Sivut

lauantai 10. helmikuuta 2024

KOLMEN KUVAN HAASTE, H NIIN KUIN HELMIKUU

Kristiinan keksimään kivaan kuvahaasteeseen oli jo alkanut tipahdella toinen toistaan hienompia helmikuisia otoksia, joten ajattelin minäkin olla tällä kertaa ajoissa liikenteessä, kun oli hyvää aikaa kylmänä aamuna kuvailla. 

Ja huomaan, että meinaa muuten jäädä välillä vähän liiaksikin päälle kaiken h-alkuisen bongailu ja aloin jo ajattelemaankin "Hooksi" :). Vaikka hauskaahan se vaan on. 



HELMET (ja taustalla HORTENSIA)

Aikanaan kun tuli liikuttua enemmän ihmisten ilmoilla ja viitsin vielä kiinnittää huomiota pukeutumiseeni, käytin usein myös koruja, joista yksinä suosikkeinani nuo kuvan kaula- ja rannekorut. Ostin ne joskus kauan, kauan sitten lentokentältä, kun ihastuin noihin suuriin soikean muotoisiin, kauniisti helmiäistä hohtaviin helmiin, jotka tosin eivät ole aitoja. Jos olisivat, hintalappu olisi varmasti ollut sen sorttinen, että olisi vaan pitänyt katsella kaukaa ja kävellä ohi.

Kaulakoru on lyhyt ja siinä on jämäkkä magneettilukko, joka napsahtaa mukavasti kiinni, eikä tarvi pelätä, että koru tippuu. En vaan osaa sitä(kään) enää käyttää, kun jotenkin tunnen nykyään oloni ihan hölmöksi koru kaulassa tai vaikka vaan ranteessa. Ehkä pitäisi harjoitella niiden käyttämistä uudestaan ja uskoa välillä peili-, eikä pelkkää mielikuvaa.


HÖYHENET

Meillä on olkkarin kattovalaisimena tuollainen iso valkoinen höyhenpallero, josta tykkään tosi paljon. Siinä on harvemmin edes valo, tai oikeastaan ei juuri koskaan, koska tilassa käytetään enimmäkseen himmennettäviä ledejä ja pöytälamppuja. Toimii siis ennemminkin kulmikasta huonetta pehmentävänä elementtinä, johon tarkoitukseen sen alunperin ajattelinkin.

Tämähän on toki sellaisten ihmisten kauhu, jotka ajattelevat hankintoja tehdessään ensimmäisenä siivottavuutta tai mahdollista pölyn määrää, mutta itse ohitan sellaiset seikat, enkä myöskään ole havainnut höyhenten tuottavan minkäänlaista ongelmaa. Pölyt saa helposti pois puhaltamalla, jos siltä tuntuu. Enkähän muitakaan kattovalaisimia yleensä kovin montaa kertaa vuodessa kiipeile pyyhkimään, joten siinä mielessä höyhenet ei tee poikkeusta. 



HELMIKUUN VALO

Teen töissä muuttoa nykyistä pienempään, mutta yhtä korkeaan tilaan, johon ompelen parhaillaan verhoja tuosta Lehtisäleikkö-nimisestä kankaasta, joka jotenkin veti heti puoleensa kaikkien Eurokankaan myymälän tuhansien kangaspakkojen keskeltä. Vihreä väri vääristyy kuvassa, mutta on ihanan raikas ja sopii luontoaiheisena työnkuvaani. 

Korkeutta verhoilla on liki neljä metriä, joten pelkästään sivukäänteissä piisaa 16 metriä ommeltavaa ja silitettävää. Kangas on kuitenkin niin hyvälaatuista, että sitä on ilo työstää ja vähintään yhtä iloiseksi teki tuo silityslaudalle osunut ihana helmikuinen valo. 

Kuvan aihe on kuitenkin siinä määrin kaukaa haettu, että lisään tähän vielä yhden ekstrakuvan, joka sattui aamulla olemaan sopivasti silmien alla.



HEMPEÄ

Lehtikuvien värimaailma henkii aina tähän aikaan vuodesta lähestyvää kevättä ja tässä Kotivinkin kannessa tunnelma on vähintäänkin hempeä. Ei ole sitä ominta värimaailmaani, mutta toimii tarkoituksessaan. 

Vielä olisi ollut mielessä monta hoota, joista ainakin hiukset, herkkä, hanki, haalea, himmeli ja halkeama kävivät mielessä. Viimeksi mainittu siinä vaiheessa, kun ohut lasikannu paukahti tiskikoneessa kokolailla kahtia. Koin kuitenkin parhaaksi jättää kameran sikseen ja siivoilla halkeaman välistä lennelleet pienenpienet lasinsirut samantien roskiin ennenkuin ehtivät aiheuttaa vahinkoa.


Kristiina keräilee oman postauksensa loppuun kuvahaasteeseen osallistuneiden blogeja, joten sieltä pääsee katsomaan, mitä muille on tullut helmikuusta mieleen. 

keskiviikko 31. tammikuuta 2024

KOLMEN KUVAN HAASTE, T NIIN KUIN TAMMIKUU

 

Kristiina oli kehitellyt kivan kolmen kuvan kuukausihaasteen.

Ideana on julkaista kolme kuvaa,  joiden aiheet alkavat samalla kirjaimella kuin kuluva kuukausi eli T:llä lähdetään liikenteeseen.

Tässähän toki kävi niin, että tammikuun ekana päivänä mielessä oli sen tuhannen t-kirjaimella alkavaa asiaa, mutta kummasti sitä pää tyhjenee, kun ei mitään asian eteen tee ennenkuin kuukausi vetelee viimeisiään. Siinä vaiheessa ei pahemmin loppiaisena leivotut tähtitortut enää kiinnostele, vaikka niistä omasta mielestäni hienon kuvan otinkin.



        TERÄT

Olen täällä aiemmin kertonutkin, että aloitin syksyllä vähän sattumalta uuden harrastuksen eli kalligrafian, joka alkuun tuntui vähän siltä, että onkohan tämä kivaa ollenkaan vaiko kenties liian koulumaista, mutta nyt ollaan päästy siihen pisteeseen, että keskiviikkoiltojen tunnista on tullyt yksi viikon kohokohdista. Tekemisessä on sopivasti sääntöjä, mutta myös luomisen vapautta.

Taustalla näkyy tuorein työni, jonka tehtävänantona oli "piirtää" mikä tahansa kuvitteellinen näkymä lintuperspektiivistä katsottuna pelkkiä kirjaimia käyttäen. Välineinä nuo erilaiset terät, yksi väri ja antikvatyylin kirjaimet, joilla sai kirjoittaa mitä tahansa puutaheinää. Ei meinannut alkuun tulla mitään mieleen, mutta opettaja oli oikeassa siinä, että kunhan vaan aloittaa jostain, homman jatko hahmottuu siinä tekiessä. 

Omastani tuli tuollainen kuvitteellinen pihasuunnitelma ja olin siihen loppupeleissä tyytyväinen, vaikka harmittikin, kun osa väristä levisi kämmensyrjän alla.




TOPPATAKIT

Vasemmassa reunassa oleva ohut untuvatakki on ainut uusi takkini eli vasta jotain kolmisen vuotta vanha. Sillä on mittaa nilkkoihin asti ja käytän sitä enimmäkseen pitkän hameen kanssa silloin harvoin kun on hame päällä muutenkin kuin kesäisin.

Tummansininen on ikivanha puolipitkä yleistakki ja tuntuu, että se on päälläni kesät-talvet. Turkoosi tosin taitaa olla vielä vanhempi, siitä on jo vähätkin toppaukset haihtuneet johonkin ja kävi kertaalleen jo pieneksikin, mutta on taas sopiva, joten käytän sitä "lämpimillä" keleillä. 

Vaaleanharmaa on myös vanha parinkympin aletankolöytö paikallisesta Intersportista. Väri on harvinaisen tylsä, mutta takki on lämpimin kaikista. 

Hailakan vaaleanpunaisesta on vetskari rikki, enkä aio korjata. Kelpaa ihan hyvin lumitöihin. 

Reunimmainen sata vuotta sitten Budgetsportista ostamani ohut pinkki takki kävi sekin kertaalleen pieneksi, mutta mahtuu taas ja on suosikkini. Ohut, mutta tosi lämmin ja käytin sitä kovilla pakkasilla myös toisen toppatakin alla. Toimi hyvin.

Oikeasti olen toivonut jo aika pitkään, että joku noista (paitsi hametakki tai pinkki) hajoaisi sen verran pahasti, ettei enää tarvisi käyttää, mutta olen ennenkin todennut, että mitä edullisempi ostos, sitä kauemmin se tuntuu kestävän ehjänä. Pätee myös sukkahousuihin.



TURKOOSI

Törmäsin näihin värjättyihin harsokukkiin Prismassa ja mietin, että jos luonto olisi värittänyt kukat tuon värisiksi, tykkäisin niistä, mutta värjätyistä kukista en piittaa. Pelastivat kuitenkin täyttämällä kolmannen kuvan kokoisen aukon tässä haasteessa. 

Kiitos Kristiina tästä kivasta "välipalasta". Parisen viikkoa sitten ihan muista aiheista aloittamani teksti jäi kesken, kun elämä heitti taas vähän uusia kapuloita (tai paremminkin jäitä) rattaisiin ja sain riesakseni myös muutama vuosi sitten ekaa kertaa kokemani kammottavan asentohuimauksen. Tällä kertaa pääsin siitä kuitenkin siedettävällä tahdilla eroon ja kaikki on taas hyvin (kunnes toisin määrätään). 

Töissä teen muuttoa ja setvittävää riittää, mutta olen siitäkin hyvillä mielin. Saan miettiä, mitä otan  mukaani, kun tila kutistuu kolmannekseen nykyisestä. Teettää vähän päänvaivaa, mutta tykkään sen sortin suunnittelusta. 

Hienoa helmikuun alkua! 

lauantai 13. tammikuuta 2024

VUODENVAIHTEEN PIENIÄ POHDINTOJA


1.1.2024 kirjoitin näin: 

"Älä välitä, ala valita"

Näin jossain tuon tekstin, joka tarttui jostain syystä alitajuntaan kaikkien siellä jo ennestään olleiden hajatelmien ja sieltä täältä mukaan tarttuneiden lauseiden sekaan. 

Vuodenvaihteen pitkän viikonlopun rauhassa on ollut aikaa pohdiskella kaikenlaista ja aloin miettiä sisältyykö tuohon tekstiin joku syvempi ajatus vai onko lauseen tarkoitus vaan olla osoitus siitä, kuinka sanojen merkitys muuttuu, kun  ä-kirjaimesta otetaan pisteet pois. 

Oli niin tai näin, omassa päässäni käänsin sanat välimallin muotoon "Älä valita, ala valita". 

Sopii hyvin siihen kirjoittamattomaan sääntöön, jota muutenkin pyrin noudattamaan.

Ei varmaan sellaista ihmistä olekaan, joka ei joskus jostain valita, eikä siinä mitään, mutta heti jos valitusvaihde tuntuu jäävän päälle, kysyn itseltäni (ja joskus mahdollisilta muiltakin valittajilta, jos ovat riittävän läheisiä), onko valituksen kohteena oleva asia sellainen, jolle voi itse tehdä jotain. Jos on, niin sitten vaan tekee, eikä valita. Ja jos taas ei, on turhaa käyttää asian vatvomiseen aikaa, jolle on paljon parempaakin käyttöä kuin mielen kuormittaminen negatiivisella energialla. 

Lause sopii kuitenkin myös toiseen vuodenvaihteeseen ajoittuneeseen pohdintaani. 

Mietiskelin nimittäin, onko tälle vuodelle mielessä jotain mitä ehkä haluaisin elämääni lisää tai vähemmän tai mihin haluaisin kenties kiinnittää erityistä huomiota.

Mieleeni nousi asia, jota olen itseasiassa miettinyt jo jonkun aikaa ja osittain noudattanutkin valitsemalla entistä huolellisemmin millaisten asioiden tai somesisällön parissa haluan tai olen valmis vapaaehtoista aikaani viettämään. Tosin someen käyttämäni aika on varsin minimaalinen, mutta ehkä juuri siksi haluankin entistä tarkemmalla seulalla karsia kaiken sen, mikä ei tunnu hyvältä. 



Luonto järjesti vuoden 2023 viimeisen päivän kunniaksi paitsi kauan kaivattua valoa, myös muuta kaunista katseltavaa, 
joka innosti kaivamaan kameran esiin ja palelluttamaan sormet pahemman kerran.


Terassin lasit aamupäivän valossa.



Tämä tuttu ja turvallinen (varmaan kaikkein useimmin käyttämäni sanakaksikko), itselleni sopivan kokoinen pieni blogipiiri on ja tulee aina olemaan ykkönen. 

Täällä voin kaikessa rauhassa lukea, kirjoittaa ja jäsennellä ajatuksiani. Ja tuttuun lukuluettelooni ilmestyy tekstejä siinä järjestyksessä kuin niitä kirjoitetaan ilman mitään pakkaa sekoittavia algoritmeja, jotka haluavat puolestani päättää mitä luen ja mitä en. 

Vaikka kirjoitan harvoin ja toisinaan ehdin huonosti lukemaankin, tämä on itselleni tärkeä henkireikä. Kiitos siitä teille kaikille, joiden kanssa saan täällä ajatuksia vaihtaa. Hyvässä hengessä ja toinen toistamme kunnioittaen, siltä ainakin itsestäni tuntuu. 

Sensijaan turhaakin turhemmaksi kokemani Facebook-tilin yritin poistaaa kokonaan, mutta ilmeisen huonolla menestyksellä. Tuntuu sitkeästi pomppaavan takaisin, vaikka muuta toivon. Vähän häiritsee, kun näen että sinne on tullut tutuilta kaveripyyntöjä, mutta en niihin nyt vastaa, koska en siellä käy sen enempää lukemassa kuin postailemassa itse mitään. 

Instagramiin puolestaan päädyin alunperin seuratakseni kauniita luontokuvia, mutta sen jälkeen kun algoritmit ottivat homman haltuun, enkä enää saa tai osaa itse säätää sitä, mitä sisältöä minulle näytetään, on koko IG:sta mennyt vähän (paljon) maku. Ja huomaan, että muutenkin tulen aina vaan kriittisemmäksi sen suhteen millaisen sisällön parissa viihdyn ja mitä taas tarkoituksella välttelen. Jälkimmäisiin kuuluu mm. jo aiemmin mainitsemani jatkuva valittaminen milloin mistäkin. En vaan enää oikein jaksa elämäntapavalittajia, joilla tuntuu aina olevan joku huonosti. Ja nimenomaan aina jonkun muun,  ei koskaan omasta syystä.  

Jatkoksi voisin luetella muutamia muitakin aiheita, jotka nykyään oman mielenrauhani vuoksi jätän tarkoituksella väliin, mutta keskityn mieluummin pysymään positiivisella puolella.

  





Varsinaisille uudenvuodenlupauksille en kokenut olevan tarvetta. Tai ainakaan en näe mitään mieltä sellaisissa lupauksissa, joiden aihe pitäisi väenväkisin keksiä. Eri asia, jos mielenpäällä olisi ollut valmiina jotain, mutta nyt ei ollut.

Varmaan kaikkein yleisimpien lupausten kohteisiin kuuluvaan liikunnan lisäämiseen ei itselläni ole tarvetta, eikä oikein mahdollisuuttakaan. Sitä ei päiviin järkevästi enää enempää mahdu, kun välissä pitää ehtiä palautuakin. Eikä herkkujakaan riitä karsittavaksi, joten nämä pari suosituinta lupausta menevät omalla kohdallani ohi.

Mennyt vuosi toi yllättäen tullessaan myös sen verran paljon tuttujen ja turvallisten rutiinien muutoksia ja uuden oppimista, etten myöskään tietoisesti haikaile minkään uuden uuden perään. Muutoksia näyttää osuvan tällekin vuodelle ihan pyytämättä, joten riittää, että teen parhaani tottuakseni niihinkin.

 


Hyytävän kylmässä, mutta kauniissa metsässä umpihankea pitkin uudenvuoden aattona rämpiessäni ja aina välillä kuvaamaan pysähdellessäni tuli mieleen yksi suosikkirjoihini kuuluvan Ichigo Ichien (Hetkessä elämisen taito japanilaisittain) lause "Ihminen ei tartu hetkeen, vaan hetki tarttuu ihmiseen". Siltä tuolla metsän valossa tuntui.

Pitäisi ehkä hankkia pitkästä aikaa joku kaunis muistikirja, johon voisin kirjata yhteen paikkaan ylös näitä lauseita tai muita juttuja, jotka eteen sattuessaan tekevät tavalla tai toisella vaikutuksen. Niin että muistaisin, kuka sanojen takana on ja pystyisin antamaan kunnian sille, jolle se kuuluu.



Joskus toivoisin voivani katsoa kuvia ihan vaan kuvina ilman mielikuvituksen puuttumista peliin.
 Mutta en voi välttää näkemästä tuossa yläkuvassa luppakorvaista koiraa pelkän lumisen puun sijasta. 







Tilannepäivitys 13.1.2024

Teksti jäi kesken, kun palasin töihin ja illat meni liikuntaharrastusten parissa.

Loppiasviikonloppuna oli tarkoitus jatkaa, mutta kävi niin, että pakkaskelien kauneus katosi katsojan silmästä ja muutenkin huumori loppui, kun kotona jäätyi osa putkista. Niitä sitten kaksin miehen kanssa koitettiin kotikonstein varovasti sulatella, koska jokaisella kynnelle kykenevällä putkimiehellä oli kädet täynnä vastaavia töitä toisaalla. 

Pari vuorokautta kesti ennen kuin saatiin muutama toiveikas tippa jääkylmää vettä hanasta ulos. Lämpimästä ei tietoakaan, mutta ilmeisesti toimenpiteet raksalämmittimen, imurin ja föönin avulla kuitenkin auttoivat niin, että kelin lauhtuminen ei halkaissut putkia niinkuin pelkäsin, vaan neljännen päivän aamuna hanasta alkoi yhtäkkiä tulla lämmintä vettä ihan normaalilla paineella. Voi sitä ilon päivää! Ehti jo mennä pahemman kerran tunteisiin koko homma, vaikkei ollut ensimmäinen kerta. 

Töissä olen niin tiiviisti keskittynyt kotisivujen päivitykseen ja erinäisten tekstien tuottoon, että kotona ei ole riittänyt rahkeita lukemiseen eikä kirjoittamiseen, mutta nyt oli hyvä hetki.

Olen tässä sivussa harrastanut myös proteiinipohdintaa ja koittanut päästä edelleen ajoittain kiusaavien kovien ja inhottavan pitkäkestoisten vatsakipujen aiheuttajien jäljille. Luulen, että noilla kahdella edellämainitulla on yhteys, mutta palaan aiheeseen kunhan teen vähän lisää havaintoja. 

***

(Loppulauseen kirjoittaminen on itselleni aina vähän vaikeaa, koska koen sen jotenkin teennäiseksi, joten lopetan tämän tekstin nyt näin töksähtämällä tähän. Hyvää alkanutta vuotta tottakai kuitenkin!) 

maanantai 18. joulukuuta 2023

JOTAIN JOULUISTA SENTÄÄN

Suunnilleen joka toinen päivä olen ollut sitä mieltä, etten halua laitella kotiin mitään ilmiselvän jouluista, mutta joka toinen päivä on taas tuntunut siltä, että ehkä sittenkin jotain kuitenkin.

Onneksi saa ihan itse päättää ja muuttaa mieltänsä niin usein kuin huvittaa. Se(kin) hyvä puoli tässä miesvaltaisessa perheessä on, että todennäköisesti kukaan ei huomaa puuttuuko tai muuttuuko jotain eli ei. Kaikkeen ollaan ihan yhtä tyytyväisiä. 



Alkukuusta alkoi huvittaa kranssin teko, joten keräilin materiaalit ja näpertelin. Puolijäinen poikkisahattu kuusenoksa pilkotti hangen alta lähipolun varrella ja loput ainekset napsin kotikatajista ja -tuijista. Jälkimmäisiä raskin leikellä mielin määrin, mutta katajien kohdalla aina nuukailen.




Valkoiset koristepallerot on muutama vuosi sitten posliinisavesta tekemiäni helmiä. 



Oliskohan ollut elokuun loppua, kun virittelin tuon "hehkulamppu"valosarjan terassille, jossa se on roikkunut näihin päiviin asti ja olin ajatellut, etten sitä sieltä enää pois otakaan. 

Olen ajastanut valot syttymään aamulla pariksi tunniksi ja seuraavan kerran iltapäivällä, kun alkaa hämärtää. Sammuvat sitten illalla samoihin aikoihin kuin mekin. 



En nyt sitten kuitenkaan siinäkään päätöksessä pysynyt. 




Alkoi terassin valmistumisesta (2006) asti katossa roikkunut suuri oksa näyttää jatkuvilla harmailla keleillä niin valjulta pelkillä palloilla koristeltuna, että pyörittelin oksaan sittenkin vanhan valosarjan ja poistin samalla  hehkulamput taustalta sekoittamasta.



Kiitin samalla itseäni siitä, että olen joskus kirjoittanut valosarjalaatikoiden päälle, missä tarkoituksessa olen aiemmin kyseisiä valoja käyttänyt. Ei tarvi arpoa, piisaako pituus, onko sitä liikaa vai jääkö liian lyhyeksi. 



Musta johto on ruma, muttei haittaa, koska valo voittaa.



Seuraavaksi valot sai pihan urhoollinen pikkukuusi, joka sinnitteli tulipalon jälkeen uuteen kasvuun.



Kuusessa tai valosarjoissa ei ole mitään ihmeellistä, mutta näiden kuvien ottamisesta tuli hyvä mieli. 

Kamera on pölyttynyt lipaston laatikossa ikuisuuksia ja olin jo ehtinyt pelätä, etten siitä enää koskaan kiinnostu, mutta nyt oltiin taas kavereita. Vaihtelin jopa linssiäkin välillä ja tykkään kovasti noista valonpisaroista. 






Mitään massiivisia joulusiivouksia en kannata, koska itsensä pystyy väsyttämään viisaamminkin, mutta muutaman mieltä ja silmää häirinneen asian hoidin kuitenkin pois päiväjärjestyksestä.

Maaliskuisesta keittiöremontin valmistumisesta on sen verran vähän aikaa, ettei kaappeihin ole kummoista epäjärjestystä tai muutenkaan siivottavaa ehtinyt kertyä. Joskin kiitos siitä kuuluu myös vuosi vai olisko peräti kaksi sitten suorittamalleni rankan käden karsintaoperaatiolle. 

Sitä vaan ihmettelen, miten on mahdollista, että haarukka-veitsi-lusikka- ym. lokerikot eivät pysy puhtaana, vaikka kaikki mitä niihin laitetaan, on suoraan pesusta tullutta. Jotain murusia niihin jostain tuntuu tarttuvan ja lopulta liiskaantuvan, mutta oli kuitenkin aika iisi operaatio näiden putsaus. Muuta ei keittiössä listalla juuri ollutkaan. Paitsi jääkaappi, jonka siivousta jahkailin ainakin kuukauden päivät ja lopulta siihen meni varmaan maks. puolisen tuntia. Hävettävän paljon kyllä oli pelkkää poisheitettävää. Jälleen kerran. 

Myös kylppärissä on pakollisten purkkien ja purnukoiden järjestys säilynyt niin hyvin, että ilahduttaa edelleen jokaikinen päivä. Erityisesti aamuisin, kun voi vaikka silmät kiinni ottaa laatikoista sen mitä tarvitsee. Kaikella on niin selkeä paikka. 

Huomasin, että olen kokolailla tasan vuosi sitten ottanut kuvia kylppärin järjestyksestä tehdäkseni aiheesta kokonaan oman postauksensa, mutta on jäänyt pelkäksi aikomukseksi. Ehkä joskus sitten, mutta vannomatta paras niinkuin on tullut moneen kertaan todettua. 

Putsailin laatikot ja pesin samalla koko kylppärin.



Tilanjakajan päälle laittamani valosarja on vanhaa mallia ajalta ennen ledejä. Muuntaja tuntuu kuumenevan sen verran, etten  uskalla sitä jättää päälle silloin, kun ollaan itse poissa. Varmaan hätävarjelun liioittelua, koska sellaisia ne valosarjat ennen oli, mutta mieluummin olen liian varovainen kuin en ollenkaan. 



Olin vakaasti päättänyt, että yhtään uutta valosarjaa tai mitään muutakaan en osta, mutta sorruin kutienkin tuohon yhteen isoon lasipalloon. Ajattelin, että sopii kylppäriin perinteisesti penkillä maljakossa olevan männynoksan pariksi, mutta en nyt sitten oikein tiedä. Pallo on kyllä kaunis, vaikka pimeässä otettu kuva onkin huono. Ehkä tuo koristeellisuus ei vaan sittenkään ole oma juttuni, vaikka pallon just siksi ostinkin. Vastapainoksi kaikelle simppelille, johon mm. allaoleva lempihyllyni Lempi-hylly kuuluu.



Hylly on vintin portaikossa ja tykkään siitä ihan tosi paljon, koska siihen saa ihan parilla pienellä jutulla tehtyä erilaisia asetelmia, joista suosikkini on tuo yläkuvan syksynsävyinen kokoonpano, jonka taustalla oleva puu"taulu" on oikeasti pannunalunen. 



Oksaa ja tuikkua vaihtamalla siitä sai talvisemman version, joka on ihan ok sekin. Joskaan kynttilää ei oikeasti uskalla tuossa noin lähellä oksaa polttaa, enkä ole onnistunut löytämään yhtään luonnollisen väristä ledituikkua. Kaikki on olleet liian keltaisia.

Sensijaan parhaita pöytämallin led-kynttilöitä ei enää juuri erota aidoista ja niitä meillä onkin pitkin kotia ajastettuna syttymään neljän maissa iltapäivällä ja sammumaan kympiltä, kun mennään nukkumaan. On kiva tulla töistä kotiin kynttilänvaloon ja illalla taas toimivat hyvänä valomerkkinä. 




Ilmapallojäälyhtyjäkin askartelin, mutta niiden kauneus on katoavaista. Kirkkaista lyhdyistä tuli ensin nollakelillä tuollaisia mattakuvioisia ja parhaillaan keli on sen verran plussalla, että kohta niistä on jäljellä pelkät lätäköt.



Joulukorttiaskartelu jäi puolitiehen eli yhtään korttia ei valmistunut, mutta tuo yläkuvan aihio oli todella mielenkiintoinen ja inspiroiva tehtävä, joka toteutettiin vuoden viimeisellä kalligrafiatunnilla.

Kuviot on tehty kloriittiin kastetulla puulastalla ja tekstit kloriittiin kastetulla hiusterällä paperille, joka on ensin pohjustettu musteen ja mustan vesiliukoisen petsin yhdistelmällä. Tähtisumu on hammasharjalla roiskittua kloriittia.  

Arkista oli tarkoitus leikellä palasia ja liimata niitä haluamansa muotoisille paperista taitelluille korttipohjille, joihin sitten kaveriksi kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä.  




Auringonvaloa on täällä nähty viimeksi Itsenäisyyspäivänä, jolloin kävin pitkästä aikaa tutun järven rannalla katsomassa, kun aurinko laskee. Oli todella kaunista, mutta niin kylmää, että jäätyi sormet, joten kuvasaldo jäi varsin pieneksi.




Illalla Itseänäisyyspäivän vastaanottoa katsellessani muistin oman tummansinisen paljettimekkoni, jonka ompelin 23 vuotta sitten, kun juhlittiin isolla porukalla pikkujouluja Milleniumin merkeissä Vanajanlinnassa. 

Oli sen verran merkittävä tapaus, että olen sitä kunnioittaakseni nähnyt isosti vaivaa haastavan kankaan kanssa ja vielä vuorittanutkin mekon niin huolellisesti, etten enää varmasti edes osaisi.



Kaivelin sen kellarin kaapista hääpukuni vierestä esiin ja ihan vitsillä päätin kokeilla, mihin asti vetskari menee kiinni.

Olin varautunut puoliväliin, mutta mekko solahtikin päälle yhtä hyvin kuin ennenkin. Tuli jotenkin ihan älyttömän juhlava olo ja melkein harmitti, ettei ollut Linnaan mitään asiaa.

Tepastelin siinä sitten mekko päällä telkkarin edessä ja pakotin ukkelin ihailemaan paljetteja, vaikka olisi  mielummin katsonut jääkiekkoa.




No joo, se oli semmoinen juttu se, mutta pienestä sitä voi tulla kuitenkin iloiseksi.

Nyt ilahdutan itseäni juomalla kahvia ja syömällä palan tekemääni taatelikakkua tarjottimelta, jolle katoin oikein kynttilän ja katajanoksan ihan siitä ilosta, että oli kiva kirjoitella.




Tänä vuonna jouluvapaata on tuplat pariin viime vuoteen verrattuna eli yhden sijasta kaksi arkipäivää viikonlopun jatkoksi. Itselleni kiva, mutta perheen yksinyrittäjille arkivapaiden palkka on pyöreä nolla, joten en itsekään haikaile sen enempiä lomia. Niitä on tässä viime aikoina riittänyt olosuhteiden pakosta muutenkin. 

Joulun tärkeimmän ja samalla ainoan saamani tehtävän olen jo hoitanut eli tilannut valmiiksi paistetun ja siivutetun kinkun läheisestä Maatilakauppa Makulihasta, joka on pelastanut itseni kinkunpaistopainajaiselta jo vuosia. Ei vaan onnistunut se homma meikäläiseltä koskaan, vaan perhe kitui nälissään, kun kinkku ei ottanut kypsyäkseen ja mies polki joka joulu lähi-Siwaan ostamaan uuden paistomittarin, kun epäiltiin siinä olevan vikaa. Ei ollut. 

Toinen ehdoton jouluntuoja on kuusi, joka on vielä hankkimatta ja joka meillä tuodaan sisälle aikaisintaan aatonaattona. 

Ja vielä kun käännetään ruokapöytä toisinpäin, lisätään pari jatkopalaa, pöytäliina ja jouluinen kukkakimppu, kaikki on niitä tärkeimpiä eli ihmisiä vaille valmista.  



Kuva on viime joululta, mutta kimppu tuskin tulee tänäkään vuonna tästä juuri muuksi muuttumaan.


Hyvää joulun aikaa <3. Se on äkkiä ohi. 






tiistai 7. marraskuuta 2023

RYTMISTÄ JA RUTIINEISTA TOLKKUA PÄIVIIN

Rutiinien sanotaan olevan ihmiselle hyväksi, mutta toisaalta niitä taas kehotetaan välillä rikkomaan, ettei tule taaplattua samalla kaavalla päivästä, viikosta, kuukaudesta tai peräti vuodesta (pätee itseeni parhaiten) toiseen.

En nyt lähtenyt sen kummemmin tutkailemaan, minkälaisia perusteita noille edellämainituille kannoille on esitetty, mutta itse ajattelen, että itselle sopivien ja mieluisien rutiinien toistaminen on jonkunmoista lepoa aivoille. Kaikenlaista päätösten tekemistä sun muuta pähkäilyä kun on päivien mittaan sen verran paljon, että uskon olevan hyväksi, kun jotain tekemisiään voi vaan toistaa sen kummemmin asiaa edes ajattelematta. 

Omat vakiintuneimmat rutiinini liittyvät aamuihin. Ei oikeastaan väliä onko kyseessä arki vai vapaa. Tahti vaan on viikonloppuisin verkkaisempi. 

Menee heräämisen jälkeen kaavalla sängyn petaus (tätä en pysty jättämään koskaan väliin) - parit joogaliikkeet tai muut venyttelyt - kasvojen pesu niin kylmällä vedellä kuin hanasta irti lähtee - lasillinen sitruunavettä ja vakkari aamupala.

Niin paljon helpompaa kuin nousisko ylös vaiko eikö - petaisko sängyn vai antaisko olla - pitäisköhän vähän venytellä ja mitähän söis? 


Myös ihana ruusuvesi kuuluu aamujen suht tuoreisiin (eli vasta pari vuotta vanhoihin) rutiineihin.


Näitä aamupalojani olen täällä esitellyt sen sata kertaa ja nytkin kaivoin kuvat jostain vanhasta postauksesta, koska mitään muutosta niihin ei ole tullut jälkeen ensimmäisen blenderin oston. Siitäkin on taatusti yli 10 vuotta aikaa. 



Myös tämän olen täällä varmaan jo monta kertaa kertonut, mutta pojat oli silloin suht pieniä, kun jompikumpi sanoi, että "äiti syö aina samaa tylsää banaanin mallista leipää". Eli todistettavasti olen suosinut Oululaisen jälkiuunileipää ainakin neljännesvuosisadan, enkä ole valmis vaihtamaan vieläkään. Sitä vaan ei tahdo enää saada mistään, mutta aina kun löydän, hamstraan pakkaseen.

Myöskään paperilehdestä en ole valmis luopumaan, vaikka onkin suhteettoman kallis suppeaan sisältöön nähden.



Edellisenä päivänä valmiiksi pyöräytetty smoothie on yksi aamun parhaita asioita. 
Tässä kuvassa on näköjään viikonlopun aamupala, koska tarjottimella on kaksi keksiä yhden sijasta. Rutiini sekin :)

Aamupalan jälkeen lähden ulos. Aina. Ihan sama mikä keli ja näkeekö ulkona vielä mitään vai ei. Rutiini, jonka otin käyttöön siinä vaiheessa, kun korona-ajan sulku pakotti jäämään etätöihin. 

Olen niin raitisilmariippuvainen, etten pysty aamulla käymään töihin käsiksi saamatta ensin kunnolla happea, joka ennen hoitui sillä, että kävelin toimistolle. 

Sittemmin etätyöpäivinä aloin kävellä reilun vartin vakiolenkin kotinurkalta alkavaa metsäpolkua ja puistotietä pitkin vieläpä aina samaan suuntaan kiertäen ikään kuin siirtymänä työpaikalle, joka vaan sattui sijaitsemaan kotona.


Tämän aamun siirtymälenkkivarustus eli sadetakki ja kumpparit. 
Heijastimet ja jumppamatto aina hollilla, etteivät unohdu, kun niitä tarvitaan.

Tästä on tullut niin vakiintunut tapa, etten jätä sitä väliin edes nyt, kun olen enimmäkseen lomautettuna. Pidemmälle lenkille menen myöhemmin, mutta tällä aamun happihypyllä lähtee päivä niin paljon paremmin käyntiin kuin jäämällä suoraan sisälle. Ja samalla se on ikäänkuin selkeä siirtymä olemisesta toimeen ryhtymiseen, oli se toimi mitä hyvänsä. 

Siinä ne aamujen oleellisimmat aina samanlaisina toistuvat rutiinit suunnilleen olikin. Joskaan mitään hirveän isoa vaihtelua ei muissakaan tekemisissäni ainakaan arkipäivien mittaan ole. Etenkin kun olosuhteiden pakosta muuttuneisiin liikunta- ja muihin harrastuksiinkin on löytynyt sellainen itselleni sopiva valikoima ja rytmi, jolla viikko jäsentyy kivasti niin, että tämä periaatteessa vuoden synkinkin aika tuntuu kuluvan todella nopeasti. Oikeastaan vähän liiankin, koska en haluaisi kiirehtiä tässä muutenkin lyhyessä elämässä yhtään liian äkkiä eteenpäin. 



Rytmillä ja viikon vakioihin liittyvillä ihmisten tapaamisilla on erityisen iso merkitys nyt, kun kumpaakaan ei työpäivien muodossa ole.  Olo on toisinaan jotenkin sellainen irrallinen ja hyödytönkin, kun säännöllinen töihinlähtö puuttuu. Ei kuitenkaan ole vaikuttanut luontaiseen heräämisrytmiini, joka on säilynyt työaamujen kaltaisena ilman kelloakin. Samoin nukkumaanmeno- ja ruokarytmini on molemmat niin vakiintuneita, että melkeinpä voisi tarkistaa kellon niiden mukaan, eikä päinvastoin.

Ja onpahan lisäksi ainakin nämä tuomassa tolkkua päiviin:

Maanantaina on hikijumppa, tiistaina Teams työporukan kesken, keskiviikkona aamulla vesijumppa ja illalla kalligrafia, torstaina jooga ja perjantaisin tulee usein käytyä uimassa, mutta tällä viikolla ajattelin  uinnin sijaan käydä kokeilemassa kahvakuulatuntia entisen kotiliikuntakeskuksen tiloissa. Näkee sitten, jääkö pelkäksi kokeiluksi vai päätyykö lisänä vakiovalikoimiin. Toivon jälkimmäistä. 

Olen oikeastaan tosi tyytyväinen, että tunnen vihdoin päässeeni ainakin jotenkuten yli itselleni kolmen kokonaisen vuosikymmenen aikana niin kovin tärkeäksi muodostuneen liikuntapaikan ja -yhteisön menettämisestä ja sopeutunut näinkin nopeasti uusiin kuvioihin. Ei ole entisen veroista, mutta uudessakin on paljon hyvää ja muutos on antanut luottoa siihen, etten ehkä sittenkään niin kaavoihin kangistunut ole kuin olen kuvitellut, vaan pystyn vielä oppimaan uusillekin tavoille.

Ja sekin hyöty tuosta viikko-ohjelmasta on ollut, ettei tarvi miettiä meniskö jumpalle vai puntille ja milloin menis, jos menis, koska kuntosalia ei nyt ole ja nykyinen, useammasta paikasta keräilty viikkolukkari on nyt se mikä on. Jos jätän jotain väliin, tiedän, että seuraava mahdollisuus on vasta viikon päästä.   

Viikonlopuille ei tarkoituksella ole mitään ennalta sovittuja aikatauluja ja jos onkin, niin pelkästään kivoja. Kuten tulevan lauantain keramiikkatunnit, jolloin on tarkoitus ainakin lasittaa viikko sitten itselleni ennestään tuntemattomalla sgraffito- eli raaputustekniikalla koristelemani vati.


Kunhan tarkoituksella epätasaiseksi muotoilemani vati tulee raakapolton jälkeen uunista ulos, värien pitäisi olla kääntynyt päinvastaisiksi eli kuvioiden pitäisi erottua vaaleina tummalla pohjalla. 


Koen, että rytmistä ja rutiineista tulee paitsi aiemmin mainitsemaani lepoa aivoille,  myös jotenkin sellainen mukavan turvallinen olo. On jotain pysyvää mihin tarttua silloinkin, jos elämä muuten sakkaa syystä tai toisesta. 

Jos jonkun asian toivoisin muuttuvan rutiiniksi, se olisi säännöllinen tai edes jossain määrin järkevin välein toistuva ruuanlaitto, mutta ei vaan omalla kohdallani onnistu. Ruuanlaitto ei vaan valitettavasti kuulu suosikkitekemisiini, vaikka niin kiva onkin silloin harvoin, kun on tehnyt muutaman päivän ruuan kerralla valmiiksi (pystytään hyvin suömään samaa montakin päivää).

Sen sijaan sellaisia rutiineja, joista saan lähinnä kylmiä väreitä, on jokaperjantainen siivouspäivä, josta on jäänyt lapsuusvuosilta sen verran ikäviä muistoja, että meillä ei sellaista tässä kodissa ole. Siivotaan fiilispohjalta sinä päivänä kun siivotaan. Joskus se voi olla perjantaikin.

Vaan nyt päätän nämä hajatelmat tähän ja lähden ulos toteuttamaan yhtä jokapäiväisistä rutiineistani eli kävelemään niin pitkää lenkkiä kuin tänään sattuu huvittamaan. Yleensä huvituskin tosin on aika vakio, koska tallaan suht samoja reittejä päivästä toiseen ja aikaa menee suunnilleen puolisentoista tuntia. Siinä ajassa ehtii kuunnella äänikirjaa pitkät pätkät.