LOMALTAPALUUTOMAATIT

Paluu tämän ns. blogin pariin meinaa jostain syystä kangertaa pahemman kerran, enkä edes oikein tiedä miksi. Jotenkin tuntuu, että olen ihan tyystin erakoitunut, metsittynyt, sammaloitunut ja mitä lie, mutta ei anneta sen haitata. Eikähän se sinällään edes paljon poikkea normaalista.

Maailman pahuudesta en aio kirjoittaa mitään, koska se ahdistaa, joten siirryn suoraan niinkin akuuttiin aiheeseen kuin tomaatit - nuo jokaisen lomallelähtijän tärkeimmät matkatavarat.

Alkoi jo melkein ottaa päähän, kun tuli taas hankittua kaikenlaisia hyötykasveja, joiden paras ja ainoa satokausi sattui juuri samaan hetkeen, kun oltiin ukkelin kanssa lähdössä perinteiselle parin viikon lomanpätkälle Vuokattiin.

Ennenvanhaan se ei ollut mikään ongelma, kun reissattiin koko perheen voimin ja otettiin joka tapauksessa peräkärry koukkuun. Sinne oli helppo nostella kaikki tarpeellinen polkupyöristä golfbägeihin ja muihin milloinkin ajankohtaisiin vermeisiin. Silloin pakkasin usein kyytiin myös kesäkukat. Ei jäänyt kastelu ulkopuolisten riesaksi, ja saatiin samalla kaunistusta loma-asunnon terassille. 

Vaan nyt kun meitä oli matkassa vaan kaksi (yhyy), bägit heitettiin pötkölleen takapenkille, ja vaatteet,  kengät sun muut pariin Ikean kassiin takakonttiin. Sinällään näppärää, mutta vaikka kuinka yritin, joka suuntaan rönsyävää, puolikypsiä raakileita notkuvaa tomaattiamppelia en saanut nätisti mahtumaan kyytiin, ja jotenkin tuntui jopa meille turhan koomiselta valjastaa kokonaista peräkärryä yhden tomaatintaimen takia :). Paitsi että olisihan sinne sitten voinut pakata myös pottuämpärit, oliviipuun, kesäkukat ja kaiken, mikä irti lähtee, mutta näillä mentiin.  

Harmitti kuitenkin hukkaan menevä sato, koska tiesin, että kotona talkkarin virkaa hoitavaksi lupautunut kuopus ei tomaateista juurikaan perusta. Irrottelin siis kaikki raakileet ja puolikypsät "marjat", pakkasin ne mukaan ja asettelin ne perillä ystävältäni Annelta saamani vinkin pohjalta ruokapöydän aurinkoiselle kulmalle kypsymään.

Kävi muuten todella nopeasti tuo kypsyminen sisätiloissa. En vaan olisi itse älynnyt.

Leikkelin ja pussitin mukaan myös kaikki ruukuissa kasvattamani lehtikaalit ja Kekkilän yrttilaatikon basilikat. Kaalit käytin smoothieihin (koska mukana kulki myös blenderi), ja basilikoilla maustoin mm. pannulla pikaisesti kypsentämäni tomaatit.

Maistuivat jopa ukkelille grilliruokien lisukkeena. Asiaa tosin auttoi se, että ukkeli oli juurikin lukenut Hesarista artikkelin siitä, kuinka tomaattien erinomaiset terveysvaikutukset tulevat kypsennettäessä parhaiten esiin. Jess! Eiköhän tosta miehestäkin vielä saadaan ihan kehityskelpoinen kasvinsyöjä aikaiseksi. Edes lomalla.

Minttuja en sentään pakannut mukaan, vaan pilkoin ne pakkaseen valmiisiin annospusseihin talven vihersmoothieita varten. Osoittautui niin näppäräksi systeemiksi viime vuonna.

Minttuja ei kuulemma saisi päästää kukkimaan, mutta en ole siitä piitannut, koska nimenomaan tykkään noista kukkasista.

Kasvi vaan on niin leviävää sorttia, että vaikka kaikki leikkasin ennen lomaa liki kaljuiksi, parin viikon päästä kotiin palatessa oli odottamassa tämän verran lisää.

Vai olisiko sittenkin taika taitavassa talkkarissa, joka oli saanut meidän poissaollessa yrtit ja kesäkukat kukoistamaan ja oliivipuunkin selvästi kasvamaan. Samoin kuin vielä lähtiessä varsin vaatimattoman näköisen Arabian sulkahirssin, josta oli tullut tuuhea ja korkea. Kun kehuin poikaa ja ehdotin, että pitäisi varmaan vaihtaa kukkienhoitajaa, sain vastaukseksi, että oli kuulemma "niin hirvee ressi, että ei kiitos :)". Oli omien sanojensa mukaan yrittänyt parhaansa, mutta hermostunut, kun "nyt tohon heinäänkin kasvo jotain tommosia ihmeellisiä (sulkia)..."

Lomasta sinällään en osaa kirjoittaa oikein mitään, koska se vaan oli sellainen kuin se oli. Hyvä ja voimaannuttava. Heti siitä hetkestä alkaen, kun päästiin perille. Jotenkin sitä nykyään arvostaa kaikkein eniten kaikkea pysyvää, kotoisaa ja tuttua. Etenkin kun aikaa on käytössä vaan vähän. Ja meille loma Vuokatin tutuissa kauniissa maisemissa kaikkien meille tärkeiden puitteiden keskellä edustaa juurikin sitä, mistä ukkelin kanssa nautitaan. Jos aikaa olisi koko kesä tai vaikka edes kokonainen kuukausi, sitä varmasti haluaisi käyttää osan ajasta seikkailuun ja uusiin paikkoihin tutustumiseen, mutta nyt kun sitä on se tutut kaksi viikkoa, loma tuntuu paljon pidemmältä (hyvällä tavalla), kun sen voi vaan olla paikallaan. Tai siis paikallaan ei todellakaan oltu, mutta tarkoitan sitä, että ei varsin tarvi lähteä mihinkään. Autoakaan ei tarvittu muistaakseni kertaakaan, kun kaikki tarpeellinen on kävely- tai pyöräilypyrähdyksen päässä.

Joka päivä pelattiin. Parhaimpina pari kierrosta putkeen, mutta Katinkullan kenttä on enimmäkseen sen verran tasaista maastoa, että ei tuntunut edes yhdeksän tunnin käppäily pahalta. Päinvastoin.

Eipäs kun tarvittiinpas me autoa kerran, kun käytiin pelaamassa perinteinen kierros itseään Suomen kauneimmaksi mainostavalla Paltamon kentällä, jossa Suomen juhlavuosi oli huomioitu mielestäni kivasti viheriöiden siniristilipuin.

Ja kyllä kenttä kieltämättä kauniissa maisemissa Oulujärven rannalla kierteleekin, mutta jostain syystä en sitä itse kuitenkaan koko Suomen kauneimmaksi rankkaisi. Varmaan ihan vaan siksi, etten ole kertaakaan onnistunut selvittämään kyseistä kenttää kunnialla, vaan aina tulee jossain kohtaa sössittyä.

Jotenkin loma oli niin loma, ettei monista aikomuksista huolimatta tullut edes otettua kuvia. Paitsi ilta-aikaan järven rannasta, joka veti puoleensa kaikkine kauniine väreineen. Aurinkokin laski ensimmäisellä viikolla vasta vähän ennen keskiyötä, mutta jälkimmäisellä jo selvästi aiemmin.

Yhtenä päivänä ukkeli kertoi jättäneensä rannalle terveisiä kuvaajalle. Arvelen, että kyseessä oli tämä <3

Töitä on nyt paiskittu viikon päivät, eikä tunnu missään. Paluu oli jotenkin harvinaisen helppoa tänä vuonna. Sensijaan kotona olo vaatii totuttelua, kun vanhempi poika muutti talveksi uuteen kotikaupunkiinsa ja nuorempi isoveljeltään vapautuneeseen asuntoon. Vintissä on siis poikain sänkyjen tilalla enää pelkkää tyhjää ja muutenkin ihan liian siistiä. Snif. Mutta toki tässä ollaan hyvillä mielin ja onnellisia siitä, että molemmilla on asiat mallillaan. Täytyy vaan kehittää itselleen jotain uutta mielekästä tekemistä. Ja kuopus lohdutti sanomalla, että "Älä ny äiti ressaa. Asun kumminkin niin lähellä ja voit kyllä soittaa mulle aina, kun siltä tuntuu" . Voi noita poikia.

Lomaltapaluurahoja en ole vuosiin halunnut, vaan olen vaihtanut ne vapaaksi, joita en tosin aina ole ehkä muistanut pitää. Tai en ole ainakaan varma. Mutta sen sijaan tallin taakse tikkaille ennen reissuun lähtöä nostamani tyhjä amppeli palkitsi lomaltapaluutomaateilla.

Ei mikään vimpan päälle vihreä, mutta tomaatit maistuivat paremmalta kuin karkit. 

Nyt otan pyörän alleni ja pakenen naapurin kovaäänistä ruohonleikkuria johonkin. Oikeesti ihan hirveä meteli.

Kuulumisiin <3

PUISEVA VIIKKOKUVAKATSAUS JA LOMILLE LOMPS...

Loma on enää yhden työpäivän päässä, ja vaikka kauppoihin on jo perinteisesti ilmestynyt varmoja syksyn merkkejä koulureppujen ja pallokrysanteemien muodossa, olen päättänyt olla piittaamatta, koska paras kesä on pakosti vasta edessä. Sen sijaan päätin taas pitkästä aikaa kuvakatsastaa menneen viikon. 

Perjantaina livistin töistä etuajassa ja lähdin kentälle. Ihan hyvällä omallatunnolla tosin, koska olin saanut akuutit hommat hoidettua ja työpuhelin sähköposteineen kulki varmuuden vuoksi mukana. Ei kuulu etikettiin, mutta ei haittaakaan, kun oli tuttua peliseuraa. 

Sääennusteiden mukaan ei kaksista keliä ollut luvassa, mutta niin vaan taas meni ennusteet poskelleen ja sää oli mitä parhain. Parempi niin päin kuin että odottaa aurinkoa ja saa sadetta.

Yllätyin, kun huomasin, että parin väylän välinen metsäpolku oli jo täynnä mustikoita. Pakko oli tehdä pienimuotoinen rötös ja poimia muutama varpu mukaan maljakkoon. Ei mahda kuulua jokamiehen oikeuksiin.

Lauantaina paistoi heti aamusta aurinko ja voi vitsit, miten iso vaikutus sillä voi olla pieneen ihmiseen.  Kesämieli oli heti ihan tapissa ja kropassakin aurinkoenergiaa vaikka muille jakaa. Ei viime aikojen vetelyydestä tietoakaan.

Siivosin ensi töikseni keittiön, joka meillä on hyvinkin hallitseva tila. Jos se on sekaisin ja tasot täynnä tavaraa (niinkuin yleensä), ahdistaa. Mutta silloin kun se on siisti ja pinnat enimmäkseen tyhjiä, tuntuu, että korvienvälikin selkiytyy.

Laitoin myös pyykkikoneen laulamaan (kirjaimellisesti, koska Samsung luikauttaa aina ylipirteät jäätelöautotyyppiset alku- ja loppusävelmät) ja  hankkiuduin kertalaakista eroon mieltä painaneista pyykkivuorista. Ihan luksusta, kun edellinen satsi ehtii lämpimässä kesätuulessa kuivua siihen mennessä, kun seuraava on pesty. 

Vihannes- & mansikkakojulla poikkesin ostamassa laatikollisen kauniita ja makeita mansikoita pakkaseen. 

Polkan tahtiin.

Viiden kilon laatikko (josta tuli 16 puolen litran rasiaa täyteen) Polkia maksoi 35 euroa, joka taitaa olla enemmän kuin ennen, mutta en jaksa sellaisia miettiä. Itseni tuntien on parempi pakastaa samalla sekunnilla, kun siltä tuntuu, eikä jäädä odottelemaan mahdollista hintojen halpenemista. Tiedän jo etukäteen, että siinä käy niin, että lopulta jää koko pakastaminen väliin ja maksan talvella moninkertaisen hinnan kaupan valmiista pakkasmarjoista.

Lauantai-illalle saatiin kutsu poikain jääkiekkoharrastuksen kautta tutuksi tulleelta mukavalta pariskunnalta, ja lämmin kesäilta meni ihan siivillä kevyen ja maistuvan kesäruuan ja viinin merkeissä. 

Sunnuntaina lähdettiin ukkelin kanssa Salon Wiurilaan pelaamaan, kun halvalla päästiin (jotain hyötyä tästä ikääntymisestäkin, kun saa seniorialennusta :)) ja nautittiin liki helteisestä kelistä (joskin kerran jo meinasin sanoa, että on liian kuuma, mutta älysin pitää suuni kiinni).

Harmitti, kun ei ollut kunnon kameraa mukana, koska ennen kierrosta syömäni vegesalaatti oli niin nätti. Ja vaikka näyttikin kevyeltä, oli myös täyttävä linssien, papujen, pähkinöiden ja quinoan ansiosta. Riitti energiat hyvin, muttei ollut yhtään ähky. Voisi itsekin välillä jättää kanat ja kalat lisäämättä ja korvata muulla.

Maanantai-aamu 'valkenikin' sitten taas tälle kesälle tyypillisen tihkusateen merkeissä, mutta ei tuntunut missään, kun alla oli lämmin viikonloppu ja aamukammassakin enää neljä piikkiä lomaan.

Kansion kuningas toimiston ikkunalaudalla. 

Vain hetkeä ennen kuin täpötäysi mappi päätti luiskahtaa lattialle ja levitä alkutekijöihinsä. Grrr.

Maanantai-iltana en muistaakseni tehnyt töitten jälkeen mitään. Paitsi nukahdin sateen ropinaan terassin sohvalle. On paikka, jossa ei vaan kertakaikkiaan voi pysyä hereillä.

Tiistai-iltana kävin pitkästä aikaa pelaamassa viikkokisan, ja sattuikin kohdalle kesän paras kierros. Tuli hyvä mieli. Ja kiva palkintokin. 

Kentän laitamilla kukkii valtavan suuria Kurjenkelloja, ja kiva olisi ollut kuvailla niitä ihan rauhassa, 
mutta ei auttanut kuin jatkaa peliä. Myös kaikenlaisia kauniita heiniä aaltoilee väylien reunamilla. 
Kivoja katsella, mutta pistävät aivastuttamaan ja niiskuttamaan.

Keskiviikkona kaivoin varastosta esiin möhkälemäisen puukulhon, johon olen jo kauan mielessäni visioinut pienimuotoista japanilaista puutarhaa (kun on se iso puutarha vähän vaiheessa). Lähinnä sellaista, johon laittaisin hienoa valkoista hiekkaa, johon sitten pienellä puuharavalla vetelisin kauniita aaltomaisia kuvioita ja olisin ihan zen.

Kulho kuului aikanaan esittelemääni Living&Roomin mallistoon, ja on kosteudesta jo hieman mustunut esittelykappale. Ja omasta mielestäni myös siinä määrin kyseenalainen, että en ainuttakaan edes halunnut myydä. Ihan vaan siksi, että hinta oli omasta mielestäni posketon suhteessa tuotteeseen, joka omaan silmääni on jostain erittäin nopeasti kasvavasta trooppisesta puulajista lohkaistu kappale, josta on kolhittu kulho. Anteeksi nyt vaan tämä ikävä mielipide, jonka aikanaan rehellisesti kerroin myös L&R:n johdolle, mutta en voinut olla epäilemättä myöskään sitä, onko kappale oikeasti peräisin sertifioiduista metsistä niinkuin ilmoitettiin vaiko eikö.

No. Olen joka tapauksessa rehellisen hinnan esittelykappaleesta maksanut, joten ajattelin, että josko viimein saisin siitä värkättyä sen, mitä olen ajatellut. Mutta niinkuin usein käy, mitä pienempi projekti, sitä pyllympi lopputulos, kun mikään ei mene niinkuin on suunnitellut. Ja oikeasti olen aika huono kestämään sitä, että visioni eivät lopulta toteudu.

Ensinnäkään mistään ei tähän hätään löytynyt valkoista hiekkaa. Kaikki vaihtoehdot hiekkapuhallushiekasta akvaariohiekkaan tuli kyllä tutkittua, mutta ei. Siispä oli tyytyminen kalliiseen koristehiekkapurkkiin, jossa hiekkaa oli vaan nimeksi, ja loppu simpukankuoria, joista kyllä tykkään, jos ne on itse saanut kerätä, mutta jos ovat valmiina kaupan purkissa,  jättävät kylmäksi.

Ei löytynyt myöskään mehikasveja mistään. Paitsi lopulta Prismasta kaksi, jotka kummatkin myytiin ruukkuineen päivineen. Eli taas tuli maksettua ylimääräistä jostain, mitä ei tarvi, mutta kun olin kerran päättänyt, että nyt se minipuutarha tehdään, niin nyt se tehdään. Kunnes jouduin toteamaan, että ei mennyt ihan nappiin seuraavakaan vaihe, joka oli suodatinkankaan asettelu istutusmullan ja koristehiekan väliin. Kokeilin nimittäin käyttää siihen Ikean halpaa harsomaista verhoa, jota olen tähän asti käyttänyt pakkasharsona perunoille. Leikkasin siitä palan ja asettelin nätisti kulhoon mullan pinnalle, jonka jälkeen varistelin hiekan siihen päälle todetakseni, että harsossa oleva reiät olivat juurikin inan suurempia kuin hiekanjyvät, joten tuloksena oli multaan sekoittunut hiekka ja sen päällä puhdas harso..

No ei kun takaisin kauppaan ja ostamaan karkeampaa ja samalla edellistä kalliimpaa koristehiekkaa, joka myös oli mielestäni ihan liian keinotekoisen näköistä, mutta kun ei ollut vaihtoehtoakaan, niin siihen oli tyytyminen. Harsokankaan vaihdoin varmuuden vuoksi sukkahousukerrokseen :). (Mikähän siinä onkin, että silloin, kun varsin haluaisi, että sukkahousuissa on reikä, ei vahingossakaan löydy kuin ehjiä, joista yhdet uhrasin tähän tekeleeseeni).

 Turha purkki poikineen jäi jäljelle, mutta josko sinne kirppispöytään sitten joskus..

Kun olin ripotellut lasimaisen hiekan kulhon pinnalle, olin lähinnä vaan ärsyyntynyt, kun ei näyttänyt ollenkaan siltä, miltä olin ajatellut. Ja mietin sitäkin, että olisinpa älynnyt ostaa kilon halpaa merisuolaa ja käyttää sitä, mutta myöhäistä, mikä myöhäistä. Sen sijaan poljin vielä kerran kauppaan ja ostin purkillisen valkoisia kiviä, joita olin alunperin päättänyt olla käyttämättä.

Mutta tämmöinen siitä lopulta tuli. Ei sinne päinkään, mitä meinasin, mutta jotain kuitenkin.

Kulho on yli puoli metriä halkaisijaltaan, joten pari mehikasvia näytti yksinään ihan liian orvoilta. Ja seurakseen kokeilemani pikkuruiset ilmakasvit suorastaan säälittävän pieniltä. Niinpä päädyin lisäämään asetelmaan kirkkaaseen Ballo-tuikkukuppiin yhden Tillandsian ja keskelle joskus vuosia sitten joiltain messuilta ostamani Taiga-lyhdyn ilman siihen kuuluvaa puista jalkaa. Näyttää kynttilältä, mutta on itseasiassa öljylyhty, joka sammuu heti, jos kaatuu. Eli turvallinen siis. 

 Näytti iltahämärissä itseasiassa lopulta ihan kivalta.

Kun kuopus tuli illalla töistä, pyysin katsomaan uutta "feng-shui"-asetelmaani, ja vaikka nämä meikäläisen puuhat tuskin nuoria miehiä oikeasti ihan hirveästi kiinnostaa, aina kumminkin kiltisti tulevat. Niin nytkin, ja pojan kysymys kuului "Onks toi valkoinen merisuolaa.."?  No niinpä. 

Jotenkin ihan epätodellinen olo siitä, että loma ihan oikeasti kohta alkaa. Ja on peräti kolmen viikon ja parin päivän mittainen, joka on itselleni ihan luksusta. 

Eipä muuta kuin kaikille kaikkea parasta viikonloppuun, arkeen, juhlaan, lomaan ja ihan muuten vaan <3

LOMAN TARPEESSA

Itseäni vetelämpää ihmistä saa tällä hetkellä hakemalla hakea.

En tiedä, mikä ihmeen aikaansaamattomuuskausi nyt on meneillään, kun tuntuu, etten jaksa kertakaikkiaan mitään, vaan koko niinsanottu kesä tuntuu valuvan käsistä. Ja vaikka ihan hyvin tiedostan, että kohta eletään jo heinäkuun puolta väliä, niin samalla koko ajan vaan odotan sitä ihan oikeaa kesää (ja erityisesti lomaa) alkavaksi. Siihen asti vissiin vaan menen automaattiohjauksella aamulla töihin ja iltapäivällä kotiin, ja loppu on sitten jotain ihme välivaihetta, jonka kulutan miettimällä, mitä kaikkea tekisin, jos tekisin ...  Eikähän kyse ole siitä, että varsin pitäisi tehdä yhtään mitään, vaan siitä, että haluaisin, mutten vaan saa tartuttua mihinkään. Paitsi golfmailoihin, joka ei tietysti ole huono juttu ollenkaan, kun tulee siinä sivussa kumminkin aina se reilun kymmenen kilometrin lenkki huomaamatta käppäiltyä.


Joka kesä olen myös toiveikas sen suhteen, että yhtäkkiä innostuisin laittelemaan pihaa, mutta eipä ole mitään sen suuntaisia merkkejä näkynyt.

Meidän takapiha on tuollainen pitkä puikula, ja kaikki muutenkin mallia kantti kertaa kantti. Korostuu entisestään, kun osa havuista ei selvinnyt tulipalosta ja jouduttiin kaivamaan ylös sekä tuosta muurikivialtaasta että kalusteiden takaa.

Tykkään yksinkertaisista muodoista, mutta silti olen sen tuhannen kertaa miettinyt, mitä pihalle tekisin, että siitä tulisi vähän "pehmeämpi". Perennapenkeistä en perusta, mutta tätä näkymää lasikuistilta taas yhtenä sateisena iltana tuijotellessani tuli mieleen, että tässähän voisi olla hyvä aihio haaveilemalleni japanilaistyyppiselle puutarhalle. Loppu onkin sitten enää toteutusta vaille valmista, hehhee. Mutta ainahan sitä voi haaveilla. Ja itseasiassa tallin takana olisi valmiina vinot pinot liuskekiviä, joista voisin askarrella kaarevan polun katkaisemaan hallitsevaa kantikasta nurmikkoa. Mutta ei aleta nyt kumminkaan hötkyilemään, ettei vaan tule liian äkkiä valmista.

Asiaa auttaisi jo se, että voisi edes yhden kerran viedä tuolien pehmusteet ja tyynyt paikalleen ilman, että tarvii koko ajan kytätä taivaalle, että ehtii pelastaa vesisateelta. Nyt ovat olleet käytännössä koko kesän sateensuojassa lasikuistilla, jossa niitä puolestaan siirrellään paikasta toiseen, ettei pääse kompastumaan.

Takapihan muurikivallas oli aikanaan ukkelin toive, koska olisi kuulemma aina halunnut asua 80-luvun kahitiilitalossa, jonka pihalla on sellainen. Piti äkkiä lyödä allastoive lukkoon, ettei vaan huomaa, että oikeasti asutaan vanhassa pienessä puutalossa, joka tosin on aika monet kerrat erinäisiä muutoksia kokenut.

Viime vuonna kasvattelin altaassa palaneitten havujen paikalla patiokurkkua ja kesäkurpitsoja, mutta nyt päätin kokeilla pensasmustikkaa, josta toivottavasti tulisi monivuotinen ilo.

Puutarhalla kyselin, että milloinkahan mustikka alkaa tuottaa satoa, jolla tarkoitin lähinnä sitä, että mihinkä aikaan tänä kesänä voin alkaa raivaamaan pakkaseen tilaa marjoille :), mutta vastaukseksi sain, että tänä vuonna ei vielä tapahdu mitään, eikä todennäköisesti ensi vuonnakaan, mutta sitä en kyllä usko, koska kyllä mustikka omaan silmääni näyttää ihan siltä, että se kukkii. Ja eikös noista kukista tuppaa tulemaan marjoja? Ellei tuuli vie, mikä on kyllä paljon mahdollista, koska on aika avoimella paikalla.

Ostin myös muutaman puolukantaimen, jotka istutin katajien juurelle. Ja näyttää satoa pukkaavaan sielläkin.

Olen näistä jotenkin tosi iloinen. Vähän niinkuin pieni pala metsää.

Myös potut laitoin vakipaikalleen. Viime vuonna tosin kasvoi pelkät varret, mutta nyt näyttää lupaavammalta. (Noista varta vasten perunan kasvatteluun tarkoitetuista Potatopot-ämpäreistä saa sisäosan nostettua pois ja zuumailtua satoa ilman, että pitää nostaa varsia ylös).

Kesäkukkia tuli tänä vuonna hankittua tasan kaksi. Ihan vaan sillä, ettei tarvi enempiä alkaa pelastamaan pakkaselta ja raekuuroilta kantamalla vuoroin sisään ja takaisin ulos. Mutta ihan kauniiksi ovat kumminkin kasvaneet, kun istutin alkuperäiset amppelitaimet isoihin ruukkuihin. Pelkkää laiskuuttani, koska inhoan amppeleiden jatkuvaa kastelua. Ja sitä, kuinka vesi lorisee niistä pohjassa olevista rei'istä samantien maahan. Valivali...

Diana

Siniviuhka

Etupiha on meillä vaan nimellinen kaistale talon ja kadun välissä, mutta sinne on vuosien varrella ilokseni leijaillut kaikenlaisia siemeniä, joista kasvaa sekalainen sortimentti kukkia ja rikkaruohoja ilman että olen istuttanut mitään. Tai siis olen kyllä, mutta mikään niistä ei ole jäänyt henkiin, joten parempi antaa tilaa kaikelle, joka sillä kivikovalla savipläntillä luonnostaan kasvaa. Sitäpaitsi tykkään, kun näyttää tuollaiselta luomulta.

Kekkilän yrttilaatikossa päätin kasvattaa tänä vuonna vaan sellaista, mitä varmasti myös käytän. Mies kun ei edelleenkään vihreistä perusta, vaan ruskea kastike taitaa olla suosikkilistansa värikkäimmästä päästä. Mieluiten sellainen oikein vanha kunnon pannuunpalanut versio, jota kuulemma saa eräästä lounasruokalasta päivittäisen työmatkansa varrella. Terkkuja vaan kokille.

Tänä vuonna satsasin suosikkiini minttuun, mutta kasvaa Kekkilässä myös vähän basilikaa, ruohosipulia, timjamia ja valkosipuliruohoa. Lisäksi omissa ruukuissaan lehtikaalia ja rucolaa. Ja amppelitomaatti, joka on niin iso, että ratkeilee omasta painostaan.

Jaa niin. Löysin myös omasta mielestäni kauniin valkoisen ruukkusarjan, joista kahteen pienimpään istutin laventelin ja oliviipuun. Tuli omaan silmääni vähän sellainen välimerellinen fiilis, jota haluaisin jatkaa isuttamalla tuohon suurimpaankin ruukkuun jotain samaan tunnelmaan sopivaa, mutten ole keksinyt mitä. Saa mieluusti ehdottaa.

 

Ihanhan tässä tuli tätä kirjoittaessa sellainen tunne, että on sitä sitten kuitenkin edes jotain tullut tehtyä, vaikken olekaan itse huomannut. Ja muutenkin olo koheni, kun sain aikaiseksi pitkästä, pitkästä aikaa kirjoittaa, vaikka sisältö nyt jäikin köyhäksi. On niitä asioita, joita olen kaivannut, mutten vaan ole jaksanut.

Luulen, että osasyy väsymykseeni on se, että olen tässä viime ajat toiminut etätyömaavalvojana ja neuvonantajana eteläkorealaiselle asiakkaalleni, jota en halua jättää pulaan, vaan auttaa silloin, kun apua tarvitaan. Tarkoittaa eri kellonaikaa eläville sitä, että asiakkaan työpäivä raksalla alkaa silloin, kun omani täällä päässä päättyy. Tai siis tässä tapauksessa ei pääty, koska olen valmiuksissa aina kun viesti kilahtaa puhelimeen. Mutta periaatteeni on, että asiakasta ei jätetä, joten on yksi näitä elämän valintakysymyksiä, joka vähän vaatii, mutta poikkeuksetta myös palkitsee.

Iloista lomaa kaikille, joilla sellainen on. Ja muille muuten vaan mukavaa oloa. Pari viikkoa vielä enää ja silloin koittaa hetken vapaus täälläkin. 

KOHTI HYVÄN MIELEN VAATEKAAPPIA

Ihan toista kirjaa (Huijarisyndrooma) menin alunperin kirjastosta lainaamaan, mutta koska siihen kohdistui niin monta varausta, masennuin ja istahdin hakukoneelle miettimään, mitä muuta haluaisin ehkä lukea.

Ei tullut mitään järkevää mieleen, joten näppäilin satunnaiseksi hakusanaksi "vaatekaappi" ilman sen kummempaa ajatusta. Tuli jostain takaraivosta, koska on ikuinen ahdistuksen aiheeni ja seuraa näköjään kirjastoon asti.

Oikeasti en olettanut löytäväni mitään järkevää, mutta hakuun tarttuikin kirja nimeltään "Hyvän mielen vaatekaappi", joka jo nimenä houkutti, mutta viimeistään esittelyteksti vakuutti.

"Kuvittele, että avaat vaatekaappisi oven. Kohtaako katseesi ilmavan järjestyksen josta voit vaivatta valita päivän päällepantavat? Vai vyöryykö kaapista läjittäin sekalaisia vaatteita, osa likaisia, osa rikki, kaikki vääränlaisia. "Ei mitään päällepantavaa"-tunne ajaa sinua taas kohti vaatekauppaa."

Jaa-a. No eipä tarvi paljon miettiä, koska asia on harvinaisen selvä. Minä kun olen jo vuosia toivonut, että joku tulisi ja räjäyttäisi kaikkea turhaa tursuavan vaatekaappini sisällön taivaan tuuliin ja korvaisi sen muutamalla järkevällä vaatekappaleella, joista pystyisin loihtimaan tilaisuuteen kuin tilaisuuteen sopivan asukokonaisuuden. Mutta ei. Sen harvan kerran kun joku erityinen meno sattuu kohdalle, alkaa sama ahdistus ja paniikki. Ei kertakaikkaiaan mitään päällepantavaa, vaikka kuinka siinä kaapin ovella tuijottelisin!

Turso nro 1

Ykkösturson sivuturso (oikeasti hävettää julkaista näitä, mutta se on tarkoituskin. Saanpahan kärsiä.

Jatkona mulkoilulle seuraa vastentahtoinen vaatekauppakierros, vaikka ihan hyvin jo etukäteen tiedän, että tuloksena on vaan lisää typeriä virheostoksia, koska en ikinä löydä sitä, mitä olen etsimässä, vaan tyydyn johonkin pakonomaiseen varavaihtoehtoon, joka ei tule koskaan päätymään käyttöön. Hyvä, jos edes siihen tilaisuuteen, johon olen sitä etsimässä, mutta ei varsinkaan sen jälkeen. Se on niin nähty. Jos vähänkään joku vaatteessa jo valmiiksi ärsyttää, miten se muka voisi muuksi yhtäkkiä muuttua? Ei mitenkään. Paitsi siinä vaiheessa, kun siitä lopulta ymmärtää ehkä vuosien käyttämättömyyden jälkeen luopua. Ei ihan yksi, eikä kaksi kertaa, kun pian sen jälkeen olisinkin muka tarvinnut juuri sitä nimenomaista vaatekappaletta (jota siis ei enää ole), eikä mikään muu muka kelpaa.

"Ensimmäinen hyvän pukeutumisen sääntö, jota ei voida kyllin tähdentää, kuuluukin: tunne itsesi, oma tyyppisi ja omat rajasi, äläkä milloinkaan ylitä niitä, vaan valitse pukusi niin, että se sopii juuri sinulle ja muodostaa ulkomuodollesi juuri sen kehyksen, minkä se tarvitsee esiintyäkseen täysin edukseen" (Elina Kangas, Pukeudu hyvin, 1933)

Oma osuuteni eteisen liukuovikaapeista. Paitsi alatangolla muutama pojan takki.

Ja tässä vähän lisää takkejani kaapissa, joka oli alunperin tarkoitus jättää tyhjäksi vieraita varten. Mutta puolustaudun sillä, että ensimmäiset viisi vasemmanpuoleista ovat ahkerassa käytössä kulloisestakin pelikelistä riippuen.

"On sekä typerää että kallista alituiseen 'kyllästyä vaatteisiinsa". Hapuilemalla sinne tänne, aina uutta etsien, ei milloinkaan saa puvustolleen peroonallista leimaa. Ostakaa vain sellaisia tavaroita, joihin olette tottunut ja joiden tiedätte soveltuvan juuri teille. Koristeita ja kuosia muuttamalla saa kyllä vaihtelua aikaan" (Eeva Harri, Muodit ja muodot: Pakinaa pukeutumisesta, 1921)

En edes tajua, miten vaatekaappini voi(vat) olla niin täynnä, vaikka "en ikinä osta mitään". No ihan vaan siksi, että joskus olen pakosti ostanut. Ja sittemmin säilönyt kaikkia hutiostoksiani siinä toivossa, että niitä joskus käyttäisin. Mutta viimeistään nyt, kun olen lukenut kirjaa ensimmäiset 230 sivua (oikeasti en käsitä miten joku pystyy kirjoittamaan 300-sivuisen kirjan niin mukaansatempaavaa tekstiä aiheesta, joka ei millään lailla ole kuulunut mielenkiintoni kohteisiin), aion vihdoin ja viimein tehdä turhille rytkyilleni jotain.  (Olen varmaan kaikkien self-help-kirjojen helppoakin helpompaa kohderyhmää, mutta oikeasti on sattunut kohdalle montakin teosta, joista olen saanut lisäpontta itselleni ajankohtaisten ongelmien ratkomiseen. Niin nytkin.)

"Naisen kirja 2"-opaskirjasessa vuodelta 1960 Kotitalouskeskus on määritellyt aikuisen naisen vaatteiden tilantarpeen ja sen mukaan henkarille ripustettavat vaatteet vaativat keskimäärin 105 cm tankotilaa, johon sisältyvät koko vuoden takit, leningit puserot ja niin edelleen, joita kaavion mukaan on yhteensä 27..

En edes kehtaa laskea, paljonko henkareita ja tankoa itselläni on (täysin turhassa) käytössä, mutta kyllähän se näistä kuvista näkyy. Eikähän niissäkään kaikki, vaan lisäksi on erinäisiä kasoja sängyn päällä, tuolilla ja makkarin irtonaulakossa.

Ja vaikka toki olen jollain tasolla tiedostanut, mitä kaikkia hirveyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia nykypäivän (halpa)vaatebisnekseen sisältyy, kirja on kyllä avannut silmiä moneltakin kantilta lisää. Joskin totuuden nimissä tunnustan, että olen lukenut eettisyyteen keskittyviä osioita vähän hyppimällä, ja keskittynyt enemmän viisauksiin, jotka kolahtavat omaan nilkkaani (kaappiini). Mutta varmaa on, että jatkossa ostopäätöksiäni ei ratkaise halpaan hintaan perustuva nuukuus, vaan ihan muut tekijät. Ja se, mitä en itse ole koskaan tehnyt, koska olen kokenut vaatteiden hankinna aina jotenkin "ylimääräisenä ja turhana kuluna" on kirjan kehotus alkaa budjetoimaan ennakkoon myös vaateostonsa ja hyväksymään sen, että ihminen tarvitsee vaatteita siinä missä ruokaakin. Kuulostaa itselleni uudelta, mutta itseasiassa ihan järkevältä mallilta, joka tosin tuskin tulee siirtymään ihan äkkiä omalla kohdallani käytäntöön, mutta aina voin yrittää. Josko vaikka sitten raskisin ostaa sen kunnollisen talvitakin, enkä sen viittä halpisversiota, joista ei ole kuin murhetta.

"Hankkikaa mieluummin muutamia hyvin tehtyjä pukuja kuin monta muodikasta tämän vuoden hepenettä" (Taitava Emäntä, 1951)

Nyt on totuus paljastettu ja tästä on suunta vaan ylöspäin. Tai siis ulos. Vaatteilla nimittäin. Mutta jotain pukeutumisoppaiden mukaista sentään omistan, nimittäin "Pukeudu hyvin"-oppaassa (Elna Kangas, 1933) mainitut hiihtopuvun ja ranta-asun (uikkarit?). Mutta muuten on vähän puutetta. Oppaan mukaan kun "useimpiin urheilutoimiin sopivat tweedhame, villasweater ja silkkikaulaliina".

Hauska ja hyödyllinen kirja, jota on mahdotonta tiivistää. Mutta sikälimikäli projektini yhtään etenee niinkuin toivon, en malta olla raportoimatta siitä täällä.

Kauniiksi lopuksi vielä viimeinen lainaus kirjasta:

"Jos teillä on pienintäkään epäilystä siitä, ettei pukeutumisenne ole tähän saakka onnistunut, muuttakaa se varovasti ja vähitellen" (Irma Andersin, Hyvinpukeutuva nainen, 1952)

Iloista juhannusta!

  

EKAA KERTAA EKOKAMPAAMOSSA

Sanotaan, että hiukset ovat naisen kruunu, joten siltä(kin) kantilta katsoen meikäläinen on varsin kaukana kuninkaallisista. Ja vaikka kuinka haluaisin uskoa korkeilla ohimoilla jo nuorena miehenä varustetun viisan isäni vakuuttelua siitä, että järki ja tukka eivät viihdy samassa päässä, ei auta, koska tunnen niin monta fiksua paksutukkaista ihmistä.

Hiuslaatuni on siis aina ollut harmillisen ohut, ja tuntuu iän myötä ohenevan entisestään. Enkä edes oikein käsitä miten, koska hiuksia ei varsinaisesti mitenkään näkyvästi irtoa, vaan ne vaan jotenkin mystisesti katoavat. Ikääntymisen ihmeitä vissiin. Joskin osansa ihan varmasti kaikilla aiemmilla rankoilla käsittelyillä, joista näin jälkiviisaana jättäisin muutamatkin väliin. 

Myös päänahka on heittäytynyt jotenkin herkäksi, ja koko ajan tekee mieli niskasta raapia. Tai siis nyt kun tätä juttua kirjoitan, pitää korjata tuo muotoon "teki mieli...", vaan ei tee enää, koska ei tarvi.

Apu asiaan löytyi yllättäen paikallislehdessä olleesta pikkuilmoituksesta, jossa Ekokampaamo Luonnonkaunis mainosti tarjousta, joka sisälsi intialaisen päähieronnan ja hiusten&päänahan puhdistushoidon mielestäni varsin kohtuulliseen hintaan.

Ovikylttinä vanha piipunpelti

En ollut kyseisen kampaamon olemassaolosta aiemmin tiennyt, joten ilahduin mainoksesta ihan tosissani ja varasin ajan samantien. Äitienpäiväviikolla muistaakseni.

Kampaamon ovesta leijaileva tuoksu (tai pikemminkin ehkä haju) oli sen verran voimakas ja erikoinenkin, että vähän ensin jännitin, minkälaiseen hippiluolaan tai suitsukkeiden keskelle olen päätymässä, mutta onneksi turhaan :)

Kuvassa kampaamon omistaja Jaana, jolla itsellään on ihan valtavan paksu ja pitkä ja kiiltävä tukka, 

joten on kyllä kelpo malli kampaamolleen. Nuttura vaan kätkee kutrit. 

Tila olikin varsin valoisa ja avara ja seesteinen. Ei luolasta tietoakaan. Ja jännää, kuinka se tuoksukin lakkasi vähän ajan päästä ikäänkuin kokonaan olemasta. Varmaan siksi, että ei ollut peräisin mistään keinotekoisesta, vaan täysin luonnonmukaisista aineista.

Olen ollut intialaisessa päähieronnassa aiemminkin joskus vuosia, vuosia sitten, ja siitä on jäänyt päällimmäisenä mieleen oikeastaan pelkkä hiusten tukistelu, joten odotin tälläkin kertaa jotain vastaavaa, mutta Jaanan käsittely olikin ihan erilainen.

Istuin nurinperin tuohon kuvassa olevaan tuoliin (joka ensin siirrettiin pois seinän vierestä) ja hieronta alkoi selästä siirtyen sieltä käsivarsien, olkapäiden ja niskan kautta vasta viimeksi päänahkaan. Eikä kyllä jäänyt yhtään sellainen olo, että olisi tukisteltu ollenkaan. Ennemminkin sellainen vähän hämmästynyt, koska hieronta oli kaikessa kummallisuudessaan ihan tositosi mukava. Tai siis se tunne, joka siitä jäi. Sellainen hyvällä tavalla pöllähtänyt.

Hymyilytti tuo "Hoito tehdään istuallaan vaatteet päällä", koska pisti pakosti miettimään, 

kuinka tukala kokemus olisi olla kampaajalla ilman vaatteita :)

Ennen hierontaa Jaana levitti päänahkaan rosmariiniöljyä, joka vilkastuttaa päänahan verenkiertoa. Siitä tuli raikas tunne. Ja ylläolevasta tekstistä voi lukea kelpo perustelut päähieronnan hyödyllisyydelle. Jaana itse kertoi suosittelevansa sitä tehostamaan hieronnan jälkeen tehtävää puhdistushoitoa.

Tässä näitä ekokampaamossa käytettäviä luonnonmukaisia aineksia. Tyhmänä kysyin, onko Jaana kenties kasvatellut niitä itse, mutta vastaus oli ei, koska kaikkien raaka-aineiden on oltava sertifioituja, joten kotipelloilta ei voi mitään purkittaa, vaikka kätevältä kuulostaisikin.

Omaan puhdistushoitooni Jaana valitsi päänahkaan valkosaven, ja hauraisiin hiusten latvoihin merilevän. Saven tilalta vielä parempi olisi kuulemma ollut turve, mutta pelkäsin, että väri tarttuu raidoitusten jäljiltä huonokuntoisiin hiuksiin, enkä halunnut lähteä kampaamosta korppikotkana kotiin. (Sekin on aikanaan kerran koettu, kun en osannut vissiin oikein selittää, mitä tarkoitin sävyllä "tuhkanvaalea"..).

Siinä syntyy sopiva seos

Käytännössä puhdistushoito tehtiin levittämällä/hieromalla valitut seokset päänahkaan ja hiuksiin, ja sen jälkeen niiden annettiin vaikuttaa tiukkaan käärityn hupun alla muistaakseni puoli tuntia.

Ja varmaan nyt kuulostaa siltä, että valehtelen, mutta en vaan kertakaikkiaan pysty olemaan hehkuttamatta sitä ihan älyttömän kevyttä ja raikasta tunnetta, joka päässä hoidon jälkeen oli. Ehkä paras kuvaus sille olisi "päätön", koska tuntui ihan siltä, että pää oli niin kevyt, että lakkasi kokonaan olemasta. Ja kutinakin loppui kuin seinään.

Ja mikä ehkä kaikkein kummallisinta, nukuin hoitoja seuraavana yönä kuin tukki heräämättä kertaakaan. Kerrassaan ihme homma, joka todistaa, että Intiassa ilmiselvästi tiedetään, mitä tehdään. Ja puhdistushoito varmaankin vaikutti siihen, että jo ei-toivotuksi perinteeksi tullutta yöllistä pään hikoamista ei esiintynyt.

Jaana on erikoistunut tutkimaan hiustenlähtöä, jonka syyt voivat olla varsin moninaisia. Stressi on yksi ja mm. huono ravinto toinen mahdollinen syyllinen. Kaikkien muiden jäljelle jäävien lisäksi.

Stressi kolahtaa omalla kohdallani, mutta huono ravinto ei, koska oikeasti syön sitä mitä olen täälläkin mainostanut syöväni. Mutta Jaanan mukaan hyväkään ravinto ei pelasta, jos hiustupet ovat menneet tukkoon vaikkapa synteettisten shampoiden ja hoitoaineiden silikoneista. Ja niinhän sitä näytti juurikin omalla kohdallani käyneen, kun päänahka kuvattiin 200-kertaisesti suurentavalla mikrokameralla. Milenkiintoista, mutta samalla suorastaan melko ällöä katsottavaa. Myös hiukset itsessään olivat mallia "stressaantunut".

Asiakaspaikkoja on vain yksi, ja Intialaisen päähieronnan ajaksi Jaana laittaa lapun luukulle, jotta rauha säilyy.

Asiakkaana arvostan.

Halusin kokeilla myös Jaanan suosittelemaa, hiusten kuntoa parin hoitokerran jälkeen parantavaa väritöntä kasvivärjäystä. Vissiin siinä samalla olisi voinut valita värinkin, mutta itse halusin testata tuota väritöntä, joka tehtiinkin heti seuraavalla viikolla.

Siitä ei vaan valitettavasti tullut sellaista samanlaista "Wau"-fiilistä kuin päähieronnasta ja puhdistushoidosta, joiden jäljiltä myös hiusten oma väri selvästi kirkastui. Mutta ehkä se johtui enimmäkseen siitä, että odotin liikoja. Tai peräti ihmeitä, joita ei hetkessä tietenkään tapahdu.

Tukka oli ennemminkin jotenkin entistä karkeamman ja kuivemmankin oloinen, mutta se on kuulemma tyypillistä, kun siirrytään synteettisistä aineista luonnonmukaisiin. Kestää aikansa ennenkuin alkavat vaikuttaa. Ja nyt, kun aikaa ensimmäisestä käynnistä ja senjälkeisestä kahdesta muusta on kulunut noin kuukausi, huomaan hiuksissani ihan selvän eron. Näyttävät ja tuntuvat paljon terveemmiltä ja jotenkin pehmeämmiltä ja paksummiltakin. Ja kiiltäviltä, mikä on omalla kohdallani jotain, mihin en ole todellakaan tottunut.

Kaikki Ekokampaamossa myytävät tuotteet ovat sertifioitua luonnonkosmetiikkaa.

Itse en ensimmäisellä kerralla ostamani shampoon hiustuntumasta tykännyt, mutta Jaana ystävällisesti vaihtoi sen toiseen, joka tuntuu sopivan paremmin.

Hoitoaineen lisäksi ostin testikäyttöön tuon vasemmassa nurkassa näkyvän "Phytonutrient hairroot serumin", jota olen nyt käyttänyt ohjeen mukaan säännöllisesti muistaakseni kolmisen viikkoa. Voi olla, että hourailen, mutta olen melko vakuuttunut siitä, että pakeneviin ohimoihin on alkanut ilmestyä sellaista pientä untuvan oloista kasvua. Ja muitakin hyviä vaikutuksia aineella on ollut, mutta kirjoittelen niistä erikseen kunhan olen ensin käyttänyt putelin loppuun ja varmistunut siitä, että tuntuma ei ole pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Meinaa muutenkin taas venyä tämä teksti ihan liikaa, mutta ei voi nyt mitään, kun olen niin positiivisesti vaikuttunut.

En ala tässä nyt muita tuotteita mollaamaan, mutta kyllä aika järkyttyneenä luin Jaanan hiustenlähtöä käsittelevää lopputyötään varten keräämiä tuotetietoja muutamien hiustenlähdön ehkäisyyn tarkoitettujen synteettisten tuotteiden osalta. Niistä kahta olen itsekin käyttänyt (ilman mitään näkyviä tuloksia), ja pisti kyllä mietityttämään ainesosien mainitut mahdolliset haittavaikutukset. Melkoisia myrkkyjä, joista toinen on myynnissä mm. apteekeissa.

Niinkuin kaikessa muussakin, se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi kaikille, mutta halusin kirjoittaa tämän jutun ihan omasta vapaasta tahdostani sillä mielellä, josko siitä vaikka olisi iloa tai hyötyä jollekulle muullekin.

Ja vaikka kampaajan vaihto aina tuntuu jotenkin ihan hirveän vaikealta ja pahalta ja suorastaan petturimaiselta, olen nyt kuitenkin päättänyt, että syyllisyydentunto on heitettävä nurkkaan ja mentävä oma pää edellä. Omalla kohdallani se tarkoittaa päätöstä alkaa luonnonkauniiksi :).

Ekokampaamo Luonnonkaunis sijaitsee Forssassa, ja voin sitä oman tähänastisen kokemukseni pohjalta lämpimästi suositella, mutta jos tänne on pitkä matka, muitakin hyviä varmasti löytyy omilta kotiseuduilta. Ja Jaanan kotisivuilla on paljon omasta mielestäni hyödyllistä ja mielenkiintoista muuta asiaa mm. jo mainitsemastani hiustenlähdöstä ja muustakin. Jos haluat lukea, sivut löytyvät täältä (klik) ja Facebook-sivu täältä.

Iloista kesäkuuta itse kullekin!


t. Annukka