paniikkia. Ja vähän tuntuu, että enää nykyään ei pystytä ennustamaan edes menneitä säitä oikein. Toista se oli silloin kuuluisaan "ennenvanhaan..", kun oli Juha Föhr ja joku toinen :).

      Sen verran ahtaalla oot ollut, että toivon, ettei sun tari enää erikseen mihinkään ahtaisiin paikkoihin joutua ♥

      Poista
  17. Cooli maljakko ja kauniit kuvat kyllä. :)
    Ja kyllä sun tapauksessa on ihan normaalia pelätä noita tulen aiheuttajia. Ole itsellesi armollinen. :)

    Musta tuntuu että mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän pelkää vähän kaikkea. Oikeastaan äidiksi tulon jälkeen. Edelleen harrastan vauhtijuttuja (moottoripyörät- ja kelkat, laskettelu, ratsastus jne) mutta en enää samalla tapaa huolettoman rämäpäisesti kuin ennen.

    Mukavaa ukkosetonta kesäkuuta sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on niin totta, että lasten saannin myötä tuli vaikka minkälaisia pelkoja. Tai ehkei niinkään pelkoja, mutta tulee suhtauduttua asioihin ihan eri tavalla kuin ennen.

      Musta ei oo tollaiseksi vauhtimimmiksi :). En uskalla enää mennä edes lähelle hevosia, vaikka ennen tuli kaikenlaisilla käytöshäiriöisillä yksilöillä ratsastettua vailla huolen häivää.

      Rattoisaa kesäkuuta Kotomolle kans <3

      Poista
  18. Vastaukset
    1. No niin oli ;). Nyt ne on jo ruskistunu pensaassakin. Harmi kun kaikki kauniit pihan kukkijat on niin lyhytikäisiä.

      Poista
  19. Makee maljakko!
    Sireenille eli syreenille tekee oikeen hyvää kun sitä pikkasen kurittaa oksia katkomalla. Haarautuu ja tuuheutuu.

    Mä en pelkää mitään, eikä sunkaan kannattas ukkosta pelätä. Se on aikalailla turhaa.
    Ei taaskaan mun syötteenlukija toiminnu. Listasin tän uuellee ja lukija kyllä sano että toimii...

    Että rennosti nyt vaan siellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun olisin yhtä peloton :). Etenkin kun enimmäkseen pelot on turhia ja syö vaan energiaa. (Olen siis tietty ihan iloinen, että pelkään mieluummin turhasta kuin että kaikki toteutuu, mutta tarttis vaan opetella olemaan cool :))

      Mun tarttis varmaan leikata ne sireenit kokonaan, koska on aika honteloita ja kitukasvuisia. Tulis vähän eloa siihenkin pusikkoon.

      No harmi, jos syötteenlukija temppuilee, mutta kiva ny kun aina välillä poikkeet kumminkin.

      Poista
  20. Huoh, minä en pelkää, paitsi korkeita ja ahtaita paikkoja sekä vettä. Mutta muuten? No en. PAITSI viime aikoina olen alkanut pelkäämään jo niin, että näen painajaisia. Tyttöni nimittäin aloittaa koulun vuoden päästä. Pelkään suunnattomasti sitä, miten hän pääsee kouluun (koulu alkaa klo 8, itse pitäisi olla jo silloin 25km päässä töissä, kouluun on muutaman kilometrin matka kapeaa ja mutkaista tietä, jossa rekatkin ajaa ylinopeutta), tytölläni on myös Diabetes ja pelkään suunnattomasti sitä, miten hän pärjää sen kanssa koulussa! Hoidossa on niin helppoa: on hoitaja joka laskee hiilihydraatit ja annokset ja hoitaa pistokset, mutta miten koulussa? Pitäisi osata jo itse ja paljon..Huomaako kukaan, jos alkaa taju lähtemään? Uskaltaako tyttö sanoa kesken tunnin, että on huono olo?AAAAARGH, minun silmissä hän on niin pieni vielä, että ihan kauhistuttaa :(

    Mutta ehkä tämä tästä. Vuosi on pitkä aika, kerkeää sulatella asiaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi pientä koululaista <3. Pystyn niin samaistumaan kaikkeen tohon huoleen.

      Joku viisas on mulle sanonut, että ennakkoon on turha murehtia, koska jos (tai siis kun) huolen aiheet osoittautuu turhiksi, murehtiminen on mennyt hukkaan. Ja jos huolenaihe toteutuu, on suotta murehtinut kahdesti. Mutta ei se silti auta.

      Onneksi useimmiten kuitenkin käy niin, että sitä kun tarpeeksi kaikkea ennakkoon miettii ja murehtii, niin asiat sitten kumminkin järjestyvät parhain päin.

      Mietin vaan tota muutaman kilometrin koulumatkaa, että mitenkä sellaisten kanssa nykyään on?
      Onko siihen mahdollisuus saada koulukyytiä? (En ole oikein kärryillä enää näistä).

      Vuodessa ehtii tosiaan totutella asioihin ja tyttökin on vuoden "vanhempi". Vaikka kyllä ne ekaluokkalaiset omaan silmään näyttää kaikki niin liikuttavan pikkuisilta, kun välillä tuntuu, että reppu on suurempi kuin kantajansa <3

      Poista

Kiitos kivasta kommentistasi