Sivut

perjantai 20. toukokuuta 2016

KUVAVIIKKO, OSA 5


Parempi puoli piirakkaa päivässä kuin poliisit perässä..

Pidin perjantaina vapaapäivän ja nikkaroin kasaan Kekkilän viljelylaatikon, joka oli torstai-iltana vihdoin ja viimein mystisesti ilmestynyt perille. Ei onneksi niin huonossa kunnossa kuin reissussa rähjääntynyt paketti antoi ymmärtää.

Hieman huvitti tuo kauniilla kuvalla varustetun laatikon teksti "Lisää vain multa". Pari muutakin hommaa kun oli ennen sitä tehtävä :)




Levittelin verstaan kerniliinan päälle (ettei tipahtele ruuvit rakoihin) aurinkoiselle terassille ja voin sanoa, että tunti tovi jos toinenkin vierähti ennenkuin oli palikat kasassa. Sen verran vankkaa tekoa oli, että ilman apukäsiä oli haasteellista saada tiukat nurkkaliitokset naputeltua suoraan kulmaan, mutta niin vaan onnistui. Tuntipalkoille en tosin olisi päässyt. Enkä saanut laatikkoa jaloilleen ilman apua. Mutta hieno tuli! Alakulman kuvassa vielä köynnöstukea vailla, mutta sekin on nyt paikoillaan. Rosmariini on rekvisiittaa.

Kuvassa pilkottavista terassin matoista ajattelin hankkiutua eroon. Ostin ne vähän hätiköidysti viime keväänä, mutta en ole koko aikana oikein tottunut niihin. Ihan kauniit, mutta ei sovi meille. Vaan voipi olla, että jahka lataan 30 litraa multaa tuohon tyhjänä 25 kg kiloa painavaan lootaan, matto on paikallaan ja pysyy..


Lauantaina iski totaaliahdistus, kun miestä rasittavuuteen asti vaivannut autokuume äityi siihen pisteeseen, että mistään ei kuulemma tule enää mitään, jos ei nyt HETI lähdetä johonkin autoliikkeeseen koeajamaan kiikarissa ollutta mallia. Huoh. Ei ole montaa asiaa maailmassa, jota voin sietää vielä vähemmän kuin autokauppoja. Niissä kun ei ole vielä ikinä ollut mitään muuta kuin hävittävää. ("Autokauppa nyt vaan ON semmosta" sanoo mies...)

No. Lupauduin mukaan, jos ajetaan Espoon tai Helsingin sijasta Tampereen naapuriin Ylöjärvelle. Kaikkiin kun on meiltä liki sama matka, mutta jotenkin ajatus pääkaupunkiseudun ruuhkaisista autoliikkeistä  ahdisti vielä tuplasti enemmän.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että meitä palvellut myyjä oli niin kertakaikkisen normaali  ja rauhallinen ja ystävällinen, että se taisin loppujen lopuksi olla minä, joka painostin miestä (omaani siis) kaupantekoon. Ihan vaan siksi, että myyjä ei yrittänyt myydä mitään, joten ostaminen alkoikin kiinnostaa siinä määrin, että ajettiin sitten sillä uudella (tai siis käytetyllä, mutta meille uudella) autolla kotiin. Loppui ukkelin kuumeilu siihen paikkaan, eikä tarvi jatkossa myöskään miettiä mihin rahansa käyttää, koska niille on nyt melkoisen pitkäksi aikaa osoite tiedossa.

Siinä määrin ehti kuitenkin pehva päivän aikana puutua autossa istumisesta, että innostuin illemmalla hortoilemaan sateen raikastamassa lähimaastossa ja siinä sivussa keräilemään Vuohenputkia Voikukkapellon Netan piirakkareseptin innoittamana.





Pariin otteeseen kyllä laitoin Netalle kännykällä otetun kuvan varmistaakseni, että keräilyn kohteena todellakin on Vuohenputki, eikä mikään myrkyllinen näköiskasvi. Onni on näppärät yhteydet ja itseäni viisaammat blogiystävät :).

Pekonipiirakkana miehelle markkinoimastani tortusta katosi samantien puolet "ruohoineen" päivineen. On sen verran jo tottunut viherpöperöihini. (Pakko kyllä myöntää, että itse kuulostelin nukkumaan mennessä oloani sillä silmällä, että tuntuuko se sittenkin jotenkin oudolta. Että josko vaikka kuitenkin tuli syötyä myrkkykeisoja.. No ei tullut, koska olin hengissä, kun heräsin..)

Seuraavana päivänä mies syyllisti minut siitä, että painaa kaksi kiloa enemmän kuin ennen piirakansyöntiä. No kuka käski syödä puoli torttua..

Netan alkuperäinen resepti ja kauniita kuvia löytyy täältä. Itse oikaisin ja hain lähi-Siwasta valmiin piirakkapohjan. Ensi kerralla teen gluteenittoman version, kokeilen pekonin tilalta kinkkua ja vaihdan kerman johonkin kevyempään niin ei tarvi ukkelin valitella vyötäröään. 


Sunnuntaina piti sataa kaatamalla vettä, mutta ei satanut. Yöllä kyllä ja aamullakin, mutta lopun päivää oli ihan superhyvä ja happirikas ulkoilukeli, joka vietettiin enimmäkseen kentällä. 

Illemmalla hämmästyin, kun kotona raotin harsoa potturuukkujen päältä ja huomasin, että helatorstaina multiin laittamani siemenperunat työnsivät jo varsia mullan pinnalle.



Jos ei pottua helluntaina, niin ei koko kesänä..


Toivottavasti nämä nyt on ihan todellisia, eikä mitään valepottuja, jotka vaan käyvät näytillä, mutta mullan alta ei ilmestykään mitään. 


Maanantaina kävin pitkästä aikaa puntilla. On jäänyt parin viime viikon aikana väliin, ja sen kyllä huomaa.  Taukoilu ei kannata.  Josta tulikin mieleen, että on jäänyt raportoimatta marraskuussa aloittamani lihaskuntorempan tulokset. Kaatui siihen, kun olisi pitänyt ottaa itsestään kuvia, joka tuntuu olevan meikäläiselle mahdoton tehtävä.

Liikuntakeskus, jossa käyn, on paitsi ihan superi, myös sijainniltaan mainio, koska on suoraan työpaikkani yläpuolella. Tosin sinne päästäkseen pitää ensin kävellä 48 rappua alas, kiertää ulkokautta nurkan taakse ja kävellä 60 rappua ylös.





Vaan mikäs noita on kävellessä. Vanhan tehdasrakennuksen teräskaitein koristeltu portaikko kun on varsin komia. Ja toimii hyvänä kuntomittarina. Jos pistää puuskuttamaan jo mennessä, takana on liian pitkä tauko.. (Olen tämän joskus aiemminkin kirjoittanut, mutta laskinpa taas huvikseni, että olen kuluneiden viimeisen 19 työvuoden aikana askeltanut noin 1,7 miljoonaa tämän talon rappusta pelkästään töihin (ja alakerran veskiin ja ruokalaan) ja takaisin.

Koska oli valmiiksi hiki, leikkelin salilta kotiin tultuani nurmikon, joka olisi pitänyt leikata jo ajat sitten. Olipahan melkoisen tiukkaa tavaraa, koska oli puolen polven korkuista ja sateen jäljiltä märkää. Siinä oli bridgestrattoni kovilla. Ehkä seuraavalla kerralla tilaan palvelun postilta, hehhee. (Oikeasti olen alkanut tuntea sympatiaa postilaisia kohtaan kaikenlaisen humpuukin johdosta).

Tiistaina olin ihan ryytynyt, eikä huvittanut töitten jälkeen tehdä mitään. Siispä päätin mennä metsään. Se auttaa aina. Etenkin jos sataa.

Kamerakin oli mukana, mutta ei huvittanut kastella sitä. Eikä pilata tunnelmaa ottamalla kuvia, jotka eivät kuitenkaan olisi vastanneet totuutta. Oli niin kertakaikkisen vehreää ja raikasta.

Metsäkeikan jälkeen iski pakottava tarve tehdä raparperipiirakkaa, vaikka tiesinkin, että menekki tulee sattuneesta syystä olemaan varsin nihkeää.




Keskiviikkona kärvähtikin sitten käämit ihan totaalisesti. Syy siihen löytyy allaolevasta kuvasta.




Kun mies tuli tuon sakkolapun kanssa kotiin, laskin ensin mielessäni kolmeentuhanteen, jonka jälkeen käytiin seuraava Kaurismäki-tyyppinen keskustelu.

Minä: "Otit sitten sakot?"

Mies: "Niin tein."

Muuta ei sinä iltana puhuttukaan.

Yö meni valvoessa, koska olin oikeasti ihan järjettömän vihainen noista sakoista, ja vihaisena ei pysty nukkumaan. Ei meinaan ollut ensimmäinen kerta, kun tuli vastaava viidensadan euron lovi kassaan, jossa ei muutenkaan ylimääräistä ole. Grrrr! En tyhmempää tiedä. Edes autokauppa ei ole yhtä järjetöntä.

Siinä mielentilassa ei torstai-aamuna sen kummempaa tarvittu kuin että kahvi oli loppu, ja koko päivä oli sitä myöten pilalla.

Myöhemmin, kun oltiin taas jotenkuten puheväleissä, homma olikin kääntynyt niin päin, että se olikin poliisi, joka oli miehen mielestä syyllinen sakkoihin, eikä hän itse ollenkaan.

Liikkuva poliisi kun oli kuulemma röyhkeästi hämännyt miestä ajamalla sinivalkoisen poliisimoottoripyörän sijasta siviilipyörällä, eikä näin ollen antanut miehelle mahdollisuutta tunnistaa itseään poliisiksi. Ja matkanopeussäädinkin oli kuulemma miehellä ollut päällä, joten ei olisi pitänyt olla edes mitään syytä sakkoihin. No ei kai, jos rajoitus alueella olisi ollut 100 km/h, mutta kun sattumoisin oli 80, niin sataanviiteenkilometriin tunnissa säädetty rajoitin tiesi ylinopeutta 25 km/h ja 12 päiväsakkoa, á 40 euroa. Ja kaikki ihan vaan polisiin syytä...

Että semmosta. Grrr.




Ei lohduta edes tiistaina metsästä keräämäni kielot. Eivät näköjään aio aueta.

Parempaa viikonloppua! Auton avaimet saattavat nyt mystisesti kadota vähäksi aikaa..


maanantai 16. toukokuuta 2016

JATKETTUJA LAUSEITA

Nyt tulee hetken mielijohteesta fiilispohjalta jatkettuja lauseita Meidän elämää Anun innoittamana.


En ymmärrä... 
oman itsensä tai omien tekemistensä vertailua muihin tai muiden tekemisiin. Tai oman blogin vertailua muiden blogeihin. Enkä suoraan sanottuna ymmärrä myöskään blogien luokittelua aitoihin ja epäaitoihin siltä pohjalta, että vain ruma ja ankea voi olla aitoa ja kaikki kaunis ja hyvä on automaattisesti epäaitoa.

Seuraavaksi ajattelin... 
lopettaa edellisen kohdan pohdiskelun ennenkuin alan vaahdota siitä sen enempää.

Viime aikoina... 
olen iloinnut turhan tavaran raivausprojektini etenemisestä ja sen mukanaan tuomista hyvistä vaikutuksista niin monella, osin yllättävälläkin elämän osa-alueella.

En osaa päättää... 
mitä tekisin meidän pihan huonokuntoisille kasveille ja mitä istuttaisin tilalle niin, ettei samaa tarvitsisi toistaa joka vuosi. Ehkä kallistun pyytämään ammattilaisen apua asiassa.


Muistan ikuisesti...
poikieni syntymät.

Päivän paras juttu... 
oli aamulla lehdestä lukemani Nuutajärven lasikylää käsittelevä artikkeli, jonka kuvassa 6-vuotias poika puhalteli lasia kuin vanha tekijä. Olen kateellinen taidosta :) 

Noloa myöntää, että...
en muista siskoni lasten sen paremmin kuin mieheni sisarusten lasten syntymäpäiviä (tai edes -vuosia..). 

Viikko sitten... 
luonto ei ollut läheskään niin vihreä kuin nyt.


Kaikista pahinta on, että...
maailmassa on niin paljon todellista pahaa, mihin ei voi itse vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. 

Salainen taitoni on... 
ihmisten pään sisälle näkeminen (tämän olen kirjoittanut ennenkin, joten ei ole enää niin salaisuus) ja tulevien tapahtumien ennalta aavistaminen. 

Jos saisin yhden toiveen, se olisi... 
se, että saisin elää pitkän ja hyvän elämän yhdessä mieheni kanssa. Niin ettei kumpikaan lähde täältä ennen aikojaan niin, että toinen jää yksin.

Minulla on pakkomielle...
sohvan ja olkkarin maton suoristamisesta parketissa olevien rakojen suuntaisesti aina kun istun sohvalle katsomaan telkkaria. Myös sohvan etäisyys sen takana olevaan patteriin on pakko tarkistaa joka kerta..  

Söin tänään... 
lounaaksi pinaattikeittoa, kananmunaa, salaattia ja vadelmakiisseliä.

Ärsyttävintä on...
turhanpäiväinen ruikutus ja valitus.

Tekisi mieli... 
vetää jumppatrikoot päälle ja painua salille.

Minusta on söpöä... 
Hmmm. Tätä piti tosissaan miettiä, koska söpö ei oikein kuulu sanavalikoimiini, mutta vanhoja kuvia koneelta selaillessani tulin siihen tulokseen, että kyllä kaikenlaiset äitinsä perässä taapertavat poikaset ovat kyllä varsin söpöjä. 


Hävetti... 
se kun läimäytin kirjastossa tutuksi luulemaani miestä tuttavallisesti selkään, mutta miehen kääntyessä selvisi, että olikin ihan ventovieras..

Olenko ainoa, jonka mielestä... 
myös hyvä ja kaunis voi olla aitoa? 




Miten sinä jatkaisit lauseet?

torstai 12. toukokuuta 2016

ODOTTELUA..

Kello käy, eikä Kekkilää näy...

Puutarharisteilyn innoittamana jo reilut pari viikkoa sitten Hobby Hallista tilaamani Kekkilän jalallinen viljelylaatikko on edelleen lähellä, mutta kaukana, ja nyt alkaa olla ihan siinä kinttaalla, että meinaa yleensä varsin kärsivällisen henkilön hermo pettää. Ei sillä, että olisi erityinen hoppu päästä istuttelemaan, kun ei vielä ole mitä istuttaiskaan, mutta ihan noinniinkuin periaatteesta.

Tilasin paketin poikkeuksellisesti Postin kotiinkuljetuksella, koska palvelun hinta oli liki sama kuin tilaavievän paketin lisämaksu, joka olisi joka tapauksessa veloitettu, jos olisi toimitettu noudettavaksi Postista.

Lähetysseurannasta näin, että tilaus (joka oli silloin jo päiviä luvatusta myöhässä) oli tämän viikon maanantaina vihdoin ja viimein tulossa kotijakeluun iltayhdeksään mennessä, mutta ei kuulunut soittoa sen paremmin kuin pakettiakaan. 

Päätin sitten siinä odotellessani vaihtaa piharuukkuihin nahistuneitten narsissien tilalle jotain kesäisempää ja jotain muuta kuin keltaista, koska en tykkää keltaisesta.

Vaan kuinkas sitten kävikään.





Yllätin itseni ostamassa Sääkukkia, joiden väriksi valikoitui mikäs muu kuin keltainen. Hmmm.


Kekkilää ei kuulunut tiistainakaan, joten vilkaisin uudelleen lähetysseurantaa, josta näin, että onkin yhtäkkiä noudettavissa Postista. Vaan kun en ajatellut noutaa. Ihan vaan siksi, että olin maksanut siitä, että tulee kotiin asti. Soitin siis Hobby Halliin ja ilmoitin toiveeni siitä, että saan sen, mistä olen maksanutkin. Asiakaspalvelija oli erittäin ystävällinen ja lupasi soittaa samantien Postiin ja pyytää heitä olemaan välittömästi minuun yhteydessä. Vaan eipä kuulunut mitään tiistaina sen paremmin kuin keskiviikkonakaan, joten laitoin postin asiakaspalveluun viestiä ja ilmoitin, että haluaisin viimein pakettini, joka on ollut jo maanantaista lähtien maisemissa. Ottivat välipuhelun johonkin (oletettavasti kuljettajalle) ja ilmoittivat, että valitettavasti ei enää sen päivän aikana onnistu, vaan menee seuraavalle.

No päätin sitten siinä odottellessani järjestää vähän oheispuuhaa ja aloitin helpoksi aikomani, mutta sittemmin varsin epätoivoiseksi osoittautuvan maalausprojektin, josta kaiken lisäksi näyttää tulevan aikomani halvan sijasta kallis..



  

Projekti on pahasti vaiheessa, koska maali loppui heti kättelyssä kesken, ja nyt sitten odottelen, että lisätilaukseni saapuu (Postiin....). Lähettäjä kyllä toimiii kiitettävän nopeasti. 

Tänään on jo torstai ja Kekkilä seilaa neljättä päivää jossain tässä lähistöllä. Varmaan on mennyt ohitsenikin jo useampaan otteeseen. Ja niinkuin asiaan kuuluu, Murphy puuttui peliin, ja juurikin sillä samaisella hetkellä, kun puhelimeni jostain tuntemattomasta syystä päätti mykistyä muutamaksi minuutiksi, Postin kuljettaja oli jättänyt vastaajaani viestin, jossa ilmoitti, että hänellä on pakettini kyydissä ja haluaisi sopia jakeluajan, jonka vuoksi pyysi minua soittamaan "tähän numeroon". Vaan kun ei ole numeroa, mihin soittaisin, koska sitä ei jätetty vastaajaan, eikä siitä jäänyt myöskään puhelimeeni mitään jälkeä, koska oli sattumoisin pimeänä.. Great! 

No, menin sitten paikalliseen Postiin (joka siis ei ole enää posti ensinkään, vaan asiamies-sellainen) kertomaan asiasta ja pyytämään kuljettajan numeroa, että voisin soittaa ja sopia siitä mistä piti sopia, mutta kappas vaan, kun heillä ei ollut tietoa, kuka tässä kaupungissa postin jakelua hoitaa.. 

Sain sen sijaan valtakunnallisen asiakaspalvelun numeron, johon soitin ja selitin asian ja pyysin uudelleen numeroa, johon voisin soittaa. En saanut. Sen sijaan lupasivat itse soittaa kuljettajalle ja pyytää häntä soittamaan minulle, mutta eivät saaneet kuskiin yhteyttä... (Pistää ihan tosissaan epäilemään koko henkilön olemassaoloa) 

Että nyt tässä sitten odotellaan, josko joku joskus vielä soittaa ennenkuin laatikko lähetetään takaisin lähettäjälle..

Odotellessani kävin kurkkaamassa lähetysseurantaa, joka yhtäkkiä väittää, että minulle on yritetty soittaa eilen illalla kahdesti! Ja Postinmarjat sanon minä! Puhelin oli koko ajan käden ulottuvilla juurikin siitä syystä, että odotin puhelua, mutta niistä ei ole jälkeäkään.

Helpoimmalla olisin päässyt, kun olisin käynyt noutamassa lähetyksen Postista silloin, kun se sinne virheellisesti vietiin. Etenkin kun on tuossa ihan työpaikan naapurissa. Mutta joskus se vaan on niin, että periaatteellisuus nostaa päätään ja periksi ei anneta. Ehkä tyhmää, mutta näin nyt vaan on.

Ja haluan ihan oikeasti tavata kasvokkain Mysteerimiehen, joka pystyy soittelemaan jättämättä itsestään jälkeäkään.

Sitä odotellessa :)  


perjantai 6. toukokuuta 2016

KUVAVIIKKO, OSA 4

Parempi kuva päivässä kuin kymmenen oksalla..

Perjantain pelasti kuvan sormus, joka putkahti esiin pikkuruisen korulipaston laatikosta, kun tyhjensin sitä viedäkseni lipaston kirppikselle.




Niinkuin kuvasta näkyy, sormus on mitä suurimmassa määrin rihkamaa, mutta yhtään arvokkaampaa siitä ei tekisi, vaikka olisi kultaa ja timantteja.

Muistan niin sen (ruoka)kauppareissun, kun pojat olivat pieniä ja jostain syystä pysähtyivät sormuksen kohdalle ja sanoivat, että "Äiti tää olis sulle tosi kaunis. Voidaanko me ostaa se?". Voooi. Eihän noin kauniista kukkasesta hennonut kieltäytyä, vaan annoin pojille kolikot sormuksen ostoon. Siitä tuli sittemmin kesäsormukseni, jonka katsomisesta tuli aina hyvä mieli. Niin nytkin.


Lauantaina käytiin pelaamassa kevään ensimmäinen golfkierros kotikentällä, kun se vihdoin perjantaina aukesi. Vaikka lämmintä, kaunista ja kivaa olikin, ei vielä iskenyt sen kummempi innostus. 





Kierroksen jälkeen heivattiin lasiterassilta kalusteet ja matot pihalle pois kevätsiivouksen tieltä. Eikä mennyt montaakaan minuuttia siihen, että taivaalle ilmestyi synkkä täsmäpilvi ja alkoi sataa. No ei muuta kuin täyttä ravia kalusteet pehmusteineen autotallin suojiin, ja niinkuin asiaan kuuluu, sade lakkasi samantien, kun saatiin viimeinen tuoli kannettua kuiville.

Mies toimi lasimestarina ja pesi lasit. Niinkuin olen kertonutkin, on ominut kaikki ikkunanpesuhommat tässä talossa, kun muuten on kuulemma olemassa riski, että jää raitoja :). En valita.

Itse näyttelin muuten vaan tehokasta ja suhasin rätin kanssa ees taas.


Sunnuntaiaamuna oli mukava juoda kaikessa rauhassa kahvit kuistilla ja ihailla sinistä taivasta puhtaan katon läpi. Kertaakaan aiemmin ei ollakaan vielä kattolaseja pesty. Sade pitää huolen ulkopuolesta ja hyvin on ensimmäiset 10 vuotta pysyneet sisältäkin suht siisteinä.

Jouluvalon vuoro loistaa tulee sitten taas myöhemmin. Nyt se ei oikein auringonsäteille pärjää.





Sunnuntai-iltana oli savua ilmassa, kun vanha kunnon mikro päätti hajota ruokaa lämmittäessäni. Olin yksin kotona ja säikähdin todella, koska "paha savu" on niin tuoreessa hajumuistissa toissakeväisen tulipalon jäljiltä. Erotan edelleen kilometrien päähän, mikä on hyvää ja mikä pahaa savunhajua.

Säikähdyksellä ja salamannopealla töpselin irrotuksella onneksi selvisin. Ja myöhemmin illalla alkoi tottakai tehdä mieli mikropopcorneja, kun tiesin, että niitä ei nyt varsin saa. Vähän sama kuin jos netti menee poikki, iskee heti pakottava tarve tarkistaa sähköpostit tai kuukkeloida sitä sun tätä. Tai jos vesi tai sähkö on hetken pois päältä, niin johan sitä pitää heti muka päästä vähintäänkin suihkuun tai keittää kahvia.

No, tilanne korjaantui maanantaina, kun mies kävi ostamassa uuden mikron ja pääsin paistamaan popparit.

Ja vaikka etukäteen tiedänkin, että a i n a  tulee paha olo, kun sen koko pussillisen syö, niin kaik mänt tälläkin kertaa.



Yleensä syön vielä nuo kovatkin.


Tiistai oli erittäin harvinainen päivä, koska olin flunssan takia töistä pois. Olin kyllä aamulla ihan normisti menossa, mutta henki ei siitepölyallergisella kulkenut oikein mitään kautta ja väsytti ihan sietämättömästi, joten päätin, että parempi nukkua tyhmä tauti samantien pois kuin mennä työpöydän ääreen nuokkumaan. Ja vaikka muuten olen tosi huono nukkumaan, niin kyllä se uni tulee ihan pyytämättä sitten kun on paikka. Niin nytkin. Koheni olo huomattavasti jo muutamassa tunnissa, ja iltapäivällä jo vähän hiippailin pihalla ihmettelemässä sitä, kuinka parin aurinkoisen päivän ansiosta on alkanut vihertää.





Kuvassa töröttävä syreenin oksa on liki ainoa, mitä vanhasta isosta ja kauniisti kukkivasta pensaasta jäi viime kesänä jäljelle, kun mies leikkasi sen tyvestä asti poikki ennenkuin ehdin hätiin.

Harvoin meinaa itku päästä yhden puskan takia, mutta silloin oli kyllä lähellä. En vaan uskaltanut heti huomauttaa asiasta, koska näin, että jokavuotiseen pensasaidan leikkuuseen uhrautunut mies kävi yhtä kuumana kuin leikkuri, koska vihaa hommaa yli kaiken, mutta itse en ylety niin korkealle, että voisin sen itse urakoida.

Kun tilanne oli vähän rauhoittunut, sanoin miehelle, että mun tuli kyllä tosi surku sitä kaunista vanhaa syreeniä, jonka hän tuhosi. "Aijaa. Missä kohtaa se oli..??". Että se siitä sitten.


Keskiviikkona kävin luovuttamassa pois kirppispöydän, jota pidin poikkeuksellisesti pari viikkoa yhden sijasta.

Myynnille asetin tällä kertaa tavoitteeksi, että kunhan pöytävuokrat saan katetua ja muutaman kympin ehkä vaivanpalkkaa, olen tyytyväinen. Tällä kertaa kun myytävä tavara oli selkeiden säilytyskorien lisäksi omasta mielestäni sen sortin "keräilyeriä", ettei ollut itselläkään luottoa siihen, että menee kaupaksi. Mutta ihmeellinen on tämä meidän kirppis, koska "tuloa" kertyi vuokrien jälkeen kokolailla tasan 500 euroa.





Listasta näkee, että ei olleet tavarat hinnankiroissa, vaikka tällä kertaa kyllä oli mukana muutama vähän arvokkaampikin. Ja mikä parasta, tavaroita lähti 165 kpl, joista osa oli kooltaan sen verran suuria, että tilaa tuli roimasti lisää.


Helatorstai oli täydellisen lämmin ja aurinkoinen. Käytiin taas pelaamassa ja ihan mieletön muutos oli kentällä tapahtunut muutamassa päivässä. Ei voi kuin ihmetellä sitä vauhtia, millä nyt alkaa vihertää. Hauskaa myös tarkkailla, kuinka erilaisissa varusteissa porukkaa on aina tähän aikaan vuodesta liikkeellä. Siinä missä meikäläinen vielä miettii, uskaltaako jo heivata pitkät kalsarit tai sukkahousut, nuoriso on vaihtanut lennosta sortseihin ja T-paitoihin.

Sen verran laiska meininki torstaina oli, etten muistanut ottaa yhtään kuvaa, joten yritin kaivella tähän hätään koneen kätköistä kuvaa edesmenneestä syreenistä, mutta ei ollut yhtään tallella, joten paikkaan sen nyt näillä viimekesäisillä kesäkukilla.





Äitienpäivää juhlistan laittamalla kukkasormuksen sormeen. Siinä se :).

Iloista viikonloppua!

tiistai 3. toukokuuta 2016

OPINTOMATKA OMAAN (OSTO)KÄYTTÄYTYMISEEN

Aloitin turhan tavaran raivausprojektini viime syksynä, ja matkan varrella on tullut tehtyä havaintoja omasta (aiemmasta) ostokäyttäytymisestäni ja tajuttua, että oma mielikuvani siitä, että "en koskaan osta mitään" ei itseasiassa olekaan pitänyt paikkaansa. Mutta jos tuohon lisäisi sanan "kallista", niin silloin se olisi totta. 

Liki kaikki ylimääräinen, mitä kaapeista on tullut vastaan, on ollut enimmäkseen "jotain pientä", mutta niitä "pieniä" (ja edullisia) näytän ostaneen aina useita. Tai vähintään pareittain. En yhtä tuikkulyhtyä, vaan kaksi tai neljä tai kuusi tai kahdeksan tai kymmenen samanlaista...





Samalla rahalla olisin ehkä voinut ostaa yhden arvokkaamman, mutta mieluummin olen ripotellut niitä edullisia, mutta silti kauniita tuikkuja useampaan paikkaan kotona. Ja siitä taas on seurannut se, että kun olen kyllästynyt niihin jokapaikkaan ripoteltuihin lyhtyihin, olen siirtänyt ne kaappiin ja ostanut saman verran yhtä pieniä ja edullisia, mutta kenties vuodenaikaan paremmin sopivan värisiä tuikkuja tilalle. Ja selvää on se, että sitä menoa kaappi täyttyy paljon nopeammin kuin silloin, jos olisin säilönyt sinne vain sen yhden arvokkaamman esineen. JOS olisin ylipäätään raskinut sen kaappiin piilottaa, koska oli niin arvokas ja koska niitä oli vain yksi, eikä siihen siksi olisi ehkä edes kyllästynyt. (Oikeasti tuikkutilanne ei ihan niin paha ollut kuin annan ymmärtää. Jos otetaan huomioon, että tämän kuun lopulla tulee 23 vuotta tässä samassa kodissa täyteen, niitä on kertynyt keskimäärin parin kappaleen vuosivauhdilla. Mutta siinä välissä on sitten tullut osteltua "jotain muuta pientä" kuten nyt vaikkapa kynttilöitä, tyynynpäällisiä ja kymmenittäin niitä valkoisia varrettomia sukkia, joista koko raivausprojekti sai alkunsa).

Ensimmäisellä tähän meneillään olevaan raivausjaksooni ajoittuvalla kirppiskeikallani pidin jotenkin itsestäänselvänä, että tavaraa kannattaa myydä samanlaisissa erissä kuin olen ne itse ostanut, mutta olin väärässä. Ihmettelin, kun ei heti kelvannut kuuden tuikun setti kolmella eurolla. Mutta kun vaihdoin jokaiseen oman 50 sentin hintalapun, kaikki kuusi katosivat pöydästä samantien. Opin siis hyvin pian, että vaikka omaan silmääni yksinäinen lyhty ei ollut ennen näyttänyt juuri miltään, ostaja on se, joka tekee valinnan, ja useimmiten se näyttää kallistuvan juurikin siihen yhteen tai korkeintaan kahteen yksilöön. Ja samoille linjoille olen kallistumassa itsekin. Ei tee enää yhtään mieli ostaa kerralla montaa kappaletta yhtään mitään. Joskaan ei ole aikoihin tehnyt mieli ostaa mitään edes yksittäin.



Ensimmäisen Skoolin sain yo-lahjaksi (v.-84...) ja sen jälkeen niitä on kertynyt lisää, 
mutta en vieläkään ole keksinyt niille järkevää käyttöä. Tykkään ja en tykkää yhtä aikaa.


Itse ostettujen lisäksi kaappeihin on toki kertynyt myös kaikki se tavara ja tekstiili, joka on vaan tullut "jostain". Synttärilahjoina, joululahjoina, mukana omasta aiemmasta kodista, miehen aiemmasta kodista, meillä vietetyistä poikien saunailloista (ne kaikki unohtuneet pyyhkeet..) ja mistä nyt ovatkin. Enää en kuitenkaan ota kohteliaisuudesta vastaan mitään sellaista, mistä joku muu haluaa omassa kodissaan eroon ja sitten ystävällisesti "lahjoittaa" sen meille ja samalla siirtää oman ongelmansa seuraavalle. Ennen sitäkin harrastin, koska en esimerkiksi omalle isälleni raskinut sanoa, että kirsikanvärinen klaffipiironki ei nyt vaan kertakaikkiaan mahdu meillä mihinkään, vaikka kuinka aitoa puuta ja tukeva onkin. Aikamme siihen potkittiin varpaitamme lasikuistilla, kunnes mies tapojensa vastaisesti hermostui ja piironki jatkoi matkaa.

Tässä kohtaa on pakko mainita, että hiljattain kaikista etukäteispäätöksistäni huolimatta (koska ajattelin, etten ehdi nyt mitään raivausoppaita lukea, vaan haluan keskittyä konkreettiseen tekemiseen ihan omalla tavallani) ostamani, ja varmaan jo monen mielestä kyllästymiseen asti mainostettu, ammattijärjestäjä Marie Kondon kirja on kyllä mainio opus, joka sisältää paljon viisaita sanoja. Tai ehkä ne kolahtavat siksi, että huomaan luontaisesti valinneeni samanlaisen tavararyhmittäin "laatikko- tai kaappi kerrallaan-tyylin" sijasta etenevän taktiikan kuin KonMari itse. Ja samalla olen tunnistanut meidän kodin monesta samaisessa kirjassa mainitusta, ihan pöljästä, mutta ilmeisen yleisestä tavaran säilyttämiseen liittyvästä jutusta. Niinkuin nyt vaikkapa sähkölaitteiden pahvilaatikoiden säästämisestä...

Klaffipiironkitapaukseen sopisi KonMarin kirjasta osio otsikolla "Sitä mitä et tarvitse, ei perheesikään tarvitse". Marie kun itse kertoo, kuinka hyödynsi pikkusiskoaan aina silloin, kun ei itse hennonut kokonaan luopua jostain vaatteestaan tai tavarastaan, vaan "lahjoitti" ne siskolle, joka hiljaisena ja kilttinä taipui ottamaan ne vastaan, vaikkei olisi oikeasti halunnut. "Tämä on ihan uusi ja nätti, mutta minun täyttyy heittää se menemään, jos et välitä tästä. Onko se sinusta OK?". "No kai minä sitten otan sen...".   Ja näin siskolle kertyi kaappien täydeltä vaatteita, joita ei koskaan saanut itse valita, eivätkä siksi tuottaneet mitään iloa. Eikä tuottanut se piironkikaan. Päinvastoin harmitti aina nähdä se paikassa, johon se ei yhtään sopinut. Olkoonkin, että oli isän lahjoittama.







Vaikka tässä raivausurakan edetessä onkin välillä iskenyt epätoivo, kun on tuntunut siltä, että tulee loppu itselle aiemmin kuin urakalle, niin en ole ajatellut itseäni sen paremmin kuin muitakaan perheenjäseniä alkaa turhan tavaran ostamisesta tai säilömisestä syyllistämään. Kai se on vaan aika normaalia ja inhimillistäkin, että niin kauan kuin säilytystilaa riittää, tavaraa on helppo työntää sinne kaapin perälle sillä mielellä, että "jos vaikka joskus tarttee", vaikka mielessään ihan hyvin tietäisikin, ettei sille enää koskaan tule olemaan käyttöä. Elämässä kun oli ainakin meillä niinä kuuluisina ruuhkavuosina (inhoan yli kaiken tuota sanaa, mutten nyt keksi parempaakaan) ihan muut prioriteetit kuin jatkuva tavaran perkaus ja kierrätys, joka tottakai olisi ollut viisasta. Pääsisin nyt paljon paljon helpommalla, jos vaikkapa vaan kaikki pieneksi jääneet jutut olisi laitettu heti kiertoon. Tai kaikki se tekniikka, joka nyt on jo vanhanaikaista, muttei välttämättä vielä niin vanhanaikaista, että olisi siksi arvokasta. Sensijaan keskityttiin mieluummin kaikkeen siihen, mikä silloin oli elämässä ajankohtaista ja oikeasti tärkeää.



Kesken on...


Nyt elämäntilanne on kuitenkin ihan toinen ja voin hyvin käyttää aikaa tähän raivausurakkaan, koska meikäläistä ei enää (haikeaa kyllä) koko ajan tarvita johonkin. Välillä inhoan koko hommaa enemmän kuin mitään muuta, mutta ajoittain nautin siitä ihan tosissani. Ja mitä pidemmälle urakka etenee, sitä enemmän tulee esiin kaikkea sellaista hyvää ja positiivista, jota en olisi osannut ikinä yhdistää tavaran raivaamiseen, ellen olisi sitä itse kokenut. Että siinä mielessä en pidä yhtään liioiteltuna KonMarin kirjan "Siivouksen elämänmullistava taika"-nimeä.  Paitsi että tuon siivous-sanan tilalla käyttäsin varmaan jotain muuta sanaa. Ehkä "Tavarasta luopumisen elämänmullistava taika" olisi paremmin kuvaava. Itse en ainakaan ole kokenut varsinaisesti siivoavani. Sen aika on sitten, kun kaikki turha on poissa. Ja yllättävää kyllä, itselleni kaikkein suurimman helpotuksen on tuonut luopuminen nimenomaan niistä asioista, joista tähän asti olen pitänyt kaikkein tiukimmin kiinni. Ykkösenä kaikki koti- ja sisustusaiheiset lehdet ja niiden tilaukset. Ihan mielettömän vapauttava tunne, kun olen päässyt niistä eroon, eikä enää tarvi miettiä niihin käytettyjä rahasummia, eikä potea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole edes lukenut jokaista, tai välttämättä edes joka toista, lehteä, vaikka olen maksanut niistä kovan hinnan. Vapauttavaa on myös se, että olen tallentanut jokaikisen lehtimyyjän (joita on tilausten perumisen jälkeen ilmoittautunut enemmän kuin koskaan) puhelimen estolistalle. Tähän asti olen kaikille ystävällisesti vastannut, mutta nyt säästän itseni siltäkin. Olen omat korteni (euroni) jo siihen kekoon kantanut.





Joskus olen mennyt marketin lehtihyllyille sillä mielellä, että nyt voin valita itselleni ihan juuri sen lehden, jonka haluan lukea. Ilman, että sen mukana tulee ne 11 muuta epäkiinnostavaa numeroa. Mutta kertaakaan en ole vielä yhtäkään lehteä ostanut. Enkä edes ottanut käteen selatakseni sisältöä. Ei ole tehnyt mieli. Sen sijaan on tuntunut ihanan vapauttavalta kävellä pois. Samoin kuin kynttiläosastolta, jonka kohdalla huomaan edelleen jarruttavani. Tai servettihyllyn luona. Tai viimeistään niitten kassan lähistölle aseteltujen tarjouslaatikoiden, joista voisin poimia itselleni vielä yhden parin valkoisia varrettomia sukkia...

Tunnen siis jotenkin olevani erityisen vapaa. En osaa sitä kuvailla niinkuin sen tunnen, mutta hetkeäkään en ole katunut, että ryhdyin tähän projektiin, joka on toki edelleen kesken, mutta niin pitkällä kuitenkin, että voin jo ajatella, mitä kaikkea olen saanut aikaiseksi, enkä niinkään enää keskity tuskailemaan sitä, mitä kaikkea vielä on tehtävänä. Se kun tuntuu tässä matkan varrella koko ajan lisääntyvän, kun sitä herää ymmärtämään, kuinka paljon enemmän voisi vieläkin vähentää ja silti kaikkea olisi tarpeeksi.

Ja vaikka tässä nyt olen antanut ymmärtää, että ostelen kaikkea vähintään tuplasti, niin se ei päde läheskään kaikkeen.

Pahoittelen jo etukäteen tämän paljastuksen kosmetiikan ystäville mahdollisesti aiheuttamaa järkytystä, mutta voin kertoa, että omistan kerrallaan tasan yhden tuoksun, yhden kynsilakan ja yhden huulipunan (tai oikeastaan punia on kaksi identtistä, koska luulin hukanneeni sen ainoan ja ehdin ostaa toisen samanlaisen tilalle ennenkuin löysin sen edellisen). Enkä ole enää vuosiin ostanut uusia ennenkuin vanha(t) on käytetty loppuun. Ihan vaan siksi, että itseni tuntien tiedän, että vaikka tuoksuja tai lakkoja olisi kylppäri pullollaan, käytän kuitenkin vain sitä yhtä ja samaa senhetkistä lempparia, ja loppujen kohtalo on haihtua taivaan tuuliin tai kovettua purkkiinsa, mikä ei loppupeleissä ole ollenkaan järkevää.



Jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus..

Pikkasen lipsahti taas teksti pitksti sivuraiteille, ja mieli teki kirjoittaa raivausprojektista vielä lisääkin, mutta säästän teidät siltä. JOS joskus pääsen niin pitkälle, että KonMarin sanoin tapahtuu "loksahdus" ja tulee sellainen olo, että just nyt on hyvä, palaan asiaan. Tai ehkä jo sitä ennen, jos ei meinaa alkaa loksahtelemaan :).