Sivut

torstai 1. joulukuuta 2016

ONNISTUNUT OLKIHIMMELI


Niinkuin yleensä kaikesta, innostuin myös himmelihommista jälkijunassa, mutta nyt kun ensimmäinen harjoituskappale on valmis, ei huvittaisi enää muuta tehdäkään kuin pujotella lankaa olkien läpi. Ihan hitsin kivaa puuhaa! Unohtuu kaikki maailman murheet ympäriltä.

Blogeissa on paljon hyviä ohjeita himmelin peruskuvioiden tekoon, mutta koska tuijottelen näyttöä töissä päivät pitkät, on välillä silmille ja mielelle tervetullutta vaihtelua, jos voi pitää ihan oikeaa kirjaa auki pöydällä.  

Päädyin siis lainaamaan kirjastosta Pirkko Kuuselan tuoreen Himmelikirjan, joka jo pelkän kansikuvan perusteella inspiroi. Ei sillä, etteikö hyllystä löytämäni Seinäjoen kalevalaisten naisten himmelikirja vuodelta 1982 olisi ollut myös varteenotettava vaihtoehto, mutta ehkä sitten kun olen vähän edistyneempi..







Jostain syystä halusin tehdä himmelin nimenomaan oljista. 

Aiemmin ainoana oikeana materiaalina pidettiin rukiin olkia, mutta koska ehti elonkorjuuaika livahtaa ohi ennenkuin ymmärsin innostua asiasta, päädyin tilaamaan oljet Hobby Point-nimisestä verkkokaupasta. Ihan vaan sen takia, että sieltä sai myös toiseen tarkoitukseen tarvitsemaani kukkateippiä, joka kulki näppärästi samassa paketissa. Ja toimituskin oli todella nopea. Torstaina tilasin ja perjantaina hain oljet lähi-Siwasta. (Ainut miinus oli aika kalliit toimituskulut, mutta koska meillä ei täällä ole askartelukauppaa lähimaillakaan, samoihin hintoihin olisi varmasti tullut se, että olisin ajellut tarvittavat sata kilometriä).


Homma on viisasta aloittaa pätkimällä oljet valmiiksi. (Kirjassa on jokaisen siellä esitetyn himmelimallin kohdalla selkeä lista siitä, kuinka monta minkäkin mittaista olkea tarvitaan.)

Ensin ajattelin, että ohitan ohjeen, jossa neuvottiin lajittelemaan eri mittaiset pätkät omiin rasioihinsa ja merkkaamaan pituudet niihin. mutta aika pian valkeni, että ohje ei todellakaan ollut turha, koska yksistään tähän valitsemaani malliin tarvittiin kymmentä eri pituutta, joista ainakin lyhimpiä olisi ollut vaikea silmämääräisesti erottaa toisistaan.







Kirjassa on selkokieliset perusohjeet ja lisäksi paljon erilaisia valmiita malleja, joista päädyin valitsemaan pohjaksi "Miran" sen kapean ja korkean muodon vuoksi. Joskin päätin jo etukäteen yksinkertaistaa mallia hieman ja tehdä siitä enemmän omannäköiseni simppelin suikulan.




"Mira" näkyy himmeästi tuossa kirjan sivulla.


Harmikseni hoksasin olkipaketin päällä olleen ohjeen olkien liottamisesta vedessä noin puolen tunnin ajan käsittelyn helpottamiseksi vasta sitten, kun olin jo pätkinyt kuivat korret sillä seurauksella, että aika moni niistä halkesi. Etenkin kun käytin leikkaamiseen noita kuvassa näkyviä Ikean vähän kepuleita saksia samaisessa ohjeessa suositeltujen ohuiden oksasaksien sijasta. Mutta ens kerralla sitten..

Hobby Pointista tilasin myös pitkiä patjaneuloja (9-17 cm) ja kuvassa pilkottavaa pehmeää luonnonvalkoista lankaa. On meinaan aikamoisen herkkää materiaalia nuo ohuet oljet, eivätkä kestä mitään "terävää" lankaa. Ja huomasin, että tuota pehmeääkin kannattaa kuljettaa vaan olkien suuntaisesti. Heti, jos vähänkään nykäisee "poikittain" korsi halkeaa. Mutta aika äkkiä sitä oppi riittävän varovaiseksi ja helläkätiseksi. Samoin kuin sen, minkälainen on liian tiukka solmu.

Pitkät neulat helpottivat hommaa huomattavasti, kun pystyi työntämään langan neulan avulla koko matkalta läpi. Kevyen perussilmäneulan ja lötkön langan kanssa olisi voinut kärsivällisyys loppua.

Valitsemani malli koostuu pelkistä erikokoisista perusneliöistä, joista parin ensimmäisen tekemiseen meni varmaan saman verran aikaa kuin koko loppuhimmelin. En meinannut ensin älytä Pirkon itsensä suosimaa ensisijaista ohjetta. Tai siis en älynnyt sitä loppupeleissä ollenkaan, mutta onneksi oli tarjolla toinenkin vaihtoehto, jonka koin helpommaksi. Itseasiassa se oli hyvinkin helppo ja hommasta tuli hetkessä rutiinia.

Aloitin neliöiden tekemisen ja kasaamisen ylhäältä alaspäin. Kävi aika kätevästi, kun ripustin tekeleen tilapäisesti keittiön verhotankoon. Siitä käsin oli helpompi työstää kuin pöydällä.

Osien kiinnittämiseen toisiinsa ei ollut sen kummempaa ohjeistusta, mutta solmin langanpätkillä niinkuin parhaaksi näin.




Keskeneräinen lankahässäkkä



Vaikka olen monen muun homman suhteen "ei se oo niin justiinsa"-asenteen kannalla, niin kaikenlaisten käsitöiden tekemisessä olen viimeisen päälle pedantti, ja jokainen liian kireälle solmittu solmu ja sen ansiosta vinoon kinnaamaan jäänyt olki harmitti, mutta päätin, että en pura, vaan hyväksyn. "Vahva kädentyön jälki nääs" sanoisi mies. (Jos ihan rehellinen olen, olisin myös toivonut, että oljet olisivat olleet kaikki keskenään samanpaksuisia, mutta siinäkin oli tyytyminen luonnonvoimiin. Muovipillien tasaisuutta ja olkien luonnonmukaisuutta ei mahda saada samassa paketissa).


Aikaa olkien pilkkomiseen meni vähän reilu tunti. Ja neliöiden tekemiseen ja osien kasaamiseen yhteensä varmaan vajaat pari tuntia, josta tosiaan suuri osa kului parin ensimmäisen neliön ihmettelyyn. Eli ei mitenkään erityisen aikaavievää hommaa. Itseasiassa vähän harmitti, että valmista tuli niin nopeasti. Joskin himmeli oli aika vähäkuvioinen.






Siinä se nyt roikkuu valmiina samaisessa verhotangossa. En malttanut odottaa, että siirrän oikealle paikalleen.

Vähän kyllä mietin, että tuliko siitä kumminkin liian simppeli rimpsu, ja pyörittelin käsissäni luonnonvärisiä puuhelmiä, joita olisin ehkä voinut lisätä johonkin, mutta päätin, että tämä on nyt tässä. Parempi kun en ala jälkikäteen kikkailemaan. Olkia jäi kumminkin muutama sata jäljelle, joten suunnittelen helmihimmelin erikseen. Täytyy vaan vähän toppuutella itseään, ettei ole kohta yhtä himmeliä koko tölli. Ja vaikka lahjaksikin olisi kiva tehdä, niin parempi kun ei lupaa kysymättä tee. Harvinaisen harmillista saada lahjaksi olkikoriste, jos sattuu itse tykkäämään vaikkapa nyt kristallikruunuista tai kaikesta, mikä kiiltää.


Huvikseni kokeilin myös tähden tekemistä.

Melko hässäkältä näyttää, mutta ei ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin luulin. Kirjassa oli niin hyvät ohjeet.

Tarvitaan 90 samanmittaista pätkää, joista värkätään ensin pohjaksi "pallo  ja sen jälkeen jokaiseen pallon kolmioon sakarat. En edes yritä ohjeistaa sen paremmin, koska itseltäni ei kuvaaminen ja tekeminen yhtä aikaa onnistu. Toisin kuin Tavallista arkea-blogin Katilta, jonka DIY-kanavalla on ohjeet mm. pillikranssien ja -timanttien tekoon. Kannattaa kurkata, jos tekee mieli kokeilla. Ja tätä Pirkko Kuuselan kirjaa voin kyllä lämpimästi suositella.







Näin jälkikäteen sanoisin, että homma oli helppoa kuin himmelinteko :).


tiistai 22. marraskuuta 2016

HAVU- JA SAMMALPALLOILUA


Mieli tekisi sanoa pari valittua sanaa tästä jatkuvasta pimeästä, mutta en sano. Eipähän häikäise ainakaan.







Olen viimeaikoina pitänyt perjantait vapaata ja ihan tietoisesti päättänyt olla silloin tekemättä yhtään mitään järkevää, ja keskittyä mieluummin fiilispohjalta kaikenlaiseen jonninjoutavaan. Sikälimikäli saan jotain aikaiseksi. Jos en, niin sitten en. Menkööt kalsareilla vaikka koko päivä, jos niikseen tulee. 

Viime perjantaina innostuin ilokseni askartelemaan havupalloja 100% outdoor-blogin Katin taannoisen ohjeen innoittamana. 

Ensimmäisen pallon väkersin kylppärin lattialla, mutta tuli lähtöpassit, kun mies väitti, että menee viemärit tukkoon havunneulasista. No ei mennyt, mutta risti-istuva työasento kovalla lattialla oli sen verran epäergonominen, että oli pakko raivata jostain pöytätilaa. Ja koska arvasin, että keittiöön ei ole asiaa, tai alkaa pirttihirmu uhkailla imurilla, ulkoistin työpajan terassille, johon linnoittauduin iltaa viettämään. Tai siis ei se tainnut olla edes ilta, vaan iltapäivä, mutta säkkipimeää jokatapauksessa.







Homma vaan tyssäsi siihen, että havut loppuivat kesken, eikä huvittanut enää sysipimeässä lähteä uusia hakemaan, joten jatkoin seuraavana päivänä. En ollut varautunut siihen, että havuja kuluu p a l j o n. Ylimmässä kuvassa näkyvä kukkurallinen iso Ikean kulhollinen riitti vain noin puoleen palloon.

Katin alkuperäinen ohje löytyy täältä, mutta sen verran tässä valotan, että pallojen pohjana voi käyttää joko pyöreää Oasis-sientä tai vaikkapa pallon muotoon taivuteltua kanaverkkoa.

Vissiin oikeaoppinen sieni olisi sellainen ruskea kuivakukille tarkoitettu, mutta olivat sen verran arvokkaita, että itse ostin puolta halvempia vihreitä sieniä. Halkaisijaltaan 14 cm. Enkä kyllä huomannut pallojen mitenkään erityisesti murenevan matkalla.

Ennen havuja kannattaa palloon värkätä ripustuslenkki. Joko kierittämällä narua pallon ympäri tai painamalla pallon läpi rautalankaa niin, että tekee toisesta päästä lenkin ja "ankkuroi" toisen pään taivuttamalla ja työntämällä sen pallon vastakkaisella puolella sieneen tai verkkoon niin, ettei pääse luistamaan läpi (niinkuin itselleni kävi).

Sitten vaan pätkitään havut ja pistellään palloon noin sentin välein. Itse koitin tehdä noin 10 cm pätkiä, mutta jossain kohtaa alkoi mitta karata pidemmäksi. Vaan ei sen väliä. Ei ollut tarkoituskaan tehdä mitään säntillisiä muotoja, vaan enempi sellainen "luomupallo". Ja kivoja niistä tulikin. Kiitos Kati tästä inspiraatiosta! Oli kivaa pitkästä aikaa innostua askartelemaan jotain.










Siellä killuvat ulko-ovien pielissä.

Ja kun kerran vauhtiin pääsin, iski pakottava tarve kokeilla myös sammalpallojen tekemistä. Niiden ohjeeseen törmäsin etsiessäni paikkaa, josta voisin ostaa Oasis-sieniä, ja päädyin Ruusu ja Rautalanka-nimiseen verkkokauppaan.

Tässä linkki ohjevideoon, joka oli hauska ylläri, kun ennakko-odotusten vastaisesti ohjeistaja ei ollutkaan nuori naishenkilö, vaan Seppo :). Kiitos Seppo selkeistä ohjeista!

Tein kokeeksi yhden isomman ja pari pienempää palloa, joista ensimmäiseen käytin samanlaista 14 cm vihreää Oasis-sientä kuin havuhommiinkin,  ja pienempiin edullisia styrox-palloja.

Ei tullut kuvaa työvaiheista, mutta Sepon vinkkivideolta löytyy.

Sammal kannattaa irrotella mahdollisimman yhtenäisenä ja ohuena kaistaleena. Huomasin, että parhaat "levyt" kasvavat pienehköjen kivien päällä. Kalliolla sammal kyllä näyttää ohuelta, mutta saattaa olla kasvanut koloihin paksusti, eikä ole enää helppoa työstettävää.

Mies osallistui hommaan mitään kyselemättä taivuttelemalla ohuesta rautalangasta hakasia, joilla esikiinnitin sammaleen palloihin sieltä sun täältä.

Lopuksi kieputin pallojen ympärille vihreää metallilankaa, jonka halusin jäävän mahdollisimman piiloon "luomu-lookin" aikaansaamiseksi.

Sepon ohjeessa käytettiin tarkoituksella näkyvämpää lankaa ja lisäksi led-valonauhaa, mutta itselleni sopii paremmin tuo luonnonmukaisempi versio. Ja voihan ne valot lisätä myöhemmin, jos huvittaa. Nyt ei vielä huvittanut.



 




Aika kivoja tuli.  Ja tekeminen oli terapeuttista.

Että ei muuta kuin palloilemisiin!




keskiviikko 16. marraskuuta 2016

MUSTAA JA VALKOISTA



Nauran auringolle-blogin Matkatar innosti osallistumaan mustavalkokuvahaasteeseensa, jonka aiheena on tällä kertaa "Teksti". 

Ja kuinka ollakaan, sopivat kohteet löytyivät ihan nurkan takaa.












Sanotaan, että joskus täytyy mennä kauas, että näkee lähelle. Nyt kävi päinvastoin. Viimeisen kuvan aihe löytyi työpöydälläni auki olleesta kartasta.  Ja työpöytäni puolestaan löytyy kahdessa ensimmäisessä kuvassa esiintyvän vanhan tehdasrakennuksen seinien sisältä.

Ja vaikka haaste koukuttikin tähyilemään lisää tekstejä kameran linssin läpi, päätin, että tällä kertaa kolme on hyvä

Matkattaren haaste on kaikille avoin. Osallistukaa tekin! 
Tutustumaan pääsee allaolevasta linkistä.







maanantai 14. marraskuuta 2016

KAMERAN PERUSSÄÄTÖÄ


Terveisiä Rajalan digijärkkärikurssilta, jonka jäljiltä fiilis on vaihdellut järjestyksessä innostunut - kärsimätön - masentunut - valaistunut.




Valovoimaisella ja edullisella, kiinteän polttovälin Olympus M.Zuiko 45 mm f/1.8-objektiivilla reilun viikon takaisessa blogitapahtumassa ottamani testikuva, jolla ei sinällään ole tämän jutun kanssa mitään tekemistä. Mutta on siis sellainen, jonka edellisen postauksen lopussa kerroin tilaneenni.

  

Kurssi-illan jälkeen bussissa kotimatkalla istuessani en ollut ihan varma, viisastuinko vai tunsinko oloni entistäkin tyhmemmäksi, mutta siitäkin huolimatta, että tieto lisää tuskaa, ei ollut kahta sanaa siitä, etteikö osallistuminen kannattanut. 

Kouluttajana toiminut valokuvaaja Pekka Punkari oli paitsi kokenut ja asiantunteva, myös luonnikas ja lunki tyyppi. Sellainen kansantajuisesti asioita havainnollistava ja kuvaamiseen rennosti suhtautuva. Plussaa tuli Pekan laihialaisista sukujuurista, koska samoilta suunnilta olen itsekin alunperin kotoisin. Hengenheimolaisia siis.

Ja vaikka kyseessä olikin jatkokurssi, arvostin sitä, että illan alussa käytettiin aikaa siihen, että laitettiin kameroiden perussäädöt Pekan ohjeistamana kohdilleen. Säädöt kun jäävät kameran muistiin juurikin sellaisina kuin käyttäjä  on ne sinne tallentanut. Eli jos on huomaamattaan käynyt säätelemässä jotain kummallisia asetuksia muistiin (tai jos joku muu on omistajan tietämättä päässyt kameraa "räpläilemään"), siellähän ovat ja pysyvät ja vaikuttavat kaikkeen. (Hävettää tunnustaa, mutta itse olin aiemmin siinä uskossa, että aina kun kameran sammuttaa, omat säädöt häviävät ja kameraan palautuvat alkuperäiset tehdasasetukset tai jotain).

Pekka oli pakosti kaikkien kameramerkkien asiantuntija, koska pystyi lennosta ohjeistamaan kaikkien meillä oppilailla käytössä olleiden eri merkkien (joita noin kymmenpäisellä kokoonpanolla oli ainakin Canon, Nikon, Sony ja Olympus) säätövalikot, jotka tuntuivat kaikki olevan keskenään periaatteessa samanlaisia, mutta silti erilaisia. Ei meinaan ole ainakaan itselleni tarttunut takaraivoon vieläkään kaikki oman Olympukseni valikot. Johtuen ihan siitä, että olen jumittanut käyttämään likipitäen samoja asetuksia.  

Ja siitäkin huolimatta, että tiedän siellä ruudun takana olevan pro-tason kokeneita kuvakettuja, joille kaikki kuvaamisen hienoudet ovat ihan peruskauraa, aion kirjoittaa nämä  itse hyödyllisiksi kokemani perusasiat tänne talteen. Josko vaikka ilahduttaisivat jotakuta muutakin kaltaistani amatööriä, joka haluaisi oppia ymmärtämään kameran säätöjen vaikutusta. Tai joka kenties on itseni lailla unohtanut, kuinka Olympus PEN-minijärkkärin säätöihin pääsee käsiksi.

Ensin käännetään kuvaustilan valitsin asentoon P (program)







Perusasetuksia varten ei tarvi avata koko Menu-valikkoa, vaan niitä voi säätää pikavalikosta, jonka Olympuksessa saa esiin painamalla OK-näppäintä. (Muilla merkeillä taisi olla i- tai q-kirjain).





Ruudun oikeaan reunaan avautuvassa valikossa liikutaan ylöspäin painamalla säätörullan yläreunan ulointa reunaa ja alaspäin painamalla vastaavaa alareunaa. (Itse koen tämän vähän hankalaksi, koska sormi herkästi osuu johonkin välimaastoon ja sitä löytää itsensä ihan jostain muualta kuin piti. Niinkuin minulle tietysti siellä kurssi-illan alussa heti kävi, ja ajattelin, että tuliko meikäläisestä heti kärkeen se luokan pönttö, joka jarruttaa kaikkien muiden etenemistä. Mutta Pekka onneksi pelasti näyttämällä suitsait kädestä pitäen, mitä tehdään, koska näki varmaan ilmeestäni, että nyt ollaan kujalla).

Aktiivinen valinta näkyy ruudun oikeassa reunassa keltaisena, ja siihen liittyvät valintavaihtoehdot ruudun alareunassa, jossa liikutaan painamalla joko "rullan" oikeaa tai vasenta reunaa riippuen siitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Haluttu valinta tallenetaan muistiin painamalla OK.



Oli pakko ottaa kännykkä apuun, koska ei ollut kameraa, jolla kuvata kameraa..



Tältä pohjalta valittiin seuraavat perusasetukset (kaikkiin oli perustelut, mutta jätän ne pois, ettei veny teksti turhan pitkäksi):


1. Suurin mahdollinen kuvakoko = L (Large)

2. Niukin mahdollinen pakkaustaso, joka takaa parhaan jpeg.-kuvien tallennuslaadun = F (Fine). Voi olla myös Extra Fine, mutta omassa kamerassani ei sitä vaihtoehtoa ole.

Täysin pakkaamaton vaihtoehto on Raw-tallennus, jota Pekka lämpimästi suositteli käyttämään jpeg-tallennuksen rinnalla. Tai jopa pelkästään, niinkuin varmaankin pro-tason kuvaajat tekevät.

Ero jpeg- ja Raw-kuvien välillä on se, että pakkaamattomasta Raw-kuvasta tulee kuva vasta, kun sen "kehittää" kuvankäsittelyohjelmassa. Vähän niinkuin filmikameroiden negatiivit siis.

Raw:n paremmuuteen/ylivertaisuuteen jpeg-kuviin nähden kuuluu se, että Raw:ssa on miljoonia eri värisävyjä, joita on mahdollista saada esiin kuvankäsittelyohjelmassa. (Pekka näytti mm., kuinka Raw-kuvan harmaalta näyttävästä taivaasta sai kuvankäsittelyohjelmalla esiin vaikka kuinka paljon sinisen eri sävyjä. Ei vääristämällä kuvaa, vaan tuomalla esiin sen, mitä kamera oli oikeasti tallentanut, mutta mikä ei näyttökuvassa näy. Raw-tallennus antaa myös mukavat mahdollisuudet korjata valotus- ja värivirheitä jälkikäteen.) 

Itselläni on ollut tähän asti tallennusmuotona pelkkä jpeg, koska en ole mitään varteenotettavaa kuvankäsittelyä harrastanut, enkä ole siitä innostunut, mutta päätin Pekan suosituksesta kokeilla vaihtoehtoa, jossa on molemmat tallennusmuodot. 

Olympuksessa oikea valinta edellisten yhdistelmälle on LF+RAW (Large+Fine+Raw).





Huomioitavaa on, että Raw-kuva vie muistikortilta noin 3-4 jpeg-kuvaa vastaavan tilan


3. ISO-herkkyyden perussäädöksi valittiin automaatti = ISO Auto (voisi olla myös ISO100 tai 400)


4. Myös valkotasapainoin perussäädöksi valittiin automaatti = AWB (Auto White Balance)


Siinäpä ne perusasetukset sitten olivatkin. Ne kun laittaa paikoilleen, kameran tekniikka pelittää (perustilanteissa) toivotulla tavalla ja voi keskittyä eteen tulevaan kuvauskohteeseen, eikä säätämiseen.

Lisäksi on hyvä tarkistaa, että päivämäärä- ja kellonaika-asetukset ovat oikein. Myös matkoilla ja kesä- & talviajassa. Jäävät kuitenkin kuvan tietoihin talteen. 

Itse en ole varmaan koskaan tuolla P-asetuksella kuvannut, mutta kuulosti ihan järkevältä, koska siinä tosiaan voi itse säätää ISO-herkkyyttä ja valkotasapainoa, mutta kamera valitsee aukon koon ja suljinajan automaattisesti.  Eli ei tarvi periaatteessa kuin tarkentaa ja kuvata. (Ja jos nyt joku miettii, että mitäs eroa tässä nyt sitten on täysautomaatti-asetuksiin nähden, jos ISO-herkkyydeksi ja valkotasapainoksi kumminkin valittiin P-tilassakin AUTO, niin myönnän miettineeni samaa itsekin. Mutta ero on tosiaan siinä, että P:ssä VOI itse vaikuttaa valintoihin, täysautomaatissa EI voi, vaan Pekan sanojen mukaan "Kameran kuljettajana toimii japanilainen insinööri", joka päättää, miltä kuva näyttää. Eikähän siinä mitään pahaa tietty ole, jos näkemys on sama kuin kuvaajalla. Menee vaan kameran hyvät ominaisuudet hukkaan).

Yöllä en malttanut nukkua, kun odotin, että tulee aamu ja pääsen testaamaan tuoreita oppeja käytännössä. Mikäs sen mieluisampaa aurinkoisen vapaapäivän ohjelmaa.

Mutta niinkuin useimmiten käy, kun lähtee jotain pakonomaisesti yrittämään, seuraa sitäkin suurempi pettymys ja turhautuminen, kun mikään ei onnistu niinkuin oli ajatellut.

Ja vaikka aurinkoinen keli onkin ihana, se tuo yhden minijärkkärin huonon puolen esiin. Kuvattavan kohteen näkeminen ja tarkennus pelkällä näyttöruudulla on aurinkoisella kelillä ainakin itselleni erityisen haastavaa. Silloin aina kaipaisin miniini ihan oikean järkkärin etsintä.

Kotona kameran ruudulta katsoessani kuvittelin ottaneeni muutamiakin onnistuneita kuvia, mutta ans olla, kun siirsin ne koneelle. Kaikki oli vaan ihan plääh.




Justiin sellainen omiin ennakko-odotuksiin nähden plääh kuva, joka ei ole sitä mitä tavoittelin, muttei ihan huonokaan.



Päätin kuitenkin, etten luovuta, vaan kokeilen, josko saisin Pekan vilauttamalla kuvankäsittelyohjelmalla pelastettua edes jotain. Nyt kun olin ensimmäistä kertaa ikinä valinnut myös RAW-kuvien tallennuksen.

Aloitin toiveikkaasti lataamalla koneelle Adoben Photoshop Lightroom-kokeiluversion ja siinä sivussa puolivahingossa koko muistikortin sisällön, johon vierähtikin melkoinen tovi. Tarkoitus kun oli alunperin siirtää vaan ne vähäiset ottamani RAW-kuvat, mutta toisin kävi. Kerkisin siinä välissä pestä pyykkiä ja käydä kaupassa..

Ohjelma sinällään on ihan looginen. Jos tietää mitä tekee. Mutta jos ei tiedä (puhun itsestäni), käy herkästi niin, että kaikki "oho-eiku"-menetelmällä tehty "korjailu" vaan pahentaa alkuperäistä tilannetta ja seuraa hirmu masennus ja pettymys. Päätin siis jättää kuvien käsittelyn viisaammille, tai ainakin siirtää odottamaan parempia aikoja. Istun työkseni muutenkin koneella, joten ei huvittanut viettää koko vapaapäivää näyttöä tihrustamalla. Myös kamera sai lopun päivää olla rauhassa.

Lauantaina oli niin tylsän harmaa keli, että kuvausharjoittelu ei huvittanut yhtään sen enempää ulkona kuin sisälläkään. Eikä huvita myöskään mitkään varta vasten lavastetut kuvauskohteet, vaan haluan kuvata vain silloin, kun oikeasti on jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Siispä keskityin lukemaan muistiinpanojani ja kurssilla saatua Pekan kirjaa, ja simsalabim, olinkin yhtäkkiä valaistunut :).

Muistiinpanoissani luki: "Jos otettu kuva on liian tumma, laita seuraavaan kuvaan plussaa". Ja "jos otettu kuva on liian vaalea, vähennä seuraavan kuvan valotusta".

Kyseessä on valotuksen korjaus, jonka olemassaoloa en ollut aiemmin tajunnut, mutta Pekka näytti jälleen ystävällisesti, mistä sellainen säätö omassa kamerassani löytyy. En vaan muistanut asiaa ennenkuin luin, mitä olin kirjoittanut. Jotenkin olen vaan ajatellut, että oikeaa valotusta pitää osata hallita valotusaikaa ja aukkoa säätämällä, ja jos niitten yhdistelmä menee pieleen, kuvasta tulee joko ali- tai ylivalottunut. Mutta ilokseni siihen voikin vaikuttaa myös helpolla valotuksen korjaussäädöllä, joka on käytettävissä muissa kuvaustiloissa paitsi iAUTO , M ja SCN (nämä tuli nyt ulkomuistista, joten toivottavasti ei mene pahasti pieleen).






Säätö tapahtuu painamalla säätörullan yläosan +/- valintaa (taas täytyy sormen osua oikeaan kohtaan), jonka jälkeen valotusasteikko tulee keltaisena näkyviin kuvaruudun alaosaan, jossa taas liikutaan vasemmalle tai oikealle painamalla säätörullan oikeaa tai vasenta reunaa. Voi elämän kevät, etten ollut tätä(kään) tajunnut!





Ei muuta kuin Crocsit jalkaan ja T-paita päällä kiireen vilkkaa pihalle harmaaseen sumppukeliin testaamaan.

Ei ollut mitään varteenotettavaa kuvattavaa ja objektiivikin oli tähän tarkoitukseen epäsopiva, mutta ei välitetä siitä. Alla on taatusti käsittelemätöntä todistusaineistoa siitä, että valotuksen korjaus kuvatessa voi pelastaa harmaankin päivän.

Kuvat on otettu käsivaralta aika kaukaa (koska oli se kiinteän polttovälin objektiivi), mutta aika hyvin pystyin kuitenkin ottamaan ne samasta kohtaa, vaikka välissä painelin säätöjä. Ihan vertailukelpoisia kuvia siis. Alkeellisuuten ei nyt kannata kiinnittää huomiota. Onnistumisen ilo oli niin suuri. Joskin vertailua alkuperäisen ja pelkästään valotuskorjatun välillä sekoittaa vähän se, että kokeilin samalla huvikseni automaattisen valkotasapainon tilalta valintaa "Aurinko", jonka ansiosta kuviin tuli talvisen sinertävä sävy.










Tästä takapihan pikatestistä intoutuneena autoiltiin vielä ukkelin kanssa naapurikuntaan järven rannalle sillä mielellä, että sieltä saisi kaunista maisemakuvaa. No ei saanut, mutta lisää testimateriaalia kylläkin.







Jokohan sitä alkaisin uskoa, että jos kamerassa on säätöjä, niitä kannattaa myös käyttää, eikä jumittaa aina niihin samoihin. On paremmat mahdollisuudet saada vangittua kuvaan se, mitä näen mielessäni. Mitään oikeaa ja väärää kun ei ole olemassa. Ainoastaan kuvan ottajan oma näkemys. Näin harrastusmielessä siis. Eri asia tietysti, jos kyseessä on vaikkapa tuotekuvaus, jossa tuotteen värisävyineen on näytettävä prikulleen siltä, millainen se oikeasti on. 

Taas on loksahtanut yksi pieni palanen päässä paikoilleen, ja into jatkaa harjoituksia on ihan tapissa. Päivätyö vaan vähän haittaa harrastusta.

Seuraava harjoituksen aihe on liikkuvan kohteen kuvaaminen. Niin, että opin ymmärtämään, millä säädöillä liike pysäytetään tai miten se saadaan näkymään kuvassa. Täytyy vaan valita joku muu kohde kuin kaupunkiliikenne, koska sitä saa täällä istua odottamassa niin kauan, että ehtii pehva jäätyä penkkaan. 

Raportoin taas, kun olen päässyt sellaiselle tasolle, että on jotain raportoitavaa. 

Toivottavasti tästä olisi jollekulle kaltaiselleni alkeiskuvaajalle iloa tahi peräti hyötyä. Joskin parhaan hyödyn saa osallistumalla Rajalan kursseille itse. Lisätietoa löytyy täältä. (Ei ole maksettu mainos. Vaikka hyvin voisin kyllä Rajalan palveluita mainostaakin. Niin hyvin on kaikki toiminut).

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

TUSKAA TALVIRENKAISTA JA TORIMYYNNISTÄ. ILOA INSPIRAATIOPÄIVÄSTÄ.


Lauantai-iltapäivää lukuunottamatta mennyt viikonloppu kuului niihin, jotka olisin voinut suosiolla skipata ihan kokonaan.

Painajainen alkoi jokavuotisesta talvirengashelvetistä (pahoittelut karkeahkosta ilmaisusta, mutta vähempi ei nyt riitä), joka tuntuu aina meidän perheessä olevan minun syyni, koska olen niin hankala, etten halua/uskalla liukkailla talvikeleillä ajaa kesärenkailla.

Aivan sama, vaihtaako renkaat mies vai rengasliike, niin aina saan kuulla kunniani. Ihan kuin talventulo olisi meikäläisen vika.

No. Edellisessä autossa meillä oli vaan yhdet vanteet (ei kannata kysyä, miksi), joka tarkoitti sitä, että renkaita ei voinut itse vaihtaa, vaan piti aina rengasliikkeessä käydä pari kertaa vuodessa puljaamassa kesä- ja talvikumit vanteille ja pois. Mutta ikinä sitä ei voinut tehdä ajoissa, vaan aina vasta silloin, kun oli viimeinen pakko, joka taas johti siihen, että mies sai rengasliikkeestä pauhut, koska aina soitti siihen pahimpaan kiireeseen, ja minä sitten sain ne samat pauhut mieheltä tuplana takaisin, koska se olin minä, joka olin pakottanut ukkelin puhelimeen.




Kuvan juomat eivät liity renkaanvaihtotapaukseen, vaan lauantaina Helsingissä järjestettyyn Blogger's Inspiration Day-tapahtumaan, jossa olin mukana Soilen avecina.


Ajattelin, että nyt homma helpottuu, kun nykyisessä autossa on kesä- ja talvirenkaat valmiiksi vanteilla, ja mies voi näin ollen suorittaa renkaanvaihdon perinteiseen malliin ihan itse, ja säästytään molemmat jokavuotiselta "asiakaspalautteelta".

Mutta siitähän se vasta soppa syntyi. Auto ei ensinnäkään mahtunut talliin, vaikka tyhjensin sieltä polkupyörät, golfbägit ja kaiken mahdollisen pois tieltä. Tai siis kyllä auto mahtui, mutta ukkeli tunkkeinensa (joka sekin oli kuulemma ihan lelu) ei. Saati että olisi vielä jäänyt tilaa työskennellä. Siitä tuli meikäläiselle heti ensimmäinen miinusmerkintä. Toinen tuli siitä, kun talliin mahtumaton auto piti peruuttaa takaisin pihalle, jossa tuiskutti lunta ja oli jo pimeää (viimeinen niitti).

Katsoin siis parhaaksi lähteä "hoitelemaan asioita" muualle, mutta lupasin palata soitosta heti, jos öljykattilan ryytynyttä pumppua pyynnöstäni korjaamaan tulossa oleva putkimies ilmestyy paikalle. Hänen kun oli pitänyt tulla jo edellisenä päivänä, mutta ei näkynyt. (Kiireinen putkimies kyllä ehdotti jo alunperin puhelimessa, että voisi antaa ohjeet ukkelille, koska homma oli kuulemma varsin yksinkertainen, mutta valehtelin, että mies ei ole kotona, koska tiesin, että kun on hermo jo muutenkin pinnassa vaimon aiheuttaman talven takia, on parempi etten edes ehdota. Etenkin kun pannuhuone kuuluu meillä omaan vastuualueeseeni, halusin tai en).




Anna Codorníun pisteellä oli floristi tekemässä kauniita ruusuisia rintakoruja, mutta antiruusuihmisenä sain tuollaisen itselleni räätälöidyn enempi luomun rannekoristeen. Tuli ihan Helinä-keiju mieleen. Korusta siis.    



No, ei kuulunut soittoa sen enempää putkimieheltä kuin ukkeliltakaan, joten arvelin, että voisin reilun tunnin päästä palata kotiin, jossa tilanne olisi jo varmaan rauhoittunut, mutta taas tuli tehtyä väärä arvio.

Ukkeli pyöri pihalla hermostuneena puhelin kädessä, ja kesärenkaita oli pitkin kenttää. Kolme oli kuulemma lähtenyt ihan nätisti irti, mutta viimeisen renkaan viimeinen pultti pyöri ympyrää, eikä rengasta näin ollen saanut pois paikaltaan.

Oli kuulemma joku rengasvarkauksia estämään tarkoitettu lukkopultti, johon tarvitaan erikseen avain, jollaista tietenkään ei löytynyt ennenkuin mies oli runnonut pultin väkisin irti. 

En uskaltanut jäädä paikalle lisäkysymyksiä esittämään, vaan katsoin parhaaksi siirtyä sisätiloihin, jonne ukkelikin aikanaan palasi ihmeen lauhkeana. Oli vissiin kumminkin ihan tyytyväinen, että homma tuli tehtyä ja saa taas olla kevääseen asti rauhassa.


Tähän väliin on pakko pahoitella mahdollisimman huonosti kertomuksen kanssa yhteensopivia kuvia, mutta en kertakaikkiaan kestä nähdä täällä yhtään kesä-, enkä talvirengasta. Ja toisaalta saan tässä kehnohkoa aasinsiltaa pitkin tilaisuuden tallentaa lauantain tapahtumassa räpsimiäni kuvia, joiden ympärille en nyt lähde erikseen kirjoittelemaan mitään sen kummempaa. 




Bossin tuoksusta ei ainakaan heti tullut uutta suosikkiani, mutta lasipulloihin pakattu Keisarin Morsian-jäätee oli hyvää. 



Torstain talvirengas-episodin jälkeen aloin perjantaina vapaapäivän kunniaksi siivoamaan autotallia, jossa hermostuin yhteen talvirengaspinoon, joka ei mielestäni ole liikkunut viimeiseen pariin vuoteen mihinkään. Muut kolme pinoa tunnistin kuuluvan olemassaoleviin autoihin.

Ensin ajattelin ehdottaa ukkelille, että vie pinon johonkin. Ihan sama mihin. Mutta koska ennakoin, että ajoitus on sattuneesta syystä huono, ja hommalle ei todennäköisesti tapahdu mitään, päätin sittenkin laittaa renkaat Toriin myyntiin. Ajattelin, että säästyy paitsi poisviemisen vaiva, myös mahdollinen kierrätysmaksu. 

Kerkisin jo miettiä, että laitan ilmoituksen  "annetaan"-otsikon alle, mutta koska kyseessä oli ihan siistit vanteet ja niissä kelpo kitkarenkaat, ja koska näin kuitenkin vaivaa valokuvien kanssa, laitoin hinnaksi koko setille 40 euroa ja myyntitekstiksi virallisen diibadaaban lisäksi, että "...talossa ei enää ole renkaisiin sopivaa autoa ja vaimolla meni tilasyöppöihin hermot...". Ajattelin, että on riittävän uskottavaa, eikä kukaan epäile kyseessä olevan varastettu tavara, vaikka hinta oli mitä oli. Ja siis ilmoituksen tein ukkelin nimissä. Ajattelin, että on uskottavampi tuo vaimon hermojen menetys miehen kirjoittamana.

Mutta eihän se ilmoituksen tekeminen ihan niin helppoa ollutkaan, kun olisikin pitänyt osata valita oikea keskiön koko, pulttijako ja pulttien koko. Ja vaihtoehtoja oli vaikka kuinka paljon. Oli siis pakko ottaa riski ja pyytää mies apuun. Sanoi, että kirjoita siihen, että ovat "neloskoppaisen Golfin renkaat", niin siitä kuulemma kaikki tietää loput.. 

Tein työtä käskettyä, vaikka vähän epäilyttikin tuo tiedon tarkkuus ja se, että eikö ne vanteet muka mihinkään muuhun automalliin kelpaa ja kuinka monella ilmoituksen lukijalla sattuu olemaan juurikin se neloskoppa, mitä ikinä tarkoittaakin...




Vaikka en viininmaistelupisteitäkään kaukaa kiertänyt, köhköh, niin oma suosikkini oli kuitenkin tämä Vihreän Keijun osasto Sulo-vihersmoothieineen. 



No, ei varmaan viittä minuuttia kauempaa mennyt ilmoituksen näppäilyn jälkeen, kun ensimmäinen ostaja ilmoittautui ja kertoi lähtevänsä samantien 50 kilometrin päästä hakemaan renkaita.   Jess! Mutta siinä kohtaa itselleni tuli mieleen, että en ollut nähnyt missään vanteiden kiinnitykseen tarvittavia pultteja, eikähän sitä vissiin voi vanteita ilman pultteja myydä. Olkootkin, että hintaa renkailla oli kympin kipale.

Lähdin siltä istumalta talliin etsintähommiin ja löysinkin ylähyllyltä mustan kangaspussukan, jossa oli kuin olikin tarpeellinen määrä pultteja, jotka jätin pussissaan vannepinon päälle, että ymmärtää sitten ukkeli varmasti antaa ne ostajan matkaan, kun itse en ajatellut olla silloin kotona.

Ja mitä sitten tapahtui?  

Kun ostaja oli ajellut (neloskoppaisella Golfillaan...) hakemaan renkaat ja todennäköisesti jo kerinnyt takaisin kotiinsa, ukkelille pälkähti päähän, että eihän se sittenkään ollut nelos-, vaan vitoskoppainen se volkkari, jonka renkaat olivat kyseessä... Eli pulttijako ei näin ollen ollutkaan se, mitä oli ilmoituksessa luvattu, vaan tuli tahattomasti huijattua, ja siitä seurasi hirmu omantunnon tuskat. Etenkin, kun selvisi sekin, että ne pultit, jotka kaivoin sieltä ylähyllyltä, olivatkin perheen varusmiehen talvirenkaiden vanteisiin kuuluvat, eivätkä ollenkaan niihin, joiden matkaan lähtivät. Eli nyt oli ostajalla paitsi väärät renkaat, myös väärät pultit ja meillä ukkelin kanssa tenkkapoo sen suhteen, että milläs nyt kiinnitetään viikonloppuna kesärenkailla lomille liukastelevan (Luojan kiitos, isot tiet olivat kuivia) sotapojan talvirenkaat, joihin ei kuulemma kesärenkaiden pultit sopineet, koska jommatkummat vanteet olivat jotain muuta materiaalia kuin toiset ja reiät siksi erikokoiset. Tai jotain...

Ei auttanut se, että muistin, että "No onhan meillä ne Torista tienatut neljäkymppiä". Ei kuulemma saa pultteja sillä rahalla..

Ja oikeasti tämän tarinan käänteet eivät edes lopu tähän, mutta nyt on jo pakko vaihtaa aihetta.




Sunnuntaina satoi vihdoin puhtaan valkoista pakkaslunta ja iltapäivällä oli kaunis sininen hetki.



Talvirenkaat olivat lopulta pieni harmi viikonlopun muiden todellisten harmien rinnalla, joiden ajattelusta koitan paeta kirjoittamalla tätä tekstiä.

Mutta huolenaiheiden sijasta palaan hetkeksi lauantain bloggaritapahtumaan, josta postauksen kuvat ovat peräisin.

Yksin en olisi kyseiseen häppeningiin rohjennut, tai edes halunnut lähteä, koska olisin tuntenut oloni totaalisen orvoksi, vaikka tiesinkin, että paikalla on tuttujakin. Mutta koska sain kutsun aveciksi juurikin Soilelta, joka on paitsi hyvä ystäväni, myös kokenut konkari, lähdin ilomielin mukaan. Ollaan molemmat sellaisia jalat maassa- tyyppejä, ja tiesin, että Soilen seurassa on paitsi ihanan "tavallista" ja mukavaa, myös turvallinen olo. Ja niin olikin. Pöllöiltiin vaan paikasta toiseen ja inspiroiduttiin vaihtamalla koko vuoden kuulumiset kerralla.




Kuvaaja Emma Tähkäpää. 
Mallit mallia 50+.
(Olen sopinut itseni kanssa, etten kommentoi omia kuviani negatiivisesti ja pidän siitä kiinni. Sensijaan halusin sanoa, että olen ihan ikionnellinen, kun tässä taannoin löysin tuon harmaan neulemekon. On mukavuudeltaan ihan koticollege-pöksyjen veroinen vaatekappale. Tennarit olisin laittanut kaveriksi, mutta en tohtinut lumihankeen niillä enää lähteä kahlaamaan, joten perus-Riekereillä mentiin. Comfort first..) 


Kiitos vielä tätäkin kautta piristävästä iltapäivästä Soile <3


Huomenna suuntaan töiden jälkeen Suomen Turkuun Rajalan digijärkkärijatkokurssille. Ja samalla noudan myymälästä launtai-iltapäivän innoittamana Rajalan verkkokaupasta tilaamani valovoimaisen, mutta erittäin edullisen objektiivin. Sekin oli Soilen ansiota, että vinkkasi tarjouksesta, joka päättyi sunnuntaina. Kivaa. Toivottavasti vaan älyän siellä kurssilla edes jotain. Objektiivia pääsin omassa kamerassani Olympuksen pisteellä testaamaan ja oli kyllä hyvä!