Sivut

torstai 26. maaliskuuta 2020

AJATUKSIA JA ARKEA POIKKEUSTILASSA. MIKÄ ON MUUTTUNUT VAI ONKO MIKÄÄN?


En enää itsekään muista, mistä kaikesta olen ollut aikeissa kirjoittaa jälkeen edellisen postaukseni, josta tuntuu kuluneen pieni ikuisuus ja joka myös tuntuu kuuluvan johonkin ihan toiseen elämään.  




Mielessä oli ainakin jonkunmoinen 55-vuotiskatsaus, koska sen verran vuosia tuli viime kuussa mittariin ja ajattelin, että olisi kiva vähän pohtia elettyä elämää ja nykyhetkeä, mutta se sitten jäi ja jääneekin tekemättä.

55-vuotiskatsastuksessa kyllä kävin ja ilokseni kaikki oli hyvin. Maksa-arvoja vähän jännitin, koska pidän viinistä niin kuin olen täällä aiemmin kertonut, mutta olivat onneksi terkkarin sanoin "priimaa", samoin kuin kolesterolit ja verensokerit ja kaikki muutkin. Tuli helpottunut olo ja hyvä mieli niistä, koska ei ole enää itsestäänselvää mikään, vaikka kuinka liikkuu ja syö omasta mielestään järkevästi.

Verenpainekin olisi pitänyt mitata, mutta jännitän sitä aina niin paljon että pulssi pomppaa välittömästi yli sataan ja paineet tottakai sitä mukaa ylöspäin. Niin tälläkin kertaa, mutta pysyivät silti normaalin ylärajalla, joten todettiin, että ei syytä huoleen. Toista olisi varmaan nyt, kun tuntuu, että on vähän kaikenlaiset paineet tapissa koko ajan.




Kotikaupunkini oli ensimmäisten koronatartuntojen joukossa ja pakko myöntää, että se paitsi yllätti, myös säikäytti, kun tuli niin lähelle. Mutta en siihen nyt enää palaa, koska tuntuu, että siitäkin on jo ikuisuus aikaa, vaikka puhutaan oikeasti vajaasta kolmesta viikosta. 

Sen sijaan ajattelin kirjoitella vähän siitä, miten oma arki poikkeusoloissa on muuttunut vai onko mitenkään.




Silloin kun tajuntaan iski ymmärrys siitä, että tässä on nyt tosi kyseessä, seurasi ensin jonkunlainen shokkivaihe, jonka jälkeen iski lamaannus ja inhottava uutisriippuvuus. Yleensä en uutisia juurikaan katso, koska olen aika herkästi ahdistuvaa sorttia ja koen pääseväni helpommalla, kun en ihan kaikista maailman kauheuksista tai Trumpin typeryyksistä tiedä. Mutta nyt Ylen uutisten seuraamisesta on tullut suoranainen pakkomielle, josta haluaisin päästä eroon. Toistaiseksi en kuitenkaan ole siinä kauhean hyvin onnistunut, koska haluan pysyä kartalla, vaikka oikeasti en haluaisi kuulla koko koronasta enää mitään. Paitsi uutisen, jossa kerrotaan, että kirous on peruttu ja voidaan palata takaisin normaaliin elämään, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.




Siirryin vajaat pari viikkoa sitten tekemään töitä kotoa käsin, joka ei omassa tapauksessani olisi periaatteessa ollut välttämätöntä, koska olen joka tapauksessa enimmäkseen yksin toimistolla, mutta samassa rakennuksessa on useita isoja yrityksiä, joista ehkä suurin ja lähin on Terveystalo, jonka henkilökunnan kanssa jaetaan osin yhteinen sisäänkäynti ja sen yhteydessä oleva veski. Samoin lounasravintola on kaikkien yleisessä käytössä, mutta siellä en ole kohta pariin viikkoon poikennut.

Ennemminkin syy etätöihin siirtymiselle oli se, että kotona on nyt tuntunut kaikkein mukavimmalta ja jotenkin erityisellä tavalla hyvältä olla (paitsi että eilen aloin yhtäkkiä kaivata toimistolle, jonne sitten osaksi päivää meninkin). 




Mies on yksinyrittäjä alalla, jota ei voi etänä hoitaa ja joka tässä nykytilanteessa on luokiteltu kriittiseksi alaksi. Sitä ei meistä kumpikaan ollut osannut ajatella, koska ollaan vuosien varrella kohdattu kriittisyys ennemminkin siinä mielessä, että toiminta ja sitä mukaa toimeentulo on ollut useammankin kerran uhattuna ja suorastaan katkolla. Mutta pahimmista ajoista on yhteisellä kohta kolmenkymmenen vuoden sinnittelyllä ja miehen ahkeruudella selvitty ja selvitään nytkin kunhan mies vaan pysyy terveenä. Sitä toista vaihtoehtoa en nyt halua ajatella.

Omassa työssäni ollaan kynnetty pohjamutia jo muutama vuosi, joten ollaan totuttu sitkuttelemaan. Ja niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin, alkoi pitkästä aikaa näkyä valoa tunnelin päässä samaan aikaan kun se toisesta päästä alkoi pimetä. 

Mutta vaikka meillä on tässä taloudessa asiat ainakin vielä tällä hetkellä hyvin, olen erittäin tietoinen ja myötahdistunut useammankin tutun paikallisen pienyrittäjän puolesta, joiden elämäntyö on  vaakalaudalla ja huoli mahdollisista työntekijöistä suuri. Samoin kuin kaikkien työttömyysuhan alla olevien.

Ei ole kuin mitättömän pieni rikka rokassa, mutta nyt jos koska olen päättänyt keskittää euroni paikallisiin pienyrityksiin ja ostaa edes jotain, vaikka en juuri tällä hetkellä tarvisikaan.  




Monelle muulle ihan jonninjoutava, mutta meidän perheessä ehkä oudoin muutos viimeaikaisessa elämässä on ollut käytännössä kaiken urheilun loppuminen maailmasta.

Perheen urheilijan kausi päättyi ja mieheltä loppuivat kaikki harrastukset sitä mukaa, kun ensin sulatettiin jäähallista jää, sitten suljettiin uimahalli, jonka jälkeen loppuivat myös pallopelit ja jooga. Samoin kuin kaikki intohimoisen penkkiurheilijan seuraamat lajit.

Vähän (paljon) mietitytti, miten mies tulee pärjäämään ilman kaikkia katkolle jääneitä aktiviteetteja ja niiden mukanaan tuomia sosiaalisia kontakteja, mutta on ollut suorastaan ällistyttävän rauhallinen. (Jos tuntisitte loppumattoman energisen ukkelini, tietäisitte, miksi olin huolissani ... ). 

Ja tästä tulikin mieleeni, että yksi aiheista, joista olin aiemmin aikeissa kirjoittaa, oli ihmisten erilaiset temperamentit, joista innostuin, kun ensin kuuntelin ja sittemmin luin suht tuoretta "Tunnista tyyppisi"- kirjaa. On tosi mielenkiintoinen ja kirjaan liittyvä testi todisti mm. sen, mikä jo etukäteen oli tiedossa, että ollaan ukkelin kanssa toistemme täydelliset vastakohdat. Mies on mitä suurimmassa määrin tunnelmakeskeinen ekstrovertti, joka saa voimansa ihmisten seurasta ja tapahtumista (joiden keskipisteenä viihtyy) ja joka voi yhdessä hetkessä itkeä tunteikkaasti ja vaihtaa siitä sujuvasti täysin päinvastaiseen tunnelmaan ja nauraa ääneen ilman, että itse edes huomaa mitään muutosta. 

Oma hallitseva temperamenttini on puoliksi tunnelma- ja puoliksi asiakeskeinen introvertti, jonka on rauhallisena ihmisenä kaikkien näiden yhteisten vuosikymmenten jälkeen edelleen välillä vaikea ymmärtää miehen dramaattisia tunteenpurkauksia ja nopeita mielenliikkeitä. Samoin kuin kestää mitään kovaäänistä tausta"melua" toisin kuin ukkelin, jolla pitää aina olla vähintään telkkari päällä, vaikka istuisi eri huoneessa lukemassa lehteä. Huvittaa, kuinka itse aina ensi töikseni kotiin tullessani käännän kaiken hiljaiselle tai mieluiten sammutan kokonaan, jonka jälkeen ukkeli yleensä laittaa luurit korville ja siirtyy Youtuben pariin tai jotain.




Olen jatkanut päivittäistä ulkoilua ja luonnossa liikkumista niinkuin ennenkin ja se tuntui alkuun hyvältä ja riittävältäkin, mutta ahdistuksen aaltojen jatkaessa lainehtimistaan, tajusin, että nyt on taas alettava tekemään jotain fyysisempääkin, jos haluan, että pää pysyy kasassa ja pystyn taas nukkumaan yöni edes jotenkuten. 

Apuun asiassa tuli oma kotoisa liikuntakeskus, joka aloitti oman Facebook-ryhmän kautta lähetettävät live-ohjaukset, joiden avulla voi kotoa käsin osallistua tuttujen ohjaajien vaihteleville liikuntatunneille nyt kun ei paikan päälle voi mennä.  Ja pisteenä palvelun päälle sai palautettavaa panttia vastaan käydä liikuntakeskukselta lainaamassa Bodypump-tunteja varten tangon, painot ja laudan kotiin poikkeusolojen ajaksi.

Kyllä tuli surku, kun kävin oman settini noutamassa ja juttelin oman ahdinkonsa ja epätietoisuutensa keskellä lomautuslappuja työntekijöilleen kirjoittavan yrittäjän kanssa, joka kaiken keskellä jaksaa kantaa huolta asiakkaidensa liikunnan jatkumisesta ja hyvinvoinnista. Kunnioitan ja kiitän todella.

Olen tähän mennessä osallistunut sellaisillekin tunneille, joille en ole paikan päällä uskaltautunut, koska olen kuvitellut, ettei riitä koordinaatio tai kunto tai jotain, mutta nyt kun olen kotona niiden parissa päässyt rehkimään, olen ilokseni todennut, etten niin kesseli olekaan kuin luulin. Ja kun vetäisee vaikkapa tunnin kuntopiirin niin, että hiki lentää, päästä on yhtäkkiä kadonnut kaikki koronaan liittyvä. Tai kun koittaa keskittyä taipumaan joogaliikkeisiin, ei voi ajatella samaan aikaan muuta. On toiminut itselläni hetkittäisenä pelonpoistajana hyvin. 




Muutenkin olen koittanut ottaa vaihtoehtoisia keinoja käyttöön silloin, kun totean, että nyt alkaa taas ajatukset liikaa pyöriä yhden asian ympärillä, eikä vanhat konstit enää tunnu auttavan.

Yleensä en metsälenkeillä kuuntele musiikkia, vaan luonnon omia ääniä ja tällä hetkellä lisääntyvää linnunlaulua, mutta eilen kokeilin päinvastaista ja laitoin luureihin soimaan niin raskasta musiikkia kuin Spotifysta löysin ja jota luukutin niin kovaa kuin korvat kesti. Johan helpotti.

Samoin on ollut pakko yrittää löytää uusia polkuja kuljettavaksi, koska ennen niin rauhalliset reitit ovat yhtäkkiä täynnä rinta rinnan koko kaistan leveydeltä sauvakäveleviä ihmisiä, jotka eivät edelleenkään kaikesta tiedosta huolimatta ole valmiita vastaantullessa väistämään senttiäkään.  Ei ole asiallista, mutta on käynyt mielessä, pitääkö alkaa yskäisemään vähän ennen kohtaamista siinä toivossa, että tulee hieman tilaa ilman, että pitää aina itse väistää metsän puolelle.




Edellinen on oiva esimerkki omista itsekkäistä ajatuksistani, joille ei nyt ole sijaa. 

Tarkoitan sitä, että harmitus siitä, että MINUN lenkkipolullani onkin yhtäkkiä MUITAKIN IHMISIÄ, on typerää. Samoin kuin se, jos ajelen järvenrannalle kuvailemaan auringonlaskua, mutta en saakaan tehdä sitä YKSIN, koska siellä on jo joku MUUKIN. 

Kaikenlainen jonninjoutava ruikutus on nyt turhaa ja erilaisia epämukavuuksia on nyt vaan pakko sietää, "koska nyt vaan täytyy" (lainasin tuon Emmalta). 





Iltaisin olen nukkumaan mennessä alkanut kuunnella äänikirjoja, joiden avulla olen nukahtanut paremmin kuin yleensä. Perustuu siihen, että kun alkuun koittaa keskittyä kuuntelemaan tarinaa ajattelematta samalla mitään omiaan, jossain vaiheessa lukijan ääni muuttuu tasaiseksi taustaääneksi, joka lopulta häipyy tietoisuudesta kokonaan ja yleensä havahdun joko siihen, että tarina on päättynyt ja tulee hiljaista tai että nappikuuloke painaa korvaa. Aikaa on hyvin voinut mennä parikin tuntia, jonka jälkeen yleensä pystyn samantien jatkamaan unia, kunhan olen irrottanut kuulokkeet ja laittanut luurin lentokonetilaan, jossa sitä aina öisin pidän.

Siinä mielessä tarinat menevät hukkaan, etten muista niistä juuri mitään, mutta ei haittaa. Olen  valmis pulittamaan BookBeatin kuukausimaksun siitä hyvästä, että auttaa nukkumaan.






Ruokahalua ei oikein ole ollut, mutta olen pakottanut itseni kuitenkin syömään säännöllisesti ja järkevästi, koska en halua kuihtua. Ja  viikon smoothieainekset olen pilkkonut kerralla pakkaseen vaikka väkisin, etten voi aamuisin luistaa sillä varjolla, etten jaksa alkaa tekemään.

85-vuotiaalle isälleni ja äitipuolelleni olen tuputtanut kaupassakäyntiapua ja hämmästyin ensimmäisellä kerralla suuresti, kun isä tuntui ottavan avun ihan kiitollisena vastaan. Yleensä on "Kiitos, kyllä me pärjätään"-linjalla. Luulen kuitenkin, että kyse ei niinkään ollut koronan pelosta, vaan siitä, että tiesi pääsevänsä helpomalla kun myöntyy. Tai siitä, että ei erityisemmin piittaa kaupassakäynnistä.

Miestä kehotin soittamaan omalle 87-vuotiaalle isälleen samoissa merkeissä, mutta aina yhtä positiviinen pieni ja pyöreä appiukko sanoi, että "Ei oo mittään hättää. Ei oo ukossa koronaa, enkä oo hamstrannu, mutta Litistä (=Lidlistä) kävin ostamassa sorsan pakkaseen" :). 

Tästä setistä on vaikea olla huolissaan, vaikka oikeasti olenkin, koska kumpi tahansa isä saa todennäköisesti jossain vaiheessa päähänsä, että nyt loppuu neljän seinän sisällä olo ja päättää lähteä johonkin mihin ei kannattaisi, eikä kukaan meistä pysty sitä 24/7 vahtimaan tai estämään.




Mieli siis seilaa edelleen omia latujaan. Kun yhdessä hetkessä helpottaa, seuraavassa ahdistaa, enkä oikein edes tiedä, mikä. Varmaan kaikkein eniten se, ettei kukaan voi tietää, kuinka kauan tämä erikoinen poikkeustila jatkuu ja mitä sen jälkeen.

Ja vaikka kuinka koitan takoa itselleni järkeä siinä, että pelko ja stressi heikentää vastustuskykyä, ei aina auta sekään.

"Kannattaa ottaa itselleen hetki oma aikaa" on yksi niistä hyväntahtoisiksi tarkoitetuista hokemista, jotka ei nyt vaan iske. Ongelma kun tässä elämäntilanteessa on se, että omaa aikaa on ihan liikaa, kun kotona ei enää ole ketään, josta huolehtia (huolehdin ja murehdin kyllä etänä senkin edestä, mutta se on ennemminkin omiaan lisäämään ahdistuneisuutta, kun ei voi tehdä mitään konkreettista).  

Toki voisin alkaa monen muun lailla vaikka leipomaan tai suunnittelemaan istutuksia pihalle, mutta  kumpikaan ei kuulu omiin ominaisiin puuhiini ja nyt tuntuu vaikealta alkaa tehdä väkisin mitään.  

Kaappien raivausta ja järjestelyä kotona kyllä riittäisi ja niistä välillä innostun, mutta yleensä siinä vaiheessa päivää, kun olen töissä (vaikka siis kotona olenkin) ja työnantajan aikaa en niihin halua varastaa. Ja kun työpäivä päättyy, ei enää kaappien kaivelu käy mielessä, vaan painelen ulos.

Taidan siis olla itse itseni pahin ongelma.




Olen tässä viime päivinä myös päätynyt erään Ylen Ykkösaamun haastattelun kuultuani pohtimaan sitä, onko koronan alkuperä sittenkään ihan sitä, mitä meille on kerrottu. Mutta tästä aiheesta en halua täällä kirjoittaa. Tietoa voi kukin halutessaan itse etsiä ja sen jälkeen muodostaa siitä oman mielipiteensä. 




Tiedostan erittäin hyvin ja kiitollisena kuuluvani siihen hyväosaiseen ihmisryhmään, jonka elämässä suurin osa asioista ja erityisesti niistä tärkeimmistä on tällä hetkellä ennallaan poikkeustilasta huolimatta. Mutta pidän mielessä myös sen, että jo huomenna kaikki voi olla toisin. 




Toivon ihan hirmu paljon jaksamista ja terveyttä kaikille, joita tilanne koittelee kovemmalla kädellä. Samoin kuin kaikille tämän meidän yhteisen yhteiskunnan tukipilareille, jotka joutuvat venymään tavallistakin enemmän. Tsemppiä myös kotiopiskeluun kaikille tasapuolisesti.

Luojan kiitos, on kevät, eikä marraskuu! 

52 kommenttia:

  1. Ihanaa, että siellä on kaikki hyvin <3 Lämpimiä terveisiä lähetän ja toivon että myös pysyy näin.

    Täällä ei valitettavasti ole. Maaliskuun aikana ollaan jo kumpikin keritty käymään kuoleman portilla. Ei ole korona, vaan ihan muuta. Elämä on siitä hassu laji, että kyllä se säännöllisesti vetää polvilleen, vaikka miten kovaksi keitetty selviytyjä olisi jo olevinansa.

    Kevät ja kevään syklit on joka tapauksessa täällä - jospa kohta on jo paljas maa, niin maadoittumaan lähden ma, se on varma homma :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua! Ihan kamalaa kuulla Saaga :(. Paitsi tietenkin se, että olette jälleen kerran selvinneet <3

      Huomasin taannoin muutoksen sun Instassa, mutta en osannut siitä huolestua, kun ollaan tunnettu jo aika kauan ja olet sinä aikana "syntynyt uudelleen" useampaankin kertaan ja ajattelin, että siitä on varmaan nytkin kyse. Jäin vaan vähän niinkuin odottelemaan, että mistä ja missä muodossa putkahdat taas esiin.

      Olen ihan tosi pahoillani, että teillä on ollut moista kärsimystä, koska mutkia on tähänastisella taipaleella ollut jo ihan riittävästi. Eikä mitään loivia, vaan todellakin tiukkoja käänteitä.

      Toivon todella, että teidän vaikeudet oli nyt tässä ja tästä eteenpäin saatte kulkea sellaista sopivan pehmoista polkua, nauttia keväästä ja luonnosta ja maadoittaa itsenne mallilleen.

      Tuntuu oma kirjoitus tän jälkeen tosi pinnalliselta, vaikka tiedänkin, ettet niin ajattele. Se on vaan se oma tunne, josta on vaikea päästä eroon.

      Kaikkea parasta mahdollista ja terveyttä teille molemmille <3

      Poista
    2. Kiitos :) Fyysisestä kärsimyksestä ja ponnisteluista ei tosiaan ole ollut puutetta. Ja en todellakaan koskaan pidä sun juttuja millään lailla pinnallisina, kuten jo tiesitkin <3

      Jaa insta. Olihan mulla joo omalla nimellä tili, vaikken tainnut varsinaisesti mitään henkilökohtaista jakaakaan, mutta poistin sen käytöstä ihan vain tarpeettomana. Olen yrittänyt jollain konsteilla hankkia vapaa-aikaa, jota sitäkin ihminen tarvitsee. Alkoi muun päälle jo pumppukin reistailemaan, mutta se oli vasta alkua. Sittemmin tuhannen sairaana en tässä yhdessä vaiheessa tietty kyennyt tehdä mitään töitä lainkaan, joka taas on toimeentulon kannalta hirmu lystikästä, yrittäjällä kun ei käytännön tasolla ole oikeuksia yhtään mihinkään. Paitsi tappaa itsensä työllä, jollei meistä muuten päästä. Anteeksi, lipsahti ihan vahingossa :) Onneksi on sentään jonkin verran passiivisia tuloja, mutta ei sellaisilla kukaan viikko- tai kuukausitolkulla normeja laskuja maksa.

      Tosi monilla on varmasti sama tilanne koronahomman vuoksi, minulla / meillä enimmäkseen muista syistä. Kun on tehnyt etätöitä ja viettänyt erakkoelämää jo vuosia, eikä turvallisuutta ole ollut aikaisemminkaan, niin ei tällainen poikkeustila varsinaisesti hetkauta sillä lailla henkisesti. Ei sillä, ettenkö ollenkaan kaipaisi turvaa tai pysyvyyttä, mutta aika kaukaiselta ajatukselta tuntuu semmoista jostain hankkia.

      Voimia kovasti meille kaikille, ja anteeksi Annukka että kävin täällä oksentamassa <3 En edes tiedä miksi, koska en ainakaan tunne olevani katkera, uhriutunut tai muuta vastaavaa. Silloin tällöin tietysti vituttaa, mutta se nyt on osa inhimillistä ihmisyyttä vain, ei sen kummempaa.

      Poista
  2. "Taidan itse olla itseni pahin ongelma." Sen verta sua tunnen, että sanon, olevan just niin sun tyylistä. Ja lisään sydämiä perään.

    Kotona ollaan juu ja välillä ahistaa niin, että varpaista kynnet lähtee. Mua taas helpottaa ajatuksena se, että tämä ei ole minun syytä, eikä asian kanssa todellakaan olla yksin. Yritän touhuilla tekemättömiä ja vielä tää menee, mut hei, takana kolme päivää, mitäs sitten jos takan on kolme kuukautta?! Ei uskalla edes ajatella.

    Taloudellista ahdinkoa en vielä edes uskalla hirveästi ajatella, uskon, että joku tukipaketti jostain tulee. En tiiä, olenko asian kans tyhmän luottava, mutta ei kai tässä muutakaan voi. Toki, olen selvittänyt kaikki mahdolliset asiat ja jos putiikki menee nurin, niin sit se menee. Kun vain koti ei menisi alta ja ois jotain mitä syödä.

    Mut hei, jotain hyvää. Olen käynyt myös lenkillä, niin tuntemattomat ihmiset hymyilee, juttelevat ja tervehtivät. Tuntuu jotenkin oudolle, mutta samalla ihanalle. Samas veneessä ollaan ja toinen toistamme tukien. Onhan tää helvetinmoinen sotku... Mut valoa Annukka sulle ja energiselle Ukolles. Kyl myö tästä selvitään, eiks niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti tuntemisesta ja sydämistä :).

      Ajan kulku tuntuu muuttuneen jotenkin ihan kummalliseksi. Monessakin mielessä.
      Käsitys siitä, milloin tää kaikki alkoi, tuntuu hämärtyneen ajat sitten ja tuntuu, että tätä on kestänyt jo ikuisuuden, vaikka oikeasti ollaan vasta ihan alussa. Samoin tuntuu, että yhtäkkiä käytössä olis paljon enemmän aikaa kuin ennen, vaikka oikeasti ei ole yhtään. Työpäivä kestää sen saman minkä ennenkin, eikä ole vapaallekaan lisätunteja ilmaantunut, mutta kai se on sitä, että suurin osa ajasta menee kaiken kelailuun ja johonkin ihme väliolotilassa olemiseen, jossa ei oikein osaa olla tekemättä, muttei toisaalta saa mitään tehtyäkään. Paitsi aina välillä, kun iskee toiveikkuus ja kaikki tuntuu taas ihan hyvältä ja tavalliselta.

      Mun ainut ja toimivin keino tällä hetkellä on toi mainitsemani kropan rasittaminen. Äsken kävin mummopyörälläni polkemassa pitkän lenkin niin että reidet veteli vastatuulessa viimeisiään, mutta päässä helpotti.

      Sun putiikki kyllä pysyy pystyssä, olen siitä ihan varma. Ja sitäpaitsi olet tottunut luomaan uutta tyhjästä aiemminkin, joten en ole huolissani, koska tiedän, että selviät. Ja toivottavasti myös sun ukkeli, jonka ala on nyt melkoisessa myllerryksessä.

      Hienoa, että siellä on alettu huomioimaan tuntemattomiakin kanssaihmisiä. Täällä on käynyt miltei päinvastoin. On kuulunut tapoihin poluilla hymyillä ja tervehtiä, mutta nyt pyyhkeillään vaan vastaan ihan ilmeettöminä. Liekö kyse siitä, että on huoli mielessä vai siitä, että ei ole vielä metsäpolkujen tavat tulleet tutuiksi.

      Kyllä me selvitään "koska nyt vaan täytyy", Kiitos valosta ja terveisistä ja lähetän täältä teille onnellista elämää ja möksäilyä.

      Poista
  3. Olipa kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa! Kyllä ne ajatukset ovat nyt paljon tuossa riivatun viruksessa. Minulla työt ovat toistaiseksi jatkuneet, mutta lapsia on todella vähän hoidossa. Eilen jo vilauteltiin mahdollisuutta pienten ryhmien sulkemiselle ja työntekijöiden lomauttamisella. Vaihtoehtona olisi näin lähihoitajana siirtyä muihin töihin, mutta enpä tiedä vielä mitä tehdä. Täytyy vaan toivoa, että työt saisi tällaisena jatkua.
    Onneksi saa ulkoilla ja onneksi nyt on ollut ihanat ulkoilusäätkin.
    Leppoisaa loppuviikkoa sinulle Annukka <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hoitoala on nyt kyllä niin kovilla, kun äsken justiin uutisista kuuntelin, että saatetaan joutua kutsumaan jo eläkkeelle siirtyneitäkin takaisin töihin. Ja tosiaan täälläkin lasten parissa työskenteleville lähihoitajille saatetaan tarjota muuta koulutusta vastaavaa työtä. Ei ole helppoa tosiaan, jos on vuosia tehnyt jotain työtä ja sitten pitäisi ikäänkuin selkäytimestä tulla osaaminen siihen kaikkeen muuhunkin ihan vaan sillä, että on se koulutus.

      Todellakin toivon, että sulla työt jatkuu normaalisti <3. Tuli vähän surku eilen yhtä pientä poikaa, joka kulki perhepäivähoitajan kanssa ja kyseli, että "tuleeko se ja se tänään hoitoon?" ja kaikkiin hoitaja vastasi, että "ei tule, mutta tulee sitten taas joskus jonain otisena päivänä" ja näin pojan kasvoilta, kuinka olisi toivonut, että olisi joku niistä tutuista kavereista tullut.

      Niin monella tapaa hämmentävää aikaa, ettei melkein vieläkään usko, että tätä oikeasti tapahtuu.

      Ihanat kelit ja kevät auttaa selviämään. Ja sulla varmasti kaikki askarteluhommelit ja leipomiset ja kokkailut, joille löytyy kiitollisia syöjiä kotona <3

      Poista
  4. Onhan tää nyt ihan paskaa! Joo, positiivisena pysytään, mutta kyllä mua niin veettää!
    Ja vielä hemmetin flunssa tuli tähän samaan syssyyn, niin nyt pitää sitäkin ressata, kun ei pääse töihin. Oikeesti en edes halua töihin, kun ahdistaa sielläkin kaikki. Eikä ollenkaan vähiten se, että ei oo jumppia. Etää tässä on nyt kans tehty kipeänä ja nyt jo vähän terveempänäkin. Kauhee reissi kaikista välinelainoista ja muusta.. pää ihan puuroa ja pitäis olla ihan skarppina miettimässä uusia juttuja. Osalomautus alkaa 2.4 ja olis nyt hitto sekin sitten kokolomautus. Kaikki kivat jutut on kuitenkin poissa ja vaan ne surkeimmat jutut jäljellä.

    Ja siis. Ehkä tänä aamuna just nyt vähän rasittaa. Ehkä huomasit?
    Ei ehkä ollut tähän tarkoutus sitä oksentaa, mutta jotenkin ny kuitenkin niin tein.

    Isosti tsemppiä sinne! Nyt kotijumppaa vaan ja mikä ikinä edes vähän helpottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aina ollut vähän allerginen kaikenlaisille tsemppilauseille, mutta nyt se ehkä korostuu, enkä oikein meinaa millään jaksaa mitään. "Kaikkea emme voi valita, mutta sen miten asioihin suhtaudumme, voimme". No ei kyllä voida. Tai en minä ainakaan. Mieli vaeltaa ihan just niitä latuja, mitä se päättää, enkä joka hetkessä pysty miettimään, että "No mutta hei, aurinko paistaa kuitenkin" (vaikka siis aivan kerrassaan ihanaa on, että paistaa ja just nyt niitä ainoita asioita, jotka auttaa pitämään pinnalla).

      Sitä vaan koitan itelleni tolkuttaa, että ihan sen oman vastustuskyvyn kannalta olis parempi koittaa stressata mahdollisimman vähän. Mutta ei oo heeppoo.

      Tässä kun on ehtinyt jo itsellekin tulla tarve rasittaa kroppaansa taas entiseen malliin, niin voin vaan kuvitella miltä susta kaikkien jumppien sun muiden puuttuminen tuntuu, kun teet sitä normisti päivittäin ja on vielä kaiken päälle sun työ ja henkireikä. Voi kunpa pääsisit nyt äkkiä siitä flunssasta (ellei sit olis käynyt niin "hyvä säkä", että se oliskin tää virus ja nyt olis teidän perhe käynyt sen läpi ja sais niiltä osin rauhan), että pystyisit niiltä osin oleen normaali.

      Parempi se on sanoa totuudenmukaisesti, kun rasittaa. Mieluummin kuin mitään "mutta onneksi..."-juttuja. Vaikka tekiskin mieli tähän heti lisät, että onneksi ne teidän tytöt on niin huippuja ja omatoimisia ja tottuneet ottamaan ilon irti pienistä jutuista, jotka nyt toki on kortilla nekin, mutta silti <3

      Tsemppiä tosiaan myös sinne ja koitetaan säilyä täysjärkisinä.

      Poista
  5. Oli ilo lukea pitkästä aikaa kirjoitustasi. Melkolailla samanlaisissa fiiliksissä täälläkin ollaan. Ajatuksia pyörii päässä hurjasti, enkä voi olla myöntämättä etteikö niistä osa liity pelkoon läheisten puolesta. Tekisi mieli auttaa, mutta kun ei voi tässä tilanteessa. Nyt meitä vielä rajoitetaan poistumiskiellolla Uudeltamaalta. Onneksi on metsät ja merenrannat, joista voi hakea voimaa. Me ollaan oltu neljän seinän sisällä (kirjaimellisesti) ja poistuttu vain lenkille, kauppakäynneille ja viety mun äidille oven taakse ruokaa ja välttämättömiä tarvikkeita. Muuten on juteltu puhelimen välityksellä.

    Kaksi viikkoa etätöitä takana ja seinät tuntuvat kohta kaatuvan päälle. Pari kertaa on ollut pakko piipahtaa töissä hoitamassa työjuttuja. Hiljaista sielläkin on. Osa porukasta ei ole tehnyt aiemmin etätöitä, joten sen järjestäminen näin pienellä varoitusajalla on ollut haasteellista, mutta siitäkin olen selvinnyt.

    Otin kuitenkin sen kuntosalikortin, kun ajattelin, että saan joogata siellä ohjatusti. Muutaman viikon ajan pääsin tunneille. Sitten sali suljettiin koronaviruksen vuoksi ja sattuipa vielä niin, että sairastunut (testattu) oli samana päivänä kuntosalilla kuin minä. Varmuudeksi jäin kotihommiin heti. Kotona olen yrittänyt tehdä liveharjoituksia, mutta se ei tunnu ihan samalta. Tsemppari puuttuu, jota ainakin minä tarvitsen. Muutenhan meillä on kaikki ihan hyvin.

    Voimia sinulle ja kulje edelleen omia polkujasi kameran kanssa, sillä kuvasi ovat ihania. Tuo pallokuva ja ladut sykähdyttävät minua eniten. Oi kunpa olisi edes kerran päässyt hiihtämään talvella, mutta otetaan sitten ensi vuonna takaisin. Täälläkin pitää paikkaansa se, että ihmisiä on liikkeellä luonnossa tavallista enemmän. Rantaraitti oli tupaten täynnä ihmisiä viikonloppuna. Piti ihan kierrellä kaukaa, että jäi pari metriä väliä. Viikonloppuna ajattelin lähteä vähän kauemmaksi ja toivottavasti löydän rauhallisemman paikan. Aurinkoa ja lämpöä viikonloppuusi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä ja kauniista viestistä Mari.

      Mulle jäi niin mieleen soimaan ne "pikkuiset kultakalat", joista kerroit ja voi että tuli surku itsellekin, kun kuvittelin tilanteen ja sen kuinka pieni ihminen on niin lähellä, mutta silti kaukana, eikä pääse halaamaan. Ja sen laulun sanatkin on jotenkin nyt niin ajankohtaiset, kun kaikenkokoiset kalaäidit huolestuu niistä omista pienistä kaloistaan <3.

      Niinkuin aiemmin kirjoiteltiinkin, osansa seinien päällekaatumiseen ja muutenkin vähän sellaiseen levottomaan oloon on sun tapauksessa varmasti sillä, että siellä tilapäiskodissa ei täysin voi olla niinkuin kotonaan kuitenkaan. Eikä puuhastella sellaisia juttuja, joita kotona ehkä tekisi ja jotka veisi ajatukset ihan vaan siihen tekemiseen pois muusta.

      Kun oman tutun liikuntakeskuksen yrittäjän kanssa juttelin, hän kertoi, että koska hallitus ei ole antanut määräystä kaikkien kuntosalien sulkemisesta, kukaan ei myöskään saa mitään korvauksia. Siksi olisi reilumpaa, että kuntosalit yksinkertaisesti määrättäisiin suljettaviksi, eikä vaan suositeltaisi. Silloin yritykset saisi edes keskeytysvakuutuksesta jotain apua tilanteeseen.

      Jotenkin tähän asti on pystynyt ottamaan kaikki määräykset vastaan sen kummemmin kakistelematta, mutta kyllähän se Uudenmaan sulkeminen alkoi jo tuntua aikamoiselta.

      Nyt ei auta kuin ottaa päivä kerrallaan ja kestää se mitä eteen tulee ja onneksi niitä valoisiakin hetkiä aina välillä tulee sentään. Mulla oli eilen sellainen päivä, että tuntui kuin elämä olisi ihan normaalia. Johtui varmaan siitä, että nukuin edellisen yön tavallista paremmin. Tänään onkin sitten taas ollut takkuisempaa.

      Kaikkea hyvää Mari ja kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Pakko <3

      Poista
  6. Voi Annukka <3 Niin samanlaisia ajatuksia ja tuntoja tunnet ja osaat kirjoittaa niistä niin kauniisti. Onneksi tuolla toisaalla pääsen välillä näkemään kuvia ja edes jonkinsortin kuulumisia. Kuvasi ovat niin kauniita ja rauhoittavia!
    Hurjan paljon samoja mietteitä itsellä, suuntaan jos toiseenkin. Erityisesti itsensä pahin ongelmana olo uppsi oikein syvälle.
    Ollaan ja elellään ja pyritään -erityisesti oman pään kanssa- menemään sieltä, mistä helpoimmalla ja hellemmin pääsee <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Helmis <3.

      Tän tekstin kirjoittaminen tuntui ihan hirvittävältä voimainponnistukselta, kun päässä on niin paljon kaikkea, josta ei oikein itsekään saa selkoa ja sitä kun sitten koittaa muuttaa ymmärrettäviksi lauseiksi, niin otti kyllä poikkeuksellisen koville ja olin jo vähällä deletoida koko homman, kun tuntui, että eihän tässä nyt ole mitään uutta, eikä oikein mitään muutakaan. Mutta kuvat halusin jonnekin talteen, joten jätin sitten tekstinkin ja nyt olen niin hyvilläni, että niin tein. Ja siksi sun kauniit sanat tuntuu tässä hetkessä ehkä tärkeämmiltä kuin koskaan.

      Ja nyt ei todellakaan ole minkään "if you can dream it, you can do it"- tyyppisten kliseiden aika. Ehkä sekin aika joskus koittaa, mutta luulen, että mun osalta se on ohi myös sitten, kun tämä kauheus ja kummallisuus joskus päättyy. Ainakin nyt just tuntuu siltä, että olen onnellisempi omalla mukavuusalueellani.

      Koitetaan pitää korvienvälit kuosissa ja kävellä vaikka siellä metsässä niin kauan, että jalka ei enää nouse ja pää pehmiää :). Itseasiassa ajattelin muuten alkaa vähän juoksemaan poluilla sitten, kun ei enää ole liukkaita kohtia missään. En ole missään määrin juoksijatyyppiä, mutta sellanen metsäpoukkoilu tuntuu ajatuksena kivalta.

      Kiitos kun olet mun ystävä <3

      Poista
  7. <3!
    Hyvin samoissa tunnelmissa täälläkin: yritän rajoittaa uutisvirtaa, mutta se on välillä aivan liian koukuttavaa. Ja yhteiskuntatieteilijä-historioitsijan kanssa kun elää, niin meillähän seurataan uutisia koko ajan syklillä: yle-france24 (enkuksi)-bbc-japanitv-yle->
    Poistin omilta laitteiltani iltapvlehtien syötteet, koska ne olivat liian hermostuttavia.

    Mutta noi sun kuvat! <3!!
    Tuo eka lensball-kuva on ensimmäinen, josta tajuan oikein todella-todella sen välineen mahdollisuudet. Sehän on kuin satumetsään pudonnut läpikuultava lumipallo, ihana keijukaiskuva!

    Ulkoilu hämmentää tällä hetkellä. Niissäkin metsissä, joissa ei yleensä ole ketään, on nyt ruuhka.
    Toisaalta se kertoo kaiken tarpeellisen meistä suomalaisista: me olemme metsäkansaa, siellä sielu lepää kun kaikki muu huolestuttaa.

    Äänikirjoja olen käyttänyt jo vuosia juuri tuolla tavalla unettomuuteeni.
    Illansuussa nukahdan Matti Rämön podcasteihin (yksi jakso on aina puoli tuntia), hyvänä yönä uni jatkuu toisella jaksolla ja aamuyöstä siirryn sitten "kunnon" äänikirjaan, eli nukun napit korvissa yön loppuun asti.
    On ehdottomasti pienempi paha nukkua tulpat korvissa kuin valvoa hermostuksissaan yön läpi.

    Valoa ja aurinkoa päiviin, on paljon helpompaa elää tämä vaihe kohti aurikoa kuin kohti pimeää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3.

      Mun uutisvirta on rajoittunut pelkkiin Ylen puoli yhdeksän uutisiin, mutta tuntuu että nekin on mulle liikaa. Ja nyt niitä ei oikeastaan enää tarvi katsoakaan, kun ei ole enää mitään uutta kerrottavaa. Että siinä mielessä voisi ihan mielenkiinnosta vaihtaa jonkun muun maan uutisiin välillä, josko sieltä tulisi jotain uutta näkökulmaa. Vaikka sitä pimeän puolen vastakohtaa, jossa kerrottaisiin, kuinka paljon ihmisiä on jo parantunut ja kuinka moni on saanut vaan lieviä oireita ja kaikkea, mikä nyt vähän edes voisi pistää asioita sellaisiin mittasuhteisiin, että olisi pienen ihmisen helpompi kestää stressaamatta itseään henkihieveriin.

      Ja kiitos paljon kuvakehuista! Lensball on tosi terapeuttinen kuvaus-assari. Sen kanssa kun konttaa metsänpohjalla tai koittaa olla pahasti kastumatta tai liukastumatta rantakivillä tai jotain, ei voi ajatella muuta. Usein kuvista tulee jotain ihan muuta kuin mitä on ollut mielessä, mutta parhaimmillaan palkitsee <3. Ja tyhmimmillään pallosta paistaa kuvaajan pinkki pipo, eikä auringonlasku :)

      Mulla meni äänikirjojen kuuntelu viime viikolla sille mallille, että kun koitin keksiä mahdollisimman harmitonta ja ei-jännittävää ja tuttua ja turvallista kuunneltavaa, eikä esim. Anni Polvan Tiina-kirjoja (mun lapsuuslemppareita) löytynyt äänikirjoina, valkkasin Muumilaakson tarinoita. Mutta nekin meinasi olla liikaa :).
      Eilen aloin kuuntelemaan Sinuhe egyptiläistä ja lukijan ääni oli niin möreä ja tahti niin verkkainen, että taisin nukahtaa jo muutaman kappaleen jälkeen.

      Valoa myös sulle ja koitetaan kestää, "koska nyt on vaan pakko". Uskon, että tämän kaiken jälkeen moni aiempi itsestäänselvyys on saanut ihan uuden merkityksen.

      Poista
  8. Täälläkin samoja fiiliksiä, kuten jo aiemmin viestiteltiinkin. Jotenkin on vaikea keskittyä oikein mihinkään.

    Mun mielialat heittelee tän koronan takia silkasta kuoleman kauhusta jonkunlaiseen "ehkä tästä selvitään"-olotilaan, ja se on aika raskasta. En tiedä miten pitäisi olla, saako nyt tavata lapsia vai eikö saa ja kannattaako olla vaan kotona, paitsi että mies käy kyllä töissä ja voi kaikista varotoimista huolimatta kuitenkin tuoda taudin meille, etenkin kun se käsien peseminen kotiin tullessa ei ihan vielä tule selkäytimestä... samoin ne lapset, jotka myös on kaikki töissä... eli mun linnoittautuminen kotiin on kenties ihan se ja sama.

    Mua harmittaa, kun meni jumpat ja kuntosalit kiinni. Ymmärrän oikein hyvin, että niiden täytyikin mennä, mutta itseäni tässä nyt vaan säälittelenkin, kun se hyvin alkanut liikkuminen tyssäsi siihen. En todellakaan saa aikaan jumpata kotona, se on niin monta kertaa todettu. Nytkin mulla on fyssarilta kokonaiset neljä (4) kpl käsijumppaliikkeitä tehtäväksi 3x viikossa ja jo niiden toteuttaminen joka kerta lähinnä v*tuttaa. Puhumattakaan, että alkaisin jotain muuta täällä heilua. Ei vaan ole minun juttu. Koiran kanssa käyn lenkillä ja se on sitten se mun liikunta/ulkoilu, suunnistuksetkin on jäissä. Mietin pitäisikö nyt vain olla itselle armollinen ja antaa lupa todellakin "vain" lenkkeillä, ilman että on sitä tunnetta, että "pitäis" tehdä jotain muutakin, jotta olis kunnon ihminen... Tässä koronakauhussa on ihan tarpeeksi kestämistä ilman lisästressejäkin.

    Mä olin aluksi koko ajan nenä kiinni uutisissa. Nyt olen niitä vähän vähentänyt, vaikka koitan silti kartalla pysyä. Se kartta kuitenkin vaan kauhistuttaa päivä päivältä enemmän, joten.. Ja kun olisi noita opintojakin edistettävä. Jokunen päivä meni niiden suhteen aivan plörinäksi, kun keskityin vaan uutisiin. Toisaalta noi omat opinnot on alkaneet tuntua niiiiiin turhanaikaiselta touhulta. Tätäkö tosiaan haluan, pää kuumana paahtaa täällä asioita, jotka tavallaan kiinnostaa, mutta joita en ehkä kuitenkaan halua tehdä työkseni... (kysymys: mitä sitten haluan?? vastaus: en edelleenkään tiedä...) Kumpa löytäisin sen mun jutun tässä maailmassa!!

    Meillä on täällä vielä aika paljon sitä piittaamattomuutta sääntöjä kohtaan. Porukka kulkee ihan kuin ennenkin. Olen periaatteessa kieltänyt kyllä tänne meille tulemisen nyt, mutta ei se oikein toimi. Autotallissa porukkaa ravaa aika lailla entiseen malliin, vaikkei sisälle tulisikaan. Ja vaikka olin jo aiemmin käsityksessä, että appiukko 80v kuuliaisesti istuu kotona ja hänelle viedään ruokaa, niin pah, eilen oli kaupassa...

    Saa nähdä mihin tässä nyt sitten maailma menee. On se hassua toivotella näkemilleen ihmisille lähtiäisiksi, että "pysy terveenä". Mutta näin se nyt on. Joten:

    Pysy terveenä! ♥ Koitetaan selvitä tästä!! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti sun pahimmat pelkotilat on vähentyneet tai mieluiten pysyneet kokonaan poissa.
      Levottomuus ei varmasti vielä pitkään aikaan häviä (mulla ainakaan), mutta kunhan nyt pystyisi pitämään sen jotenkin taka-alalla tai ainakin niin, ettei ota liikaa valtaa. Välillä onnistuu paremmin ja välillä huonommin.

      Mulla oli eilen ensimmäistä kertaa koko aikana jotenkin tosi hyvä päivä ja tuntui ihan siltä, että elämä olis ihan normaalia. Johtui varmaan kaikkein eniten siitä, että nukuin edellisenä yönä poikkeuksellisen hyvin (joka monelle hyvin nukkuvalle olis varmaan poikkeuksellisen huonosti), mutta myös siksi, että oltiin poikien kanssa yhteyksissä ja molemmilla oli asiat hyvin. Ja kaukana asuvalla kuulemma meitä jo ikäväkin, mikä tuntui kivalta, koska itsellä on ollut jo pitkän aikaa sama tunne.

      Mun mielestä nyt ei kantsi miettiä mitään sellasia, mitä "pitäis" tehdä, jos ne ei ole mitään mitä oikeasti on pakko tehdä. Itse ainakin aion nyt pysytellä ihan vaan omalla mukavuusalueellani, enkä tosiaan aio alkaa leipomaan, vaikka koko muu maailma nyt tuntuis sitä tekevän. Eri asia, jos jonain päivänä tulee sellainen tunne, että nimenomaan huvittaakin yhtäkkiä leipoa (en usko). Mutta ilman liikuntaa en pysty olemaan. Joka päivä en tokikaan jaksa, mutta välillä tulee sellanen olo, että tuun hulluksi, jos en väsytä itseäni kunnolla. Eilen vedin sellasen tunnin HIIT-treenin oman tutun ohjaajan vetämänä ja voi että olin onnellinen, kun selvisin siitä kunnialla. Ikinä en olis sellaselle tunnille paikan päälle uskaltautunut, mutta nyt kun oon päässyt kotona kokeilemaan, mihin pystyn, uskallan mennä myös sitten, kun taas ihan oikeille tunneille pääsee. Ja huomaan, että vaikka henkinen kantti rakoilee, niin fyysinen kunto on nousussa, kun olen tehnyt ihan erilaisia treenejä nyt kuin ennen. Ja koska oon "jo" (vaikka itse koitankin ajatella ja ajattelenkin usein, että "vasta") tän ikäinen, niin ei oo yhtään huonompi juttu koittaa pysyä kunnossa ihan vaikka vaan siltä varalta, että satun kuulumaan niihin, jotka jonain päivänä sairastuu. Enkähän tiedä, auttaako se mitään, mutta ainakin ajatuksen tasolla tuntuu paremmalta, eikähän siitä haittaakaan ole, koska kerran tykkään liikkua muutenkin.

      Mulla on tän tilanteen jälkeisestä elämästä kaksi eri skenaariota. Ensin ajattelin, että ihmisistä tulee vähemmän itsekkäitä ja enemmän välittäviä kuin ennen. Ja että ymmärretään, että varsin vähällä tulee toimeen ja moni turja kohkaaminen ja yltiöpäinen shoppailu jää pois. Mutta siinä toisessa vaihtoehdossa käykin just päinvastoin ja "sitten kun taas voi", ihmiskunta alkaa hulluna tilailemaan esim. Kiinasta kaikenlaista halpatuontitavaraa. Toivon, että ensimmäinen toteutuu.

      Kyllä me selvitään Heli <3

      Poista
  9. On tämä hassua aikaa.
    Minä tunnistan itsessäni myös tuon "pakko saada tietää kaikki uutiset" ja samalla sen ahdistuksen, kun niitä tuijotan koko ajan. Olen koettanut aktiivisesti laittaa puhelinta pois iltaisin ja ottaa käteen kirjan. Tässä eräänä iltana huomasin, että kirja oli avoinna ja sen päällä sormet räpläsi luuria. Lopulta on ollut pakko sulkea koko puhelin iltaisin tiettyyn aikaan. (Pidän puhelimen aina pois päältä öisin, koska se ei ole minulle herätyskello enkä halua mitään taustaääniä/pärinöitä/värinöitä kuulla yöllä...)

    Minäkin olen miettinyt paljon oman alueeni pienyrittäjiä. Esim. käyttämäni kosmetologi osti liikkeen vasta aivan hiljattain... Vuokrat kuitenkin juoksevat, vaikkei asiakkaita ota vastaan. Olenkin ajatellut hankkia itselleni muutamankin lahjakortin palveluihin, joita käyttäisin kuitenkin, mutta voisin niin sanotusti maksaa ne nyt vähän etupainotteisesti. Kukkakaupasta olen hakenut jotain pientä piristämään omaa mieltä, ja kampaajaa jo hätyytellytkin, että tulethan vielä keväällä töihin....

    Onpa hieno idea tuo kuntosalin välineiden lainaus!! Virtuaalitunteja olen kuullut muutaman muunkin harrastavan.
    Voi kun saisin itsestäni irti vähän venytellä ja tehdä jotain lihaskuntoa edesauttavaa. Kävelen kyllä valtavia määriä, mutta kun se kaikki muu on retuperällä. Huooh!

    Tämä on outoa aikaa. Kaikenlaiset folihattu- ja käärmeöljykauppiaat tunkevat käsityksiään eri foorumeissa. Uutisetkaan eivät aina ole ihan selkeimmät. Toisaalta kesken koko touhun tuntuu hyvin ennenaikaiselta alkaa arvostelemaan mitään tehtyjä tai tekemättä jättämisiä - soisin ihmisille malttia odottaa, että kriisi on ohi ja sen jälkeen jälkiviisastelemaan.

    Tunnustan: kärsin jo nyt jossain määrin koronaähkystä. Katselisin mielummin vaikka kissavideoita ja kuuntelisin poliittista riitaa ties mistä jonninjoutavasta.
    Joka tapauksessa olet ehdottoman oikeassa: onneksi on kevät!! Koska talvi oli yhtä loputonta marraskuuta, tämä lienee helpompi kestää nyt?
    Toivotaan, että kriisi rytisee yli reippaasti ja päästään edes kesällä alkamaan ns. normaalia elämää. Mitä normaali sitten silloin onkaan.

    Pysytään terveenä ja koetetaan pitää mieli ylhäällä! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä todellakin melkoisen hassua aikaa ja edelleen jotenkin niin epätodellistakin. Erityisesti nyt, kun on jo Uudenmaan rajatkin kiinni. (Onneksi Varsinais-Suomeen vielä pääsee ja sieltä tänne, koska meidän nuorempi poikka muutti kuun alussa Turkuun ja aika surku tulisi, jos meidän välille pystytettäisiin puomit).

      Mulle puhelin on sen verran haastava tihrustettava, että en sitä iltaisi juurikaan kuikuile. Ja yöt pidän lentokonetilassa, että on nettiyhteys pois päältä ja sitä mukaa kaikki mahdollisesti kilkattavat toiminnot, mutta herätyskello silti toimii. (Ja nyt sitä taas tarvitaan, kun siirryttiin kesäaikaan, joka ottaa mulla aina yhtä koville ja johon tottuminen vie suunnilleen sen samaiset puoli vuotta, jonka kestää..)

      Tää meidän liikuntakeskuksen yrittäjä on kyllä niin huippu. On ihan valehtelematta pitänyt suuren osan tän kaupungin asukkaista liikuntakykyisinä ja elämässä kiinni. Ja vaikka ahdinko on kova, jaksaa silti ideoida kaikenlaista asiakkaidensa hyväksi. Meille vuosikorttilaisille on nyt striimattuina tarjolla monta eri liikuntatuntivaihtoehtoa per päivä ja ihan kellä tahansa on mahdollisuus tilata livetunnit (1/arkipv) nimellistä 20 euron korvausta vastaan koko poikkeustilan (jonka kestoa ei kukaan tällä hetkellä voi tietää) ajaksi.
      Ja minä en ainakaan aio sitä välineistä maksamaani panttia pyytää takaisin palautusvaiheessa. On niin hyvä palvelu, etten kertakaikkiaan edes kehtaisi. Ja muutenkin koen, että koska mulla on edelleen töitä, josta saan palkkaa, mun suoranainen velvollisuus on nyt koittaa tukea paikallisia pienyrittäjiä ja ostaa tuotteita ja palveluita sen minkä pystyn. Ja sitä olen jo harrastanutkin ja siitä on tullut sillä lailla hyvä mieli, että koen tehneeni edes jotain, kun en paljon muuta voi. Paitsi noudattaa sääntöjä ja tehdä parhaani, etten kuormita teitä hoitoalan ammattilaisia, jotka olette nyt muutenkin kovilla <3.

      Harmi, kun mulla ei ole kissaa, että voisin tehdä sulle piristävän videon :). Naapurin kissa kyllä majailee meidän tontilla, mutta kökkii enimmäkseen auton alla tai kuopii mun istutuksia, mutta muuten ei tee juuri mitään.

      Koitetaan tosiaan pysyä järjissämme ja mahdollisuuksien mukaan sillä valoisalla puolella <3


      Poista
  10. Kiva, kun kirjoitit! Olenkin jo odottanut, kun sinulla on aina niin mielenkiintoisia tekstejä!

    Kommentoin kumminkin nyt vain sitä kohtaa, joka liippasi eniten just mun ongelmaa... Mulla on äärimmäisen introvertti puoliso, jonka elämää tämä kotonaoleminen ei ole oikeastaan muuttanut mitenkään, koska hän on vapaa-ajalla muutenkin aina kotona ja häärää omiaan. Minä olen ääriekstrovertti (miten olemmekin yhteen päätyneet?) ja ihmisten puute on ankeaa. Tulemme kumminkin muuten hyvin juttuun täällä kotona, mutta tuo radio! Miehellä, tällä hiljaisella, pitäisi koko ajan olla radio auki. En kestä. Mies ei reagoi radioon mitenkään, se on jonkinlainen taustaääni ja ihmisten tuulahdus. Minä en voi tehdä mitään, kun en ekstroverttinä pysty olemaan reagoimatta ihmisiin. Kuulen kaikki laulujen sanat, kuulen kaikki idioottimaiset juontajat, reagoin ja hikeennyn. Kun ääneen reagoin, mies on aivan ihmeissään, sillä hän ei ole edes kuullut, mitä juontaja sanoo (kuulo kyllä on hyvä noin periaatteessa, hän vain ei kuuntele). Laulujen sanoja hän ei kuuntele koskaan. Mutta auki sen radion silti pitäisi olla koko ajan. Sitten hän ajattelee olevansa ystävällinen ja laittaa radion hiljemmalle. Seuraus: koska kumminkin kuulen jotain, minun pitää terästää kuuloani, keskeyttää hommiani kuullakseni mitä radiossa sanotaan. Koska en ekstroverttina voi olla kiinnittämättä huomiota ihmisen ääneen. Tämä on oikeasti ongelma nyt, kun olemme kaiken aikaa kotona.

    En muuten myöskään voisi ikinä nukahtaa äänikirjan kuunteluun! En voi koskaan olla reagoimatta ihmisen ääneen, ihan mahdotonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihan hirmu paljon viestistä! Vastaan huomenna (maanantaina) ja toivottelen siihen asti mahdollisimman mukavaa sunnuntai-iltaa.

      Poista
    2. Nonni. Kesti, mutta täällä ollaan taasen (luova kahvitauko töissä meneillään, köhköh).

      Kiitos tosiaan kovasti kivasta viestistä ja kiitos kun luet näitä mun sekalaisia juttujani, joiden ilmestymistahti sen kun harvenee näköjään, mutta silti tämä kirjoitus- ja ajatustenvaihtomahdollisuus on mulle tosi tärkeä henkireikä.

      Ja hehhee, teillä siis sama tilanne, että välillä tulee ihmeteltyä, miten ihmeessä ollaan yhteen päädytty ja miten ihmeessä ollaan edelleen :). Mun on vaan ihan tosi vaikea kuvitella, että meillä roolit olis niin päin, että mies oliskin introvertti ja minä se sosiaalisempi ja puheliaampi osapuoli, mutta ehkä se klisee niistä toisiaan täydentävistä vastakohdista tosiaan pitää paikkansa, vaikka välillä tuntuu, että pää räjähtää, kun toinen omasta mielestä reagoi välillä ihan kummallisiin asioihin ja sitten taas toisaalta ei reagoi ollenkaan sellaisiin, joista itse haluaisi keskustella tai saada tukea, vaan kuittaa ne sanomalla vaikkapa, että "tulee mitä on tullakseen, turha sitä on etukäteen ressata" tai jotain. Kadehdittava asenne toisaalta tuo miehen huolettomuus, mutta sitten taas toisaalta pään pistäminen pensaaseen ja mahdollisten ikävien asioiden käsittelyn välttäminen ei ehkä olekaan ihan sitä, että oikeasti olisi niin huoleton, vaan onkin ehkä joku turva- tai selviytymiskeino hälle. Siihen tulokseen olen tullut.

      Taustaäänetkin (justiin vaikkapa se radio tai telkkari) on mielenkiintoinen juttu myös ja vähän luulen, että ehkä se on niin, että sitä taustahälyä sietää tai jopa kaipaa silloin, kun sen on saanut itse valita, mutta jos onkin jotain toisen lempparimusiikkia tai ohjelmaa (meillä ne on ainakin toooosi kaukana toisistaan), äänet häiritsee just siksi, että niitä alkaa kuunnella, vaikkei haluaiskaan niinkuin itsekin kirjoitit. Sama homma meillä.

      Aamuisin meidän eroavaisuudet tulee ehkä kaikkein eniten esiin. Itse en haluaisi ensimmäiseen tuntiin puhua mitään kenellekään, mutta aamuvirkku mies on pirteä ja puhelias kuin peipponen. Onneksi meillä on kuutena päivänä viikossa eri rytmi, kun mies lähtee töihin ennen kuin itse nousen ylös (hereillä olen kyllä ollut yleensä jo jonkun aikaa, mutta pysyttelen makkarissa siihen asti, että kuulen, kun ulko-ovi kolahtaa :)).

      Koitetaan kestää kaikki, mitä tässä vielä on eteen tullakseen ja pysytellä mahdollisimman valoisalla mielellä. Enimmäkseen ainakin. Kaikkea hyvää kevääseen sulle ja sopuisaa yhteiseloa :)

      Poista
  11. Ihanaa, kun kirjoitit ❤ Ja aina yhtä mahtavalta tuntuu, jos joku viittaa johonkin omaan kirjoitukseen :)

    Mulla on ollut toi ihan sama; että joka paikassa, missä on muita ihmisiä (joita olen siis kyllä parhaani mukaan vältellyt, mutta väkisinkin jonkun verran kohdannut), tulee semmoinen tunne, että MITÄ TE TÄÄLLÄ TEETTE? Tämä on MINUN lenkkipolkuni, MINUN kauppani, MINUN metsäni... Haha, nyt rupesi kyllä naurattamaan: ihan kohta voin huutaa "tämä on MINUN Uusimaani"... jeps, alkaa olemaan niin huonoja juttuja, että pitäisi varmaan mennä johonkin hermolomalle kohta.

    Tsemppiä sinne ukkelille, jonka pitää olla töissä. Iso hatunnosto heille kaikille, joista me muut olemme riippuvaisia tällä hetkellä ❤ Oma mies käy myös edelleen töissä, vaikka ei yhteiskunnan näkökulmasta välttämättömällä alalla olekaan. Yksityinen vaan ei laita ovea kiinni kauhean helposti ja hänellä ala, missä etätyö on mahdotonta. Tavallaan "hyvä", ettei jouduta kökkimään saman katon alla 24/7, mutta kyllähän se vähän hermostuttaa. Ja häntä myös, pelkää selvästi olevansa se, joka sen viruksen meille sitten tuo mahdollisesti. Olen yrittänyt rauhoitella, että sille ei vaan nyt voi mitään.

    Tiedätkö ystäväni, just nyt ei kyllä irtoa tämän enempää, eikä tämän järkevämpää. Olen ihan hyytelönä (silmät) ja betonina (hartiat) jatkuvasta koneella istumisesta ja muutenkin ollut tänään vähän huono päivä, kuten blogin puolella kirjoittelinkin. Mutta viikonloppu onneksi kuitenkin käsillä (vaikka ylppäreitä kyllä pitää kyllä korjata), josko sitä saisi vähän nukuttua ja huolettua itseä muutenkin ulkoilemalla ja tekemällä jotain hyvää ruokaa pitkästä aikaa.

    Mukavaa ja toivottavasti aurinkoista viikonloppua, kiitos, että olet siellä ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä Emma <3.

      Sun "koska nyt vaan täytyy" on ollut mulle ihan paras motto, jonka otan käyttöön aina, kun tuntuu, että tätä en nyt millään haluaisi tehdä tai tätä en nyt jaksa tai tämä ärsyttää tai mitä milloinkin. Just tollanen sopivan jyrkkä realismi toimii mulle niin paljon paremmin kuin joku jostain Positiivarin päiväkirjasta (pitäiskö alkaa kirjottaan tollasta :D) lainattu mietelause.

      Mitä ukkelin töihin tulee, niin tykkää siitä omasta työstään oikeasti niin paljon, että tulisi hulluksi (ja minä sitä mukaa), jos ei saisi mennä töihinsä. Ja koska on tosiaan yksinyrittäjä, on kyllä niin toivottavaa, että ei sairastu ja työt saa jatkua, koska ei ole olemassa mitään varamiestä tai varajärjestelmää, jonka avulla pääsisi pahimman yli ja voisi sitten taas palata takaisin, kun tilanne on ohi. Mutta en halua nyt miettiä sitä. Ja onneksi poika piti isälleen puhuttelun siitä, että tartuntariski pitää ottaa vakavasti ja olla mieluummin liian varovainen kuin yhtään varomaton. Menee paremmin perille tuota reittiä se ohjeistus kuin pelkästään mun hokemana.

      Kävin lukemassa sun oman postauksen, mutten jaksanut just sillä hetkellä kommentoida (mun olotila pääasiassa pelkästään koneella vietettyjen työviikkojen jälkeen on just toi, mitä kuvailet ja siksi välttelen koneen avaamista viikonloppuisin).

      Kuvailit niin totuudenmukaisesti ja samalla huvittavasti sitä "Aha, no ei sit mittään" "Aa, okei, homma selvä" -reaktioita, jotka nää viimeaikaiset määräykset on saaneet meissä aikaan. Se on just noin :).

      Tää nyt vähän poukkoilee tää mun vastaus, mutta samalla kun olen tutkinut niitä eri ihmistyyppejä, mun omassa tyypissä oli yhtenä kohtana sellainen, että kärsin siitä, jos joku ei noudata annettuja sääntöjä. Ja se pitää kyllä niiiin paikkansa. Alkaen ihan pienistäkin jutuista.
      Esimerkkinä vaikkapa sellainen sellainen tapaus, että käytiin hakemassa pari kreikkalaista asiakasta lentokentältä ja pysähdyttiin kahville Karkkilan Shellillä aikana, jolloin Suomessa oli justiin alettu rajoittaa tupakanpolttoa niin, että se oli sallittua joissakin ravintola- tai kahvilapöydissä, mutta toisissa taas ei. Ja ne kreikkalaiset oli tietty hirmu ketjupolttajia, mutta sääntö-Suomesta tietämättöminä valkkasivat sellaisen pöydän, jossa oli se tupakointikieltolappu. Koitin selittää, mitä se tarkoittaa, jolloin toinen herroista otti sen lapun, siirsi toiseen pöytään ja alkoi polttaa :). Ja minä oikeasti k ä r s i n, koska tiesin, että se on sääntöjen vastaista, mutta samalla se koko sääntö oli mun mielestä niin koominen, että päätin, että se ei saa antaa Suomesta kummallista kuvaa, eikä pilata mahdollisia talokauppoja , vaan mun täytyy vaan kestää ("koska nyt vaan täytyy" :)).

      Tiedän, että olet siellä tehnyt ihan hulluna hommia oppilaittesi ja heidän oppimisensa eteen, joten täältä tulee ihan hirmusti rispektiä sille ja jaksamista jatkoon. Oot super <3

      Poista
  12. Ei ole yrittäjillä helpot ajat tällä hetkellä. Toivottavasti teillä kummallakin töitä riittää ja säilytte terveinä. Minulla ei ole vielä tuottanut ihmeempiä vaikeuksia tämä jatkuva kotonaolo, varsinkaan kun voi sentään ulkoilla ja käydä mökillä. Yötä ei olla siellä vielä oltu. Meidän mökki on n. 10min. matkan päässä kotoa, joten jos satuttais sairastumaan mökillä, niin mökkikunnan terveydenhoitoa ei tarvitsisi työllistää, vaan kotiin pystyttäisiin ajamaan. Eikä siellä ole kauppaakaan, joten muita asiakkaitakaan ei siinä tapauksessa tartutettaisi.
    Tsemppiä sinne teille ja toivottavasti pysytään kaikki terveinä<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai teidän mökki on niin lähellä kotia? Jotenkin olin mieltänyt matkan paljon pidemmäksi. Melko kätevää, kun pääsee niin helposti vaihtamaan asumusta ja tunnelmaa (sitten kun kelit taas sallii).

      Mies on tosiaan yksinyrittäjä ja olisi vähän niinkuin pakko pysyä terveenä, koska mitään varajärjestelmää ei ole olemassa, vaan se on noin niinkuin kerrasta poikki sitten, mutta sitä en nyt halua ajatella, vaan kaikkemme kuuliaisesti tehdään, että pysytään terveinä. Joskin ruokakaupassa on pakko käydä ja mies kohtaa päivän aikana ihmisiä omassa työssään, joten ei voi kuin luottaa ja toivoa, että kaikki ottaa riskit tosissaan.

      Itselläni tosiaan on pitkän huonon jakson jälkeen työt piristymään päin, mutta toki tässäkin on paljon epävarmuustekijöitä, koska uudet kontatkit ovat maista, joista toisessa on määrätty koko kansa kotiin jo jonkun aikaa sitten ja toisessa uusia tartuntatapauksia todetaan päivittäin hirmuisia määriä. Ja ihmisiä kun kuitenkin kaikki ollaan, mitä vaan voi tapahtua ja on tässä vuosien varrella tapahtunutkin.

      Mukavia mökkipuuhia ja kevään seurailua Kristiina ja tosiaan, koitetaan pysyä terveinä "koska nyt vaan täytyy" <3

      Poista
  13. Ihanaa, että olet löytänyt itsellesi sopivia keinoja selvitä tästä hirveydestä. Eipä tässä tilanteessa oikein muuta voi kuin yrittää löytää pieniä keinoja, joilla saisi pidetyksi päänsä pinnan yläpuolella.

    Minulla on täällä kotona toinen, joka seuraa uutisia lähes pakkomielteisesti. Milloin niitä katsotaan intialaiselta tv-kanavalta, milloin ranskalaiselta ja milloin suomalaiselta. Kaiken mahdollisen tiedon hankkiminen asiasta on varmaan yksi selviytymiskeino, ja niin on myös se, että ei haluaisi seurata uutisia mieluiten ollenkaan. On vähän hankalaa, jos nämä kaksi ääripäätä joutuvat olemaan 24/7 saman katon alla, kuten meillä.

    Minäkin olen miettinyt noita livestriimauksia, että niitä olisi kiva kokeilla. Savonlinnalainen kuntosali, jolla taannoin piipahdin, järjestäisi niitä. Toisaalta vähän epäilyttää, sillä nukkuminen (ja sitä myötä myös palautuminen) on ollut todella surkeaa viime aikoina, eikä liikuntaa tulisi tässä tilanteessa varmasti ainakaan lisätä. Mutta jotain kehonhuoltojuttua voisin kyllä kokeilla, ja itse asiassa tilasinkin jo kokeeksi yhden tunnin, joka on käytettävissä koko viikonlopun (ei siis ole mikään livejuttu). Mutta jooga on ollut erityisen tärkeässä osassa nyt minunkin elämässäni.

    Sanonta “vastakohdat täydentävät toisiaan” taitaa pitää paikkansa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvaa vaan, kuinka paljon olet(te) ollut mun mielessä tässä viime aikoina, kun olen miettinyt ensinnäkin sitä, miten ukkelisi on pärjäillyt toipumisen suhteen ja toisekseen siksi, että arvatenkin on aikamoinen huoli Intian suuntaan ja sieltä suunnasta teille päin. Toivottavasti siellä on kaikki hyvin. Samoin kuin Itä-Suomessa, jonne et nyt sitten taida edes päästä käymään, kun on jo rajatkin kiinni :( ?

      Mua on alkanut yksitoikkoinen uutisvirta nyt siinä määrin kyllästyttää, että olen alkanut jättää ne ainoat seuraamani Ylen puoli yhdeksän uutisetkin vähemmälle, kun se ainoa aihe on jo kokolailla loppuun koluttu. Ahdistaa vaan se kaiken saman kertaaminen, koska on jo mennyt tilanne siinä määrin hyvin tajuntaan, että enemmästä ei olisi niin väliksi.

      Mua on ne tuttujen ohjaajien tutusta liikuntakeskuksesta käsin vetämät tunnit auttaneet selviämään järjissäni. Ja tavallaan tuonut iloa siitä(kin), että olen selvinnyt kunnialla sellaisista sykettä nostavista vauhdikkaista tunneista, joille en normisti ole koskaan osallistunut, koska olen ajatellut, etten pärjää. Ja joogaakin on ollut kiva tehdä kotoa käsin, kun ei ole ollut notkeita vertailukohteita vieressä.
      Toki en joka päivä jaksa rehkiä, eikä kiinnostakaan, mutta silloin kun jaksan ja kiinnostaa, olo on ollut vähemmän ahdistunut.

      Mun mielestä tässä tilanteessa ei kannata väkisin tehdä mitään, mikä ei tunnu hyvältä. Siksi en aio itse edelleenkään alkaa esim leipoa, vaikka koko muu maailma ympärillä tuntuu sitä tekevän. Ei tuo mulle hyvää mieltä, joten jätän jauhot edelleen kauppaan taitavampien saataville.

      Koitetaan pysyä järjissämme ja jollain lailla valoisalla puolella ainakin ajoittain <3

      Poista
  14. Kirjoituksesi oli omaan tämänhetkiseen tunnetilaani just ihanaa luettavaa: arjen kuvioita ja nöyrää selviytymistä eikä turhaa ruikutusta. Jotenkin kirjoitus sai mut rauhalliseen mielentilaan ja kiitän siitä kovasti! Nyt kun vähän kuohuu mielessä kaikki mahdolliset - korona ja sen seuraukset - mitä aiemmin en vielä ollut niin dramaattisesti käynyt läpi (kun onneksi nuorimmainen selviytyi kirjoituksistaan kunnialla) kaipaa jonkun sanovat järjen äänellä: nyt vaan otat vastaan sen, mikä on tilanne ja katsot hetki kerrallaan. Sellaisen viestin jotenkin luin tästä kirjoituksestasi. Arjen rutiinit auttavat. Itse asiassa olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen kotiin käpertymisestä. Liikunnan muuttaminen muotoaan on mietityttänyt täälläkin ja vielä haen siihen uusia rutiineja. Mutta joskus tällainen poikkeustilakin loppuu ja silloin toivottavasti on kaikesta selvitty ilman suurempia vaurioita. Muuta en myöskään suostu ajattelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon palautteesta Pilvi. Tuntuu tässä hetkessä erityisen hyvältä, koska oli ensimmäistä kertaa ihan todellisia haasteita tekstin kirjoittamisen suhteen.
      Lähtökohtaisesti kun oli jotenkin sellainen tunne, että missään mitä tulen kirjoittamaan ei ole mitään uutta auringon alla, eikä sitä mukaa myöskään mitään kiinnostavaa. Ja toisaalta oli jotenkin huono omatunto siitäkin, että meillä on kaikki hyvin (vielä ainakin kopkop) samaan aikaan kun niin moni joutuu yllättäen painimaan niin monenlaisten haasteiden ja ongelmienkin kanssa, etten varmasti kaikkea osaa edes kuvitellakaan.
      Mutta nyt olen jokatapauksessa iloinen, että ponnistelin tekstin kasaan ja jäi tämäkin hetki tänne talteen samoin kuin kuvat, joiden ottaminen on ollut yksi tärkeä henkireikä viime aikoina. Samoin kuin muotoaan muuttanut liikunta, joka on auttanut pitämään pään kasassa. Ja joka on tuonut yllättäen myös hyvää mieltä sen ansiosta, että olen jaksanut vetää läpi sellaisia treenejä, joihin en olisi uskonut kykeneväni, kun olen ollut ennemminkin sellainen salilla puurtaja tähän asti. Muutos on motivoinut ja kunto on selvästi kohentunut, joka auttaa jaksamaan myös menttaalipuolella paremmin. Joskaan en toki joka päivä jaksa rehkiä, eikä huvitakaan, mutta silloin kun jaksan ja huvittaa, se palkitsee monella tapaa. (Sulle uskallan näitä kirjoittaa, mutta muuten koitan olla aikalailla hissukseen, koska liikunta on nyt monelle ihan se viimeinen, mille pystyy tällä hetkellä suomaan ajatustakaan saati harrastamaan).

      Kotiin käpertyminen on myös musta tuntunut hyvältä ja kivan kodin merkitys on entisestään korostunut. Silti voi tulla eteen sekin päivä, kun haluaisi jo vaihtaa maisemaa, mutta nyt mennään näin ja muutenkin sieltä missä aita on itselle matalin ja missä on hyvä olla. Mitään ylimääräisiä haasteita tai tavoitteita en minä ainakaan tähän hetkeen kaipaa, enkä usko että kovin moni muukaan. Niitä on nyt tarjottu ulkopuolelta riittämiin.

      Voikaa hyvin koko perhe ja sovitaan, että pysytään kaikki järjissämme ja terveinä <3

      Poista
  15. Hieno kirjoitus, tarjosi paljon samastumisen kohtia ja ajattelunaihetta!<3
    Kyllä se on sana ja asia, joka on lähes koko ajan mielessä, ja mulla myös unissa jollain tavalla. Ei mitään painajaisia (vielä), mutta kaikki säätö työkuvioissa tulee yöelämään mukaan. Täällä on tehty sellaista digiharppausta, etten ois ikinä arvannutkaan...
    Mulla on vahvasti sellainen olo, että ihmiskunta saa nyt, mitä tilaa. En itse ole syytön kaikkine matkoineni, asun isossa omakotitalossa ja olen saanut kaksi lasta ja me kaikki syömme lihaa..Peiliin joutuu väkisin katsomaan, eikä se ole kovin mieluisaa puuhaa. Toivon, että moni muukin katsoo, ja KUN me tästä selviämme, eivät asiat voi mennä takaisin samaan vanhaan uomaan. Toivoisin myös kaikenmaailman trumpeilta ja putineilta lisää kykyä asettua toisen ihmisen asemaan, pitää mielessä luonnon ainutlaatuisuus ja edes joskus unohtaa vallankäyttö ja rahan haaliminen.

    Mutta hei, osallistuin äsken Facebookin kautta lavis-tunnille! Oli ihanaa!<3 Tuli ihan hiki. Samalla tuli ajatus, että mielelläni ensi syksynä aloittaisin jumpan tällä tavalla. Voisi olohuoneessa jumpata, tanssia, mitä milloinkin on tarjolla, eikä tarvitsisi käyttää kulkemiseen aikaa. Meiltä kuitenkin on pakko varata lähtiessä aina puolisen tuntia kaupunkiin, vaikka usein matkan ajaa alle vartissa.

    Mä olen tästä kohta lähdössä miehen kanssa lenkille ja sitten mulla on luvassa työiltapäivä koululla parini kanssa. Suunnitellaan ensi viikkoa, ja mietitään syksyn leirikoulua, että mitä ihmettä sen kanssa tehdään..

    Tsemppiä meille kaikille!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Taina <3.

      Voin vaan kuvitella, mitä kaikkea te työnne kunnialla myös poikkeusoloissa hoitavat opettajat olette joutuneet tekemään niin minimaalisella varoitusajalla. Huuuh. Ja hommat sitten jatkuu sellaisina edelleen. Alkoi eilisten uutisten jälkeen jo ahdistaa vähän kaikkien osapuolien puolesta, eikä vähiten lasten ja nuorten, jotka varmaan olivat toiveikkaita sen suhteen, että kuukauden kestää ja sitten taas pääsee kouluun, jossa on ne omat tutut opettajat ja kaverit. Ja surku tulee joka aamu yhtä pientä tyttyöä, joka kulkee yksin kouluun, eikä ketään muuta näy missään. Ja yhtä vielä pienempää poikaa, joka perhepäivähoitajan kanssa tallustaa puistoon ja kyselee hoitotädiltä, että "tuleeko se ja se tänään kans?" ja hoitaja sitten aina vastaa, että "ei tule tänään, mutta tulee sitten joskus toisena päivänä".

      Mulla oli alkuvaiheessa luotto siihen, että kunhan tästä selvitään, me ihmiset ollaan muututtu vähemmän itsekkäiksi ja enemmän toisiamme huomioiviksi. Ja että kaikenlainen turha kohkaaminen ja shoppailu jää. Mutta pahoin pelkään, että voi käydä tasan päinvastoin ja hillitön halpistuotteiden kuluttaminen alkaa, kun taas "on mahdollisuus" ja toisaalta siksi, että monelta on tässä rytäkässä mennyt toimeentulo ja rahaa on käytettävissä entistä vähemmän, joten kaunis ajatus kalliimman kotimaisen suosimisesta ei toteudu. Nähtäväksi jää, kuinka meidän käy. Toivottavasti hyvin.

      Ja pakko nyt sanoa, että itsekin olen kovasti tykästynyt kotona treenaamiseen, koska on niin "helppoa", kun pääsee suoraan seuraavasta ovesta suihkuun ja sen jälkeen ruokapöytään. Mutta tää on just se liikuntakeskuksen yrittäjän pahin pelko, että kun porukat tähän mukavuuteen tottuu, kukaan ei tule enää paikan päälle liikkumaan ja se tuntuu ajatuksena niin pahalta, että kunhan tää poikkeustila joskus loppuu, palaan ihan takuuvarmasti ihan oikeille tunneille. Ja uskon ja toivon, että niin tekisi kaikki muutkin.

      Sulla tuntuu olevan tosi hyvä työpari, jonka kanssa yhteistyö sujuu ja jonka ansiosta pysyy yhteistyössä myös päät paremmin kasassa <3

      Poista
  16. Hei annukka - pitkästä sun touhuista kuulee. Itse olen nyt viikon verran (loman jälkeen) ollut etätöissä - työkaverit jo kaksi. Eli mulla vielä sopeutumisvaihe menossa, ja ens viikko menee kesäaikaan siirtymishumussa. Mutta näillä mennään - itse saan (tai joudun) yksikseni kotona pähkäilemään mutta yhteyttä pidetään viestein ja puhelimella. Onneksi asuntoni ympärillä on puita kun en oikein uloskaan pääse (ainakaan pitkiä matkoja tuon jalan vuoksi) ja iltaisin saa nauttia auringonlaskun väreistä...

    Itse olen Uudenmaan toisella puolen mutta veljeni perhe asuu raja-alueella - ja siellä nyt pari päivää totutelleet poliisien kyselyihin vaikkapa lenkille lähtiessään, siis että minne aiot mennä, missäpäin lenkkeilet... eli itseäni se koskettaa sen että en pääse lapsuudenkotiin katsomaan miten kevät siellä edistyy, luultavasti on jo sinivuokon alkuja metsikössä... mutta tulee uusia keväitä :) ja ainahan voi katsoa aiempina vuosina ottamiaan kuvia

    Mutta hyviä vointeja sinulle Annukka <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Hanna ja kiitos viestistä. Mulla on ollut alkuvuoden ajan niin paljon sellaista akuuttia järjesteltävää, että on jäänyt blogi(t) vallan vaille huomiota, kun en vaan kertakaikkiaan ole kyennyt tai jaksanut. Siksi ilahduttaa, että täällä edelleen vanhat (tai siis meidän tapauksessa tietty nuoret ;)) jaksaa vierailla ja kirjoittaa viestiä.

      On kyllä harmillista, kun et pääse ulos liikkumaan. Toivon, että sen aika mahdollisimman pian koittaa. Ja että päästäisiin myös tästä kaikesta kauheudesta ja outoudesta eroon ennakoitua vähemmillä vaurioilla ihan joka saralla. Oikein ei vielä ole hahmottunut, mihin kaikkeen tämä oikeasti tulee vaikuttamaan.

      Melkoista on kyllä se Uudenmaan rajan sulkeminen. Eipä olisi sellaista osannut kuvitella koskaan tapahtuvan, mutta niin vaan sitten kävi.

      Täällä tuulee niin, että talossa nurkat paukkuu. Ja lunta ja rakeitakin on tullut tässä päivänä muutamana. Aamulla oli 11 astetta pakkasta ja narsissiparat oli paleltuneet terassilla.

      Uusia keväitä onneksi tosiaan tulee ja tämäkin tästä vielä iloksi muuttuu. Siitä ajatuksesta lähdetään, "koska nyt on vaan pakko".

      Hyviä vointeja sulle myös ja tsemppiä töihin <3

      Poista
  17. Kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa. Onnea näin jälkikäteen. Mietin juuri yhtenä päivänä, ettei elämäni etätyötä lukuunottamatta ole juurikaan muuttunut. Taidan siis olla melkoinen kotihiiri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu. On jäänyt blogi(t) kaiken muun jalkoihin pitkäksi aikaa, mutta täällähän tämä onneksi pysyy ja odottaa.

      Eipä ole mullakaan muita vakituisia aikaan sidottuja menoja kuin keramiikkakurssi kerran viikossa. Eli ei kovin paljon :). Se nyt sitten joutui ensimmäisten joukossa katkolle ja kulhot sun muut odottamaan uuniin pääsyä ja parempia aikoja, joita toivottavasti on luvassa. Ja onkin, vaikkei siltä aina tunnu.

      Liikuntahommelit siirtyi kotiin, joten ei ole nyt sitten niittenkään puolesta kodin ulkopuolisia menoja. Hyvin olen pärjännyt, enkä sitä epäillytkäänm, mutta miehen rauhallisuutta kyllä ihmettelen edelleen.

      Hyvää kotoilukevättä ja toivottavasti myös mieluisia puutarhapuuhia!

      Poista
  18. Heippa pitkästä aikaa :)

    Kiitos tästä postauksesta, jaoin monta asiaa kanssasi. Minullakin iski aluksi se älytön uutisten jatkuva seuraaminen. Parin viikon uutisähkyn jälkeen alan pikku hiljaa päästä irti niistä. Tunteet ovat sahanneet aikamoista vuoristorataa mutta olen antanut niiden tulla ja mennä.

    Minäkin latasin pitkästä aikaa äänikirjasovelluksen ja siitä on ollut apua koiralenkillä. Samoin olen osallistunut ilmaisiin webinaareihin, joista on olen saanut uutta inspiraatiota.

    Tänä viikonloppuna olen taas löytänyt uutta intoa blogin kirjoittamiseen ja myös näihin kommentteihin. Elämä on joskus ihmeellistä!

    Mukavaa viikkoa sinulle Annukka :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Tuulanneli ja kiitos viestistä.

      Uutiset alkaa olla täälläkin kokolailla nähty ja kuultu, kun niissä ei ole enää mitään uutta. Jäi jopa normaali kesäaikaan siirtymisestä muistuttelu tänä vuonna liki kokonaan ja piti oikein itsekin netistä tarkistaa, vieläkö käytäntö on olemassa ja mikä se siirtoajankohta olikaan. Ottaa mulle tää kesäaikaan vaihto aina koville ja menee pitkään niin, että aamuisin on ihan pöllähtänyt ja elimistö on jotenkin sekaisin. Toivoisin niin, että tästä jo päästäisiin eroon, mutta ei mahda sellaista päivää tulla.

      Taitaa meidän molempien kesäharrastuskin olla muutosten alla. Täällä on jo jotkut auki olevat kentät rajoittaneet ryhmien pelaajamäärän kahteen henkilöön. Samoin lipputankojen nostaminen reiästä on kielletty, toisten palloihin tai mailoihin koskeminen myös. Eikä klubinä kärryjäkään saa enää ottaa käyttöön. Samoin kenttien wc-tilat on suljettu ja nyt sitten tietty ravintolatkin. Saa nähdä missä oloissa kesällä pelataan, jos/kun taas pelataan.

      Mulla on blogi(t) jäänyt kaiken muun jalkoihin, mutta kirjoittelen sitten taas, kun siltä tuntuu. Kiva kuitenkin tietää, että tämä täällä on ja pysyy ja odottaa parempia aikoja.

      Hyvää kevättä ja valoisaa mieltä Tuulanneli!

      Poista
  19. Vaikka meillä yt:itä pukkaa, ja on paljon huoliakin toimeentulosta, silti sitä on kiitolline siitä, että peruasiat kunnossa, ollaan terveinä ja uskon, että elämä kantaa ja kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Kiitos viisaasta postauksesta ihana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kiitollisuus <3.

      Yt:t tuntuu nyt olevan toinen niistä päivän ikävistä sanoista, jotka on vähän joka yrityksessä ajankohtaisia :(. Ei kiva.

      Sulla on ihanat pojat ja koiruli. Toivottavasti kouluhommelit sujuu ja kaikki on vielä sovussa keskenään. Ei oo heeppoo sanoi mun nuorempi poika pienenä. Ei oo ei.

      Kiitos kun jätit viestiä ja toivon sulle kaikkea hyvää <3

      Poista
  20. Ensinnäkin en kestä tuota miehesi isää, niin ihana, sydämessä läikähti ja sorsan osti pakkaseen. <3 Kymmenen sydäntä. Yhtä ihanaa luettavaa, että oma isäsi taas myöntyi ottamaan avun vastaan, sillä tiedän kyllä ettei vanhemmat halua olla koskaan lapsilleen vaivaksi, mutta joskus on vaan paljon helpompaa näin ja ilman inttämisiä.

    Kurjaa on, kun ei ruoka maistu siellä, enkä ihmettele, ihmiset reagoivat tilanteisiin eri tavoin ja tämä tilanne on monikerroksellisesti niin hämmentävä, ettei tätä pysty edes sulattamaan. Olen yrittänyt ottaa metodiksi päivä kerrallaan hommelin, mutta iltaisin se ei onnistu, kun on nukkumaanmenoaika, uni vaan ei tule. Mutta päivä kerrallaan on silti oma motto, yöt on sitten oma lukunsa.

    Hurjasti tsemppiä sinne Annukka ja en oikein osaa mitään sanoa, kaikki mitä itsekin kirjoitan, kuulostaa lässynläältä, mutta yritettävä on, se yrittäminen auttaa kuitenkin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, appiukko on oikein savolainen ketku :).

      Mulla on toi sama, että päivät saattaa mennä toisinaan ihan ok, mutta ans olla, kun ilta koittaa, niin johan taas pukkaa möykkyä rintaan ja aina yöllä heräillessä iskee ahdistus ja päivä alkaa niin, että ihan oksettaa.

      Täällä meni tän mun kirjoituksen jälkeen asiat sille mallille, että stressi on ihan tapissa. Ajattelin, että laitan bloginkin kiinni, mutta olkoot täällä. En vaan just nyt pysty lukemaan, enkä kirjoittamaan mitään kevyttä, joten on pakko asettaa itseni konekaranteeniin, koska olen tän hitsin koneen kanssa naimisissa jo töitten ja jumppien puolesta ja nyt kun teen töitä kotona, päivät tuppaa venymään niin, että järki lähtee, jos vielä roikun koneella yhtään ylimääräistä.

      Tsemppiä, sietämistä ja jaksamista sinne teille myös <3. Kiva kun kävit, mutta älä ihmettele, jos musta ei vähään tai pidempäänkään aikaan kuulu. JOhtuu tosta edellämainitusta.

      Poista
  21. Höh, kommentoin jo muutama päivä sitten, mutta viesti ei ole tullut läpi? Se näytti kyllä lähteneen ihan normaalisti. (Toivottavasti ei mennyt sensuroitavaksi, hih.)

    Jos se vaikka jostain ilmestyy, niin en ala toistamaan itseäni, muuta kuin sen suhteen, että ihanaa kun kirjoitit, olin jo odottanut. Ja lämmin voimahali sinne. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voihan plääh :(. Ei ole mulle tullut sun viestiä (tarkistin vielä senkin, ettei ole mennyt jostain syystä roskapostiin, mutta ei ollut). Ja minä en ainakaan mitään sensuroi, sun viestejä varsinkaan, vaan ihan päinvastoin arvostan jokaista sanaa ja riviä, jonka kirjoitit.

      Täällä meni yllätys-yllätys tän mun postauksen jälkeen asiat sille mallille, että ahdistuskäyrä on nyt tapissa, eikä tästä muuksi nyt pitkään aikaan muutu, joten todnäk pysyttelen täältä pois, koska en just nyt pysty lukemaan tai kirjoittamaan mitään aiheen vierestä tai ylipäätään mitään kevyttä.

      Tää on paskin kevät ikinä.

      Sietämistä ja jaksamista ja valoa toivottelen sulle Nelina ja kiitos, kun jaksoit kirjoittaa toistamiseen <3<3<3

      Poista
    2. Vastaan, vaikka et lukisikaan. Koska niin jaan tuon paskin kevät ikinä -teemaan! Ahdistus on tapissa ja ylikin. En tiedä, en osaa sanoa enää mitään. Tsemppaaminen on niin laimeaa, enkä usko siihen itsekään. On päiviä, jolloin sitä vain on hengissä. Eläminen tulee sitten joskus. Toivottavasti tulee.

      Koitetaan jaksaa, vaikkakin vaihtelevasti. <3

      Poista
  22. Voi Annukka, mä niin toivon kaikkea hyvää sinulle ja koko perheellesi, että asiat vielä järjestyisivät ja tämä painajainen loppuisi <3
    Myös meillä on yrityksessä tilanne mennyt siihen, että unettomia öitä vietetään ja mietitään, millä tästä kurimuksesta selvitään. Sitä toista vaihtoehtoa en edes uskalla ajatella. Stressi ja ahdistuskäyrät ovat olleet tapissa täälläkin jo pidemmän aikaa eikä hyvältä näytä. Voin täysin samaistua tuohon, että tämä on tosiaan paskin kevät ikinä.
    Kaikesta huolimatta toivon elämääsi iloa ja valoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Siru <3 ja niin kiva kuin onkin susta kuulla, niin samalla kurjaa, koska toivoisin, että teillä olisi asiat hyvin, eikä tarvisi murehtia töitten puolesta, kun tässä tilanteessa on muutenkin ihan riittämiin haastetta pysyä paitsi terveenä, myös järjissään.

      Eilen juttelin kummitätini kanssa ja mun mielestä hän sanoi hyvin sen, mitä en itse ole osannut, kun olen miettinyt, mikä elämässä on eniten erilaista normaaliin elämään verrattuna. Itse ajattelin, että se, että puuttuu vapaus, mutta kummitätini sanoi, että vaikka kaikki on hällä tällä hetkellä ihan hyvin (kuuluu ikänsä puolesta riskiryhmään ja on siksi kotonaan "vankina") ja enimmäkseen voi olla ihan tyytyväinen, niin elämästä puuttuu ilo. Ja se on kyllä niin totta. Vaikka hetkittäin tuntuu, että kaikki on ihan ok, niin ilo todellakin puuttuu ja ne hyvätkin tuntemukset on sellaisia laimeita, vaikka kuinka tsemppaa.

      Koitetaan Siru sinnitellä ja selvitä järjissämme ja kunnialla tästä kaikesta <3. Oikein muutakaan ei nyt voi.

      Poista
  23. Kauniita kuvia ja niin upeita otoksia.

    VastaaPoista

Kiitos kivasta kommentistasi