Sivut

tiistai 14. kesäkuuta 2016

12 x 3 ASIAA MINUSTA


Koska viime viikon kuvakatsaus on pahasti retuperällä, jätän sen odottamaan mahdollisia parempia aikoja ja vastaan sen sijaan ainakin Tuulannelin, Anun ja Outin blogeissa lukemaani, ja Tuijalta saamaani kivaan "3 asiaa"- haasteeseen.

Vastaukset ovat sitä mitä ensimmäisenä tuli mieleen itsestäänselvyyksien jälkeen. Ja lisähaastetta itselleni asetin sen verran, että yritän vastata vain siihen mitä kysytään, enkä tapojeni mukaan ala kirjoittamaan novellia joka kohtaan.

3 asiaa, joita odotan... 
perjantaita, heinäkuun lopulla alkavaa parin viikon kesälomaa Vuokatin Katinkullassa, ja sitä, että pääsen halaamaan kuopusta, joka tulee pitkästä aikaa viikonloppuna lomille 


Kaikki kuvat viime kesältä. Ei ollut nyt tilaisuutta ottaa uusia. 

3 asiaa, joita haluan... 
että vanhemman pojan loppukesään ajoittuva uusi askel elämässä menee kaikinpuolin hyvin, että kenellekään läheiselle ei satu mitään pahaa ja että elämä jatkuu muutenkin ilman kummempia murheita

3 asiaa, joita teen usein... 
syön samanlaisen aamupalan, jään tuijottamaan jotain näkemääni kaunista yksityiskohtaa ja liikun




3 asiaa, joista tykkään... 
kirjoittaminen, lomailu ja aikatauluttomat viikonloput 




3 asiaa, joista en tykkää... 
ukonilmoista, käärmeistä ja epärehellisistä ihmisistä








3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä... 

alkaa jo itseäkin huvittaa (vaikka pitäisi ennemminkin hävettää), mutta edelleen pitäisi remontoida kohta kaksi vuotta sitten alkutekijöihinsä purkamani pikkuveski, ottaa pojan apuna selvää muutamista epämiellyttävistä, mutta oleellisista käytännön asioista, ja alkaa jollain ihmeen konstilla nukkua yöni kunnolla 

3 asiaa, jotka osaan... 
nauraa itselleni, kannustaa muita ja kuunnella 

3 asiaa, joita en osaa... 
ajaa mopolla, nukkua öitäni kunnolla (paitsi lomalla) ja leipoa mitään, mihin käytetään liivatetta

3 asiaa, jotka saavat minut rauhoittumaan...
tyynen järvenselän tuijottelu, palkkapäivä ja rauhallisesti liplattavien laineiden ääni





3 asiaa, jotka saavat minut stressaantumaan... 
epäselvät asiat, ennaltamäärätyt aikataulut ja nykyään myös lentäminen

3 asiaa, joita tein viikonloppuna... 
pelasin kutsukisaa Vanajanlinnassa, poikkesin blogiystävän synttäreitä juhlistamassa ja ostin itselleni pari uutta (ulkoilu)vaatetta ja golfkengät vanhojen riuskojen tilalle.


3 asiaa, joita olen tehnyt viimeisen viikon aikana... 
käynyt hierojalla, jatkanut epäonnistunutta terassikalusteiden maalausprojektia ja kurkannut joka päivä harson raosta, kuinka patiokurkku jakselee






Mutta höh. Nyt kyllä loppui kysymykset kesken. Näihin oli kiva vastailla, kun tuli itsellekin yllärinä, mitä päässä liikkuu. Tällä hetkellä näköjään aika lomapainoitteisia ajatuksia. Siitä puhe, mistä puute vissiin. 

Kiitos haasteen keksijälle! Ja Tuijalle sen lähettämisestä. Lisää vastauksia olisi kiva lukea, vinkvink.


maanantai 6. kesäkuuta 2016

PUOLUSTUKSEN PUHEENVUORO

Yleensä en kovin suureen ääneen kertoile harrastuksestani, koska en halua profiloitua niihin ennakkoluuloihin ja mielikuviin, joita siihen niin (valitettavan) usein liitetään.

Mutta sen sijaan, että kirjoittaisin puolustuksen puheenvuoron tälle itselleni niin oleellisesti kesään kuuluvalle lajille, päätin antaa kuvien puhua puolestaan. 

Tältä näytti rauhallisen perjantai-illan kävelykierros golfkentällä pikkupokkarin linssin läpi katseltuna:


























































Ja tältä tämä niin harmillisen yleisesti elitistiseksi mielletty "parempien ihmisten kallis harrastus" näyttää omiin silmiini aina muulloinkin.  

Kierroksen reilun kymmenen kilometrin kävelylenkin lisäksi tarjolla on mielenrauhaa maalaismaisemassa ja useimmiten leppoisan mukavassa seurassa. Poikkeuksiakin toki mukaan mahtuu niinkuin muutenkin elämässä. Golfkentällä ihmisten todellinen luonne vaan tulee niin hyvin esiin. Siviilissä reilu on myös kentällä reilu. Ja siviilissä mulkero on myös kentällä mulkero, vaikka alkuun hyvien käytöstapojen nimissä muuta esittäisikin. Onnekseni olen tuohon jälkimmäiseen ihmistyyppiin törmännyt vain kahdesti 16 kesän aikana. 

Tällä kertaa olin poikkeuksellisesti mukana ilman mailoja. Seuranani kameran lisäksi omani ja kolme muuta tuttua pelimiestä. 

Mutta puolustus on nyt puhunut ja toivoo, että tämän kuvasarjan myötä sana "golf" ja sitä mukaa myös oma harrastukseni saisi uuden mahdollisuuden.



perjantai 3. kesäkuuta 2016

KUVAVIIKKO, OSA 6


Perjantaina kyllästyin omaan velttoiluuni ja urputukseeni ja päätin ryhdistäytyä.

Ruokiksella pyöräilin torille, jossa oli meneillään alkukesän perinteiset Kukkamarkkinat.

Kyllä hävettää, ettei ole tullut ennen käytyä. Sen enempää markkinoilla kuin torilla toripäivinä muutenkaan, vaikka paikka on ehdottomasti yksi tämän kaupungin helmiä. 

Kadutti myös se, etten ottanut kameraa mukaan. Kukkameri kun oli valtaisa, ja tunnelmakin lähes kansainvälinen. Auringolla on niin ihmeellinen voima. Lakkaa meillä suomalaisillakin se kuuluisa pipo kiristämästä ja voikin yhtäkkiä hymyillä kaikille vastaantulijoille tai vaihtaa muutaman sanan tuntemattoman kanssa ilman, että kukaan kysyy "Mikä tolle on tullu?"

Tarkoituksena oli katsastaa, josko jotain yrttejä löytäisin Kekkilän laatikkoon, ja niinhän siinä kävi, että kukkaro tyhjeni jo ensimmäisellä kojulla.  Ihan hyvä niin, koska muuten olisi iskenyt suuruudenhulluus, eikä puolillekaan olisi lopulta ollut kasvupaikkaa tarjolla.





Ostoskasseihin päätyi minttua, valkosipuliruohoa, tilliä, oreganoa, basilikaa ja ruohosipulia. Kaikki tarkoituksella sellaista, jota tulee varmasti myös käytettyä. Rosmariinin olin ostanut jo aiemmin ja se pääsi nyt laatikkoon muiden mukana.

Lisäksi ostin kokeilumielessä Patiokurkun nimellä myydyn kurkuntaimen ja kesäkurpitsan (vähän hymyilytti nuo yhdet kappaleet kumpaakin, kun tapoihin varmaan kuuluu ostaa kymmenen tai sata, mutta eipähän tule kallis kokeilu, jos menee mönkään.) 

Lauantaina täytin päivän pelikierroksen päätteeksi laatikon mullalla (jota muuten upposi lootaan 80 litraa...) ja istutttelin yrtit, joita sitten illalla tuijottelin lumoutuneena. Alkoi jo vissiin perheen miehiä kyllästyttää, kun pakotin kaikki vuorotellen keittiön ovelle ihailemaan aikaansaannoksiani ja ihanaa tuoretta vihreyttä. Arvaan, että laatikollinen kunnon pihvejä tai edes makkaraa olisi ollut mieluisampi. 




Kekkilä ilta-auringon valossa.


Sunnuntai-aamuna lehteä lukiessani tuijottelin päivämäärää lehden kulmassa ja mietin, miksi se näytti jotenkin niin erityisen tutulta. No, en sitä heti muistanut, mutta iltapäivällä sytytti ja kysyin mieheltäkin, että muistaako hän, mikä päivä tänään on? Ei muistanut muuta kuin että on sunnuntai (mikä sekin oli ihan hyvin), joten vinkkasin, että sattumoisin mentiin naimisiin samaisena päivänä 23 vuotta sitten. "Jaa niin juu. Hyvä me!" sanoi mies. Kuvastaa hyvin tätä meidän suhdetta. On sen verran mutkatonta, "ettei tarvi niin hirveästi yhden päivän takia kimpoilla" niinkuin miehellä on tapana sanoa (pätee tosin kaikkiin muihinkin merkkipäiviin, joten lahjoja on turha odottaa).

Käytiin sitten juhlan kunniaksi hakemassa Lähi-Siwasta makkarat grilliin ja pistettiin vähän parempaa sinappia päälle.






Maanantaina pidin vapaapäivän, koska oli muutama varastossa, ja kävin pitkästä aikaa pelaamassa viikkokisan vanhan mukavan pelikaverini kanssa.  On sattumoisin ukkelin nimikaima, joten puhelimeen on tallennettuna peräkkäin "Mies" (nimi muutettu..) ja "PeliMies", ettei mene vahingossa sekaisin :). Joskin ukkeli oli sitä mieltä, ettei se ole niin justiinsa, kummalle se "Tuotko maitoa tullessas?"-viesti lähtee. 

Koska PeliMies on myös kauppapuutarhuri, oltiin sovittu vaihtokaupasta, jossa hän toisi minulle amppelitomaatin ja -mansikan ja minä puolestani tarjoaisin (peli)kierroksen.

No juu. Sain tilaamani amppelit, mutta niiden lisäksi tuli autollinen muutakin. "Aattelin, kun en oo pitkään aikaan tuonut sulle kukkia" sanoi PeliMies, kun amppelin toisensa perään takakontista kaiveli..



Lastaus alkuvaiheessa


Kaksi muuta tuttua miestä pyörähti kentän parkkipaikalla jeesaamaan, että saatiin kaikki mahtumaan omaan autooni ilman, että piti heivata mailat pois kyydistä. Jotenkin niin koomista, kun yksi konttasi autoon sisälle kaatamaan penkkejä, ja muut toimivat sillävälin amppelitelineinä. Mutta kuvaa samalla niin hyvin tätä meidän maalaiskenttää, jossa on reilu meininki. Kaveria ei jätetä. Eikä kukkia.



Tiistaina teki tiukkaa olla töissä, kun oli paahtava helle ja teki mieli käydä kesken päivän kastelemassa kukkasia, kun niitä nyt poikkeuksellisesti on, mutta oli vaan pidettävä pehva penkissä. 

Illalla sitten kuljeskelin onnellisena amppelit kädessä pitkin pihaa ja mietin, mihin mitäkin sijoittaisin. PeliMies oli kyllä osannut valita itselleni varsin mieluisia yksilöitä.

Teki mieli ladata tähän kaikki kuvat kerralla, mutta koska olen luvannut, että tulee vaan kuva päivässä, pidän siitä kiinni.

Olkoot tämä sivuovelle ripustamani valkoinen Miljoonakello (?) tiistain kukkanen.






Keskiviikkona vuorossa etuovella killuva kookas Petunia.






Torstaina ruuvailin autokatoksen tolppaan amppelitelineen, joka tosin on omaan makuuni liian koukeroinen, mutta kun en simppelimpääkään löytänyt, vaikka kollasin kylän kaupat läpi, ajattelin, että olkoot siinä. Ei se oo niin justiinsa yhden koukun kanssa.

Kukkanen (Verbena?) roikkuvine kavereineen näyttää mielestäni kivalta tuossa aidanteella, mutta sellainen pikku hankaluus siinä on, että tuli ripustettua niin ylös, että tarvin kastelua varten tikkaat. (Sen ymmärtämiseen tosin tarvittiin kylmä suihku niskaan, kun ensimmäisellä kerralla yritin kannuineni kurkottaa maasta käsin).






Alakuvan halkaisijaltaan yli metrinen Miljoonakello jäi vielä hakemaan paikkaansa. On sen verran massiivisen kokoinen (ja samasta syystä kuulemma myyntikelvoton, koska ei mahdu rullakkoon) ja painava, että mihinkään heppoiseen narikkaan ei parane ripustaa. Saatan sen sijaan hommata jonkun ison ruukun ja istuttaa siihen. Helpompi kastellakin.





Mutta tässä tuli jo kuva kiellon päälle, joten parempi päättää tämänviikkoinen kukka-&taimipainotteinen raportti tähän ennenkuin tulee sanomista.

Vielä jäi ulkopuolelle autossa etupenkillä matkanneet kaksi tomaatintainta, takakontin amppelitomaatti & -mansikka ja lattian Lumihiutale. (Kun kurvasin kuormineni kotipihaan, mies ehdotti, että teipataan auton kylkeen teksti "Annukan Kukka & Mutteri" :D. En nyt justiin tiedä, mistä tuon mutterin keksi, mutta kuulosti kyllä ihan harkinnan arvoiselta yritysnimeltä..)

Jos tähän nyt koittaa jotain yhteenvetoa virittää, niin mennyt viikko oli kyllä noin tuhatprosenttisesti edeltäjäänsä parempi, ja tulipahan taas kerran mietittyä, kuinka onnekas sitä on, kun on elämässään saanut tutustua niin moniin mukaviin ja mielenkiintoisiin ihmisiin. Niin golfin parissa kuin täällä blogimaailmassa, joihin molempiin mahtuu kaikenikäisiä, -kokoisia ja -näköisiä eri alojen ihmisiä, mutta ainut, joka merkitsee, on yhteinen harrastus, yhteiset mielenkiinnon kohteet ja hyvä henki. Muusta viis. Titteleitä ei tarvita.

JOS en olisi aikanaan miehen kannustamana aloittanut golfia, en olisi koskaan saanut tilaisuutta tutustua kukilla iloisesti yllättäneeseen, sen paremmin kuin lastia autoon auttaneisiin ja kaikkiin niihin muihin mukaviin pelikavereihin, joista on 16 vuoden aikana muodostunut ikäänkuin kesäperhe. Tai JOS en olisi vuosia myöhemmin hoksannut heittäytyä mukaan blogimaailmaan, ei olisi paikkaa, missä näitä kuvia tai ajatuksiaan samanhenkisten ihmisten kanssa jakaa, eikä ketään, joka niitä lukee. Ja se olisi iso aukko elämässä se.

Viime viikon veltto urputtaja on tällä viikolla vaihtunut kokonais-iloiseen ja pirteämpään minään. Ensi viikolla EHKÄ jopa ahkeraan, koska terassikalusteiden maalausurakka on pahasti kesken ja on luvattu vähän maalausystävällisempiä kelejä. Mutta kirjoitetaan tuo ehkä vielä tässä vaiheessa varmuuden vuoksi isolla.

Tähän loppuun toivotan Onnea kaikille koulunsa päättäville ja lomansa aloittaville! Perässä tullaan. Joskin vielä pitää liki pari kuukautta omaa lomanpätkäänsä odottaa. Vaan jos hyvin käy, tänä vuonna saadaan ukkelin kanssa lomailla normi kahden viikon sijasta kokonaiset kolme viikkoa putkeen. Ja se jos mikä olisi tervetullutta.


perjantai 27. toukokuuta 2016

KUVATON VIIKKO

Nyt ei oikein suju. Mikään.

Ei huvita kuvata, ei huvita maalata, ei huvita urheilla, ei huvita olla sohvapottu, ei huvita syödä järkevästi, ei huvita kitkeä voikukkia, ei huvita kytätä kotiloita, ei huvita lukea, ei huvita kirjoittaa, eikä huvita olla näin ankea ja saamaton.

Syytän vuorotellen taivaalta satavaa sankkaa siitepölyä ja vuorotellen miehen viimeviikkoista sakkolappua, mutta kai maar sitä pitää ottaa seuraavaksi peili käteen ja lopettaa ruikutus.



Huijaava heijastus.


Sen verran sain aikaiseksi, että otin yhteyttä pihasuunnittelijaan ja kysyin josko ehtisi pariksi tunniksi pyörähtämään tontilla ja antamaan vähän neuvoja neuvottomalle vielä tämän kesän nimissä. No, arvatenkin olin myöhässä, mutta jos hyvin käy, käynti juhannuksen tietämillä onnistuu. Olis kyllä kiva, koska oikeasti piha tällä hetkellä masentaa. Omenapuut muistuttaa leikkauksen jäljiltä kädettömiä torsoja, kaunis vanha syreeni on samasta syystä pelkkä muisto (koska sattui olemaan äkäisen aidanleikkaajan tiellä) ja kuvassa näkyvä lamohietakirsikka jäi sekin naapurin traktorin alle ja meni poikki. Huoh.

Mistään en kuitenkaan ole uskaltanut valittaa, koska tiedän, että saan jatkossa leikata paitsi omenapuut (jos niissä ikinä enää mitään leikattavaa on), myös toistasataa metriä risuista pensasaitaa ihan itse. Mieluummin pidän suuni kiinni ja luotan siihen, että kyllä ne kaikki vielä takaisin kasvaa. Toisin kuin toissakeväisen tulipalon kuumuuden tuhoamat havut. Näyttää siltä, että osa niistä ei enää toivu, vaan pitää luovuttaa. Osan sain pelastettua ahkeralla hoidolla. Siitä tuli hyvä mieli. Ehkä olisi terveellistä kaivella esiin palonjälkeiset kuvat, niin tulisi taas vähän perspektiiviä asioihin. Alkaisi näyttää nykytilanne sittenkin ihan hyvältä ja loppua tämä jonninjoutava urputus.

Aina ei vaan huvita, mutta onneksi on perjantai. Ensi viikolla uuteen nousuun taas.



perjantai 20. toukokuuta 2016

KUVAVIIKKO, OSA 5


Parempi puoli piirakkaa päivässä kuin poliisit perässä..

Pidin perjantaina vapaapäivän ja nikkaroin kasaan Kekkilän viljelylaatikon, joka oli torstai-iltana vihdoin ja viimein mystisesti ilmestynyt perille. Ei onneksi niin huonossa kunnossa kuin reissussa rähjääntynyt paketti antoi ymmärtää.

Hieman huvitti tuo kauniilla kuvalla varustetun laatikon teksti "Lisää vain multa". Pari muutakin hommaa kun oli ennen sitä tehtävä :)




Levittelin verstaan kerniliinan päälle (ettei tipahtele ruuvit rakoihin) aurinkoiselle terassille ja voin sanoa, että tunti tovi jos toinenkin vierähti ennenkuin oli palikat kasassa. Sen verran vankkaa tekoa oli, että ilman apukäsiä oli haasteellista saada tiukat nurkkaliitokset naputeltua suoraan kulmaan, mutta niin vaan onnistui. Tuntipalkoille en tosin olisi päässyt. Enkä saanut laatikkoa jaloilleen ilman apua. Mutta hieno tuli! Alakulman kuvassa vielä köynnöstukea vailla, mutta sekin on nyt paikoillaan. Rosmariini on rekvisiittaa.

Kuvassa pilkottavista terassin matoista ajattelin hankkiutua eroon. Ostin ne vähän hätiköidysti viime keväänä, mutta en ole koko aikana oikein tottunut niihin. Ihan kauniit, mutta ei sovi meille. Vaan voipi olla, että jahka lataan 30 litraa multaa tuohon tyhjänä 25 kg kiloa painavaan lootaan, matto on paikallaan ja pysyy..


Lauantaina iski totaaliahdistus, kun miestä rasittavuuteen asti vaivannut autokuume äityi siihen pisteeseen, että mistään ei kuulemma tule enää mitään, jos ei nyt HETI lähdetä johonkin autoliikkeeseen koeajamaan kiikarissa ollutta mallia. Huoh. Ei ole montaa asiaa maailmassa, jota voin sietää vielä vähemmän kuin autokauppoja. Niissä kun ei ole vielä ikinä ollut mitään muuta kuin hävittävää. ("Autokauppa nyt vaan ON semmosta" sanoo mies...)

No. Lupauduin mukaan, jos ajetaan Espoon tai Helsingin sijasta Tampereen naapuriin Ylöjärvelle. Kaikkiin kun on meiltä liki sama matka, mutta jotenkin ajatus pääkaupunkiseudun ruuhkaisista autoliikkeistä  ahdisti vielä tuplasti enemmän.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että meitä palvellut myyjä oli niin kertakaikkisen normaali  ja rauhallinen ja ystävällinen, että se taisin loppujen lopuksi olla minä, joka painostin miestä (omaani siis) kaupantekoon. Ihan vaan siksi, että myyjä ei yrittänyt myydä mitään, joten ostaminen alkoikin kiinnostaa siinä määrin, että ajettiin sitten sillä uudella (tai siis käytetyllä, mutta meille uudella) autolla kotiin. Loppui ukkelin kuumeilu siihen paikkaan, eikä tarvi jatkossa myöskään miettiä mihin rahansa käyttää, koska niille on nyt melkoisen pitkäksi aikaa osoite tiedossa.

Siinä määrin ehti kuitenkin pehva päivän aikana puutua autossa istumisesta, että innostuin illemmalla hortoilemaan sateen raikastamassa lähimaastossa ja siinä sivussa keräilemään Vuohenputkia Voikukkapellon Netan piirakkareseptin innoittamana.





Pariin otteeseen kyllä laitoin Netalle kännykällä otetun kuvan varmistaakseni, että keräilyn kohteena todellakin on Vuohenputki, eikä mikään myrkyllinen näköiskasvi. Onni on näppärät yhteydet ja itseäni viisaammat blogiystävät :).

Pekonipiirakkana miehelle markkinoimastani tortusta katosi samantien puolet "ruohoineen" päivineen. On sen verran jo tottunut viherpöperöihini. (Pakko kyllä myöntää, että itse kuulostelin nukkumaan mennessä oloani sillä silmällä, että tuntuuko se sittenkin jotenkin oudolta. Että josko vaikka kuitenkin tuli syötyä myrkkykeisoja.. No ei tullut, koska olin hengissä, kun heräsin..)

Seuraavana päivänä mies syyllisti minut siitä, että painaa kaksi kiloa enemmän kuin ennen piirakansyöntiä. No kuka käski syödä puoli torttua..

Netan alkuperäinen resepti ja kauniita kuvia löytyy täältä. Itse oikaisin ja hain lähi-Siwasta valmiin piirakkapohjan. Ensi kerralla teen gluteenittoman version, kokeilen pekonin tilalta kinkkua ja vaihdan kerman johonkin kevyempään niin ei tarvi ukkelin valitella vyötäröään. 


Sunnuntaina piti sataa kaatamalla vettä, mutta ei satanut. Yöllä kyllä ja aamullakin, mutta lopun päivää oli ihan superhyvä ja happirikas ulkoilukeli, joka vietettiin enimmäkseen kentällä. 

Illemmalla hämmästyin, kun kotona raotin harsoa potturuukkujen päältä ja huomasin, että helatorstaina multiin laittamani siemenperunat työnsivät jo varsia mullan pinnalle.



Jos ei pottua helluntaina, niin ei koko kesänä..


Toivottavasti nämä nyt on ihan todellisia, eikä mitään valepottuja, jotka vaan käyvät näytillä, mutta mullan alta ei ilmestykään mitään. 


Maanantaina kävin pitkästä aikaa puntilla. On jäänyt parin viime viikon aikana väliin, ja sen kyllä huomaa.  Taukoilu ei kannata.  Josta tulikin mieleen, että on jäänyt raportoimatta marraskuussa aloittamani lihaskuntorempan tulokset. Kaatui siihen, kun olisi pitänyt ottaa itsestään kuvia, joka tuntuu olevan meikäläiselle mahdoton tehtävä.

Liikuntakeskus, jossa käyn, on paitsi ihan superi, myös sijainniltaan mainio, koska on suoraan työpaikkani yläpuolella. Tosin sinne päästäkseen pitää ensin kävellä 48 rappua alas, kiertää ulkokautta nurkan taakse ja kävellä 60 rappua ylös.





Vaan mikäs noita on kävellessä. Vanhan tehdasrakennuksen teräskaitein koristeltu portaikko kun on varsin komia. Ja toimii hyvänä kuntomittarina. Jos pistää puuskuttamaan jo mennessä, takana on liian pitkä tauko.. (Olen tämän joskus aiemminkin kirjoittanut, mutta laskinpa taas huvikseni, että olen kuluneiden viimeisen 19 työvuoden aikana askeltanut noin 1,7 miljoonaa tämän talon rappusta pelkästään töihin (ja alakerran veskiin ja ruokalaan) ja takaisin.

Koska oli valmiiksi hiki, leikkelin salilta kotiin tultuani nurmikon, joka olisi pitänyt leikata jo ajat sitten. Olipahan melkoisen tiukkaa tavaraa, koska oli puolen polven korkuista ja sateen jäljiltä märkää. Siinä oli bridgestrattoni kovilla. Ehkä seuraavalla kerralla tilaan palvelun postilta, hehhee. (Oikeasti olen alkanut tuntea sympatiaa postilaisia kohtaan kaikenlaisen humpuukin johdosta).

Tiistaina olin ihan ryytynyt, eikä huvittanut töitten jälkeen tehdä mitään. Siispä päätin mennä metsään. Se auttaa aina. Etenkin jos sataa.

Kamerakin oli mukana, mutta ei huvittanut kastella sitä. Eikä pilata tunnelmaa ottamalla kuvia, jotka eivät kuitenkaan olisi vastanneet totuutta. Oli niin kertakaikkisen vehreää ja raikasta.

Metsäkeikan jälkeen iski pakottava tarve tehdä raparperipiirakkaa, vaikka tiesinkin, että menekki tulee sattuneesta syystä olemaan varsin nihkeää.




Keskiviikkona kärvähtikin sitten käämit ihan totaalisesti. Syy siihen löytyy allaolevasta kuvasta.




Kun mies tuli tuon sakkolapun kanssa kotiin, laskin ensin mielessäni kolmeentuhanteen, jonka jälkeen käytiin seuraava Kaurismäki-tyyppinen keskustelu.

Minä: "Otit sitten sakot?"

Mies: "Niin tein."

Muuta ei sinä iltana puhuttukaan.

Yö meni valvoessa, koska olin oikeasti ihan järjettömän vihainen noista sakoista, ja vihaisena ei pysty nukkumaan. Ei meinaan ollut ensimmäinen kerta, kun tuli vastaava viidensadan euron lovi kassaan, jossa ei muutenkaan ylimääräistä ole. Grrrr! En tyhmempää tiedä. Edes autokauppa ei ole yhtä järjetöntä.

Siinä mielentilassa ei torstai-aamuna sen kummempaa tarvittu kuin että kahvi oli loppu, ja koko päivä oli sitä myöten pilalla.

Myöhemmin, kun oltiin taas jotenkuten puheväleissä, homma olikin kääntynyt niin päin, että se olikin poliisi, joka oli miehen mielestä syyllinen sakkoihin, eikä hän itse ollenkaan.

Liikkuva poliisi kun oli kuulemma röyhkeästi hämännyt miestä ajamalla sinivalkoisen poliisimoottoripyörän sijasta siviilipyörällä, eikä näin ollen antanut miehelle mahdollisuutta tunnistaa itseään poliisiksi. Ja matkanopeussäädinkin oli kuulemma miehellä ollut päällä, joten ei olisi pitänyt olla edes mitään syytä sakkoihin. No ei kai, jos rajoitus alueella olisi ollut 100 km/h, mutta kun sattumoisin oli 80, niin sataanviiteenkilometriin tunnissa säädetty rajoitin tiesi ylinopeutta 25 km/h ja 12 päiväsakkoa, á 40 euroa. Ja kaikki ihan vaan polisiin syytä...

Että semmosta. Grrr.




Ei lohduta edes tiistaina metsästä keräämäni kielot. Eivät näköjään aio aueta.

Parempaa viikonloppua! Auton avaimet saattavat nyt mystisesti kadota vähäksi aikaa..