Sivut

torstai 22. helmikuuta 2018

PÄIVÄ ELÄMÄSTÄNI


Koska itse tykkään päästä kurkistamaan muiden ihmisten ihan tavalliseen arkeen, ajattelin tallentaa tänne myös yhden oman arkipäiväni mallia "perus".

Tässä siis ihan tavallinen keskiviikko 21.2.2018



Puolitoista tuntia pitää jättää pelivaraa.


Menen töihin yleensä vasta yhdeksäksi, mikä on hyvä asia, koska en kuulu kadehtimieni aamuihmisten kastiin. Paitsi että huomaan kyllä muuttuneeni  sillä saralla. Olisko ikäkysymys vai mikä, mutta enää ei tee ihan niin tiukkaa, vaikka kello soisikin tavallista aikaisemmin. (Todennäköisesti olen valmis perumaan tämän puheeni heti, kun kellot kohta taas vekslataan kesäaikaan).

Aamusuihku ei näin talvella myöskään kuulu suosikkeihini, mutta käyn silti, koska pipokaudella tukka tuntuu harmillisesti rasvoittuvan normaalia tiuhempaan tahtiin,  ja on pakko pestä joka päivä, vaikkei suositeltavaa olekaan. 

Siitä sitten muutama "aurinkoakin suurempi" (ukkelin ilmaisu) paplari päähän ja keittiöön, jossa ensitöikseni avaan sälekaihtimet, vedän verhot sivuun ja zuumailen päivän kelin, joka viimepäivinä on ollut varsin rapsakalla pakkasella varustettu, mutta ihanan valoisa ja aurinkoinen. 

Aamupalani olen jo niin monta kertaa tänne kuvannut, että itseäkin jo kyllästyttää, joten siitä ei nyt tällä kertaa tule kuvaa, mutta aina syön kuitenkin samalla kun selailen läpi aamun paikallislehden.

Työmatkani on lyhyt, parisen kilometriä, joten useimmiten kävelen. Sikälimikäli ei satu laiskottamaan tai en kotona haahuile huomaamattani niin kauan, että tiedän myöhästyväni. Silloin on turvauduttava autoon.



Pipo päähän, kassi olalle ja matkaan. 


Pakkasta oli tänä aamuna parisenkymmentä astetta, muttei tuntunut missään, koska oli tyyni keli ja tarpeeksi vaatetta päällä.



Perillä. Joskin otin kuvan vasta, kun lähdin töistä. Ihanan kirkas taivas.


Työpöytäni on iso, mikä on hyvä asia, koska tarvitsen tilaa, mutta samasta syystä siihen on myös liiankin helppo antaa kaiken kasaantua niin, että tuloksena on hallittu kaaos. Hallittu siksi, että itse kuitenkin tiedän, missä mikäkin paperi on, vaikkei homma järin järjestelmälliseltä varmaan ulkopuolisen silmin näytäkään.. Olen kuitenkin ajatellut asian niin, että joko teen töitä tai siivoan pöytää, joista  ensimmäinen on kuitenkin se, josta minulle maksetaan, joten keskityn hyvällä omallatunnolla siihen. Ja pääsee siivoojakin helpommalla, kun sopimukseen kuuluu, että vain "vapaana olevat tasot" pyyhitään, joten oman pöytäni voi suosiolla jättää väliin :). Paitsi kerran vuodessa, kun tyhjennän sen kesälomalle lähtiessäni. 



Työn alla kahden identtisen kolmen asunnon kokonaisuuden materiaali- ja tarjouslaskenta Norjaan.


Työni on aika monipuolista, mutta tänään oli tarjouslaskentapainotteinen päivä. Vaatii keskittymistä, seesteisen mielentilan ja rauhaa, että sujuu. Jos tulee paljon keskeytyksiä, joutuu aina aloittamaan homman uudestaan miettimällä mihin jäi ennenkuin tuli "häirityksi" . Toisinaan laskenta sujuu kuin itsestään (tänään oli sellainen päivä) ja saa aikaiseksi paljon. Joskus taas takkuaa niin, että on parempi keskittyä välillä muuhun ja ottaa piirustukset työn alle, kun on taas parempi hetki.



Parempi puoli kameraa kohti. Toinen ei enää kestä päivänvaloa.


Otan usein "salikassin" mukaan töihin, koska liikuntakeskus, jossa käyn, on samassa Finlaysonin vanhassa kutomorakennuksessa kuin työpaikkani. Voin mennä puntille joko ruokiksella tai suoraan töitten jälkeen, jos virtaa tuntuu riittävän. Jos ei, en mene, koska väsyneenä punnertamisesta ei tule kuin kiukkuiseksi.

Tänään päätin jättää salin väliin ja satsata hiihtoon, jos vaan pakkanen illaksi laskee vähänkään siedettäviin lukemiin.

Kävin kumminkin ruokiksella pikaisesti nappaamassa muutaman kuvan liikuntakeskuksesta, jota tekisi mieli esitellä enemmänkin, koska se on oikeasti ihan super! Ja uskallan väittää, että montaa yhtä kaunista ei Suomesta löydy. Turhaan ei ole yrittäjää palkittu useampaankin otteeseen monella eri saralla. Arvostan suuresti sinnikästä työtään, jota on jo reilut pari vuosikymmentä ainakin tehnyt tämän seudun asukkaiden terveyden ja hyvinvoinnin eteen.



Kauniissa portaikossa on hyvä puuskuttaa ottaa alkulämmöt.
Ja jos tulen töistä suoraan, tulee kerroksia kavuttua yhteensä kuusi. 
Ensin kolme alas ja toisesta rappukäytävästä kolme ylös. 



Ison jumppasalin yli kolme metriä korkeista ikkunoista on 
näkymät kolmeen eri suuntaan kaupungin kattojen yli. 


Koska porukkaa oli tälläkin kertaa reenailemassa, kuvaaminen oli pakko rajata yksityiskohtiin, joille liikuntakeskuksen naisyrittäjällä on todellakin silmää. Kaikki mätsää mielestäni upeasti sekä mittasuhteittensa että tyylinsä puolesta punatiilisen rakennuksen henkeen ja huonekorkeuksiin. Kuvaajaa on syyttäminen, jos ei kuvista hahmotu.






Pieni pala kuntosalia, jossa käy kaikenikäisiä, -kokoisia ja -kuntoisia miehiä, naisia, tyttöjä ja poikia. Lisäksi kuntoutettavia fysioterapian tai viereisen palvelutalon puolelta. Ainoastaan bodareille sali ei sovellu, mutta heitä varten on hyvät tilat toisaalla kaupungissa.  Ja itse olen ihan tyytyväinenkin siitä, että niitä kaikkein raskaimpia painoja ei tällä salilla "heitellä", koska sattumoisin työskentelen suoraan alapuolella ja saattaisi arveluttaa vanhojen rakenteiden kestävyys. Joskin aika monta (kymmentä) tonnia ovat painaneet tilassa aikanaan sijainneet valtavat kutomakoneetkin.







Seinällä olevaan motivaatiotauluun on saanut kirjoittaa vastauksen kysymykseen "Mikä motivoi sinua juuri nyt?". Itseäni lämmitti erityisesti tuo "kireenä arkkuun" :). 


Teksti naisten pukuhuoneen peilin alla.



Myös Bond käy täällä. 


Sen lisäksi että enimmäkseen kokonaan kuvieni ulkopuolelle jääneet tilat ovat kauniit, monipuoliset ja avarat, myös liikuntakeskuksen henkilökunta on ihan superia, ja laitteet ja tarjonta niin kattavia, että niitten puutteesta ei todellakaan jää liikkuminen kiinni. Lukkarista löytyy kaikki LesMillsin jumpat, kahvakuulaa, pilatesta, toiminnallista harjoittelua, crossfittiä, tanssia, venyttelyä, kehonhuoltoa, vesijumppaa ja mitä lie vielä lisäksi, en edes muista kaikkea. 

Mutta meinaa nyt venyä vähän pitkäksi tämä osio. On vaan niin oleellinen ja tärkeä osa omaa arkeani, että ei voinut välttää.

Yleensä kävelen töihin ja takaisin jämptisti samaa reittiä, mutta tänään päätin poiketa kirjaston kautta katsomassa, josko sieltä löytyisi yhtä tiettyä kirjaa (Huonekasvien henkiinjäämisopas..).

Ei tee suurta lenkkiä, ja koska tänään tuli lounaalla syötyä omiin tarpeisiin nähden liikaa, ei ollut vielä nälkäkään niinkuin yleensä, joten ei tarvinnut senkään takia kävellä suorinta tietä.





Myös kirjasto sijaitsee Finlaysonin vanhassa miljöössä, mutta ei Kutomon, vaan Kehräämön alueella, joka sekin on varsin kaunis kokonaisuus. Etenkin kesällä. Ja tykkään, kun kaikki vanhat rakennukset on molemmissa paikoissa otettu hyötykäyttöön, eikä jätetty tyhjilleen tai pahimmassa tapauksessa purettu pois uuden tieltä.









Kaikki kirjan painokset olivat lainassa, joten tein siitä varauksen ja palasin kotiin tyhjin käsin.





Näin pienenä yksityiskohtana pakko sanoa, että olen edelleen hämmästynyt siitä, että taivuin kokeilemaan eteisessä KonMarin vinkkaamaa pystyviikkausta, jota ensin pidin ihan jonninjoutavana humpuukina. Ja vielä hämmästyneempi, ja samalla iloinen, olen siitä, että näyttää tosiaan toimivan. Jopa minä olen saanut laatikkoni pysymään suhteellisen siivossa järjestyksessä siitä lähtien, kun sen muutama kuukausi sitten siivosin. En melkein usko itsekään. Joskin laatikkoa alunperin järjestäessäni karsin sieltä huiveja, pipoja ja kintaita melko rankalla kädellä ja jätin jäljelle vaan ne, joita päivittäin, tai ainakin usein käytän. Hiihtohanskat ja pipot säilöin toisaalle ja kesäpipot (juu, niitäkin tarvitaan) myös.

Yleensä syön ihan kunnon ruokaa, kun pääsen kotiin, mutta tänään tuli tosiaan tankattua sen verran lounasta (koska luulin meneväni salille), ettei tehnyt mieli mitään. Pakotin itseni kuitenkin syömään edes valmiin jugurttituorepuuron ja puolikkaan banaanin.





Ukkeli on opettanut huilaamaan töitten jälkeen hetken, mikä oli alkuun itselleni vaikeaa, mutta itseasiassa ihan hitsin hyvä tapa. Jo se riittää, että menee edes muutamaksi minuutiksi pötkölleen, tai parhaassa tapauksessa nukahtaa niin, että käy unessa, mutta herää samantien. Virkistää ihmeesti, mutta aika pitkän harjoittelun omalla kohdallani kyllä vaati.

Pakkanen laski kymmenisen astetta aamusta, joten päätettiin lähteä hiihtämään jonkunmoinen lenkki. Jos vaikka saisin kulutettua ylimääräiset pitovoiteet pohjista ennen reilun viikon päästä alkavaa lomaa.

Sitä ennen kuitenkin kastelin kukat, koska muistisääntöni mukaan Keskiviikko = Kastelupäivä.

Uutta viherystävääni Vihvilää tosin saa kastella melkein joka päivä, koska juo kaiken, mitä juurelle kaadetaan. Mutta myös palkitsee kasvattamalla noita hauskoja suikeroitaan ihan silmissä.



Junicus spiralis





Heitin molempien hiihtimet takakonttiin, mutta ukkeli päättikin viime hetkellä lähteä uimaan, joten nostin sitten hänen kamppeensa takaisin seinustalle kontista kolisemasta ja jätin vain omani sinne. Tai niin siis luulin, kunnes ladulle päästyäni havaitsin, että kappas vaan, kun onkin yksi lyhyt ja yksi pidempi sauva kyydissä. Mutta eipä se ole niin tasaisen priimaa meikäläisen meno muutenkaan, joten en antanut haitata. Sukset sentään oli molemmat omat, joten ei sen kummempaa hämminkiä.

Hiihtäminen on ihan mukavaa silloin, kun se sujuu, mutta kaikkin parasta siinä kuitenkin on se, kun se loppuu :). Olo on lenkin jälkeen ihan hitsin hyvä. Ja samalla vähän voittajafiilis, koska kevyeksi en voi hommaa omalla kohdallani kehua. Itseasiassa olen ajatellut kysäistä joltakulta noin parivuotiasta lasta kaveriksi lenkille, niin olisi samantasoista seuraa.






Puoli seiskaksi viriteltiin pojan illan jääkiekko-ottelu tietsikan (käyttääkö kukaan enää moista sanaa vai kuuluuko niihin aikoihin, kun oli ATK-opetusta ja mikrotukihenkilöitä..) kautta vintin telkkariin.

Kaverin vinkistä tilattiin fanseat.com-palvelu, joka näyttää kaikki Mestis-pelit ja ihan kaikki mahdolliset muutkin lajit seurojen itsensä tuottamina erittäin edullisella 7,90 euron kk-maksulla. Ihan huippua. Näkee poikaa edes ruudun kautta. Meillä kun ei olisi mitään mahdollisuuksia matkustaa ympäri maata pelejä paikan päälle katsomaan. Ja itse olen myös sen sortin jännittäjä, että kotonakin katson mieluiten nurkan takaa tai sormien välistä...


Myös kotimainen Leijonan luola kuului illan ohjelmistoon. Tykkään siitä jostain syystä tosi paljon. Eniten toki silloin, kun joku on keksinyt jotain sellaista, johon saa Leijonan tai useamman mukaan. Tulee sellainen Jess-fiilis! Mutta tykkään myös leijonien, erityisesti Saga Forssin, sivistyneestä ja kohteliaan diplomaattisesta tavasta perustella senkin, jos eivät ole kiinnostuneita. Ainoastaan Kim Väisänen kuulostaa välillä tosi tylyltä ja epäkohteliaalta töksäyttelyineen. Siitä en tykkää. Joskin hänkin tuntuu onneksi pehmentäneen tyyliään matkan varrella.

Samalla kun töllään telkkaria, tulee aina myös venyteltyä lattialla, mikä ei ole huonompi homma ollenkaan. Käy näppärästi siinä sivussa.





Ylläolevassa kuvassa on meidän olkkarin vakiokalustoa eli putkirulla ja jääpallo, jonka pyörittely jalkapohjien alla on aika jäätävää, mutta hyödyllistä hommaa.  Ja lisää rekvisiittaa, kuten käsipainot ja erivahvuisia jumppakuminauhoja löytyy säilytysjakkaran sisältä. Piikkimatto on jo niin riekalainen, ettei päässyt kuvaan. Mutta matkoille mukaan pääsee aina, koska en pärjää ilman sitä.

Vaan siinäpä se alkaa olla meikäläisen peruspäivä iltapalaa vaille valmiina. Ja jos joku nyt miettii, että enkö tehnyt mitään ns. kotihommia, niin vastaus on, että en. Paitsi tyhjensin tiskikoneen.

Nyt kun ollaan ukkelin kanssa kahdestaan, ei oikeastaan edes ole mitään tehtävää. Tiskarin täyttyminen kestää kokolailla viikon, ja pyykkikoneen vielä kauemmin, joten ei tässä ihan alvariinsa tarvi ainakaan niitten puitteissa höntäillä. Sen enempää kuin ruuanlaitonkaan. Paitsi että silloin kun pitkää työpäivää tekevältä, omillaan, mutta samassa kaupungissa asuvalta kuopukselta kilahtaa whatsappiin viesti, jossa kysyy, voisiko tilata "sitä äitin hyvää makaroonilaatikkoa", olen alta aikayksikön valmiina kuin partiolainen. Oikeasti kivaa tuntea itsensä vielä edes joskus tarpeelliseksi.






Nukkumaan menen yleensä aika pian kympin jälkeen. Viimeistään puoli yhdentoista maissa. Ihan vaan siksi, etten keksi mitään hyvää syytä roikkua hereillä sen pidempään. Ja tänään, kun ostin ensimmäisen kerran todella pitkästä, pitkästä aikaa pari tarjoushintaista lehteä, sänky kutsuu vielä tavallista aiemmin.

Mutta siinäpä se sitten vissiin. Näitä itseään suht samanlaisena toistavia arkipäiviä mahtuu tusinaan ainakin kymmenen. Joskus toki jotain muutakin Ja vaikka tasaisena toistuva rytmi välillä tympiikin, enimmäkseen tykkään kyllä arjestani ihan tällaisenaan.

Ja tykkään myös kotikaupungistani, jota en ole liiemmin täällä tuonut julki. En edes oikein tiedä, miksi en, mutta koska moni teistä jo tietää, ja osa ehkä tämän postauksen kuvien perusteella arvaa, että asun Forssassa, niin tuleepa sekin nyt tässä kerrottua. Harmillista on, että kaupunki tuodaan usein esiin negatiivisessa valossa tai vaihtoehtoisesti "Helvetin tulirotkona", joka ei mielestäni ole ollenkaan ansaittua. Olkoonkin, että itsekin joskus nuorena vannoin, että "Forssaan en ainakaan ikinä muuta", täällä on ollut ihan hyvä elää ja asua. Toivottavasti sen voi näitten arkisten rivieni välistä aistia.

Ja tähän loppuun vielä ihan älyttömän iso kiitos kaikille teille vertaistukea edellisen synkistelypostaukseni tiimoilta lähettäneille.

Kivaa olisi lukea myös teidän muiden ihan tavallisesta päivästä, koska arkikin taitaa meillä kaikilla olla aika erilainen.



torstai 15. helmikuuta 2018

ITSESÄÄLIÄ


Ihmisen elämä on välillä niin kummallista. 

Juuri kun ehtii tuuletella, että kaikki on hyvin ja energiaa piisaa ja mitälie yltiöpositiivista, niin eikös vaan seuraavana hetkenä tunne olevansa pelkkä maan matonen, joka möyrii itsesäälin mullassa, eikä edes tiedä, haluaako päästä sieltä pois vai hautautua mieluummin kokonaan.






Mieli on ollut jostain syystä ihan plääh viimeiset pari viikkoa, enkä edes tiedä, miksi. Tai tiedän osittain, mutten kokonaan. 

Ihan niin syvälle en kuitenkaan kuvitellut vaipuneeni, että Neste K-huoltoasemien mainoslaulu laittaa nyyhkimään :). Oikeasti jotenkin vaan uppoaa niin hyvin tähän mielentilaan, että ihan odotan, milloin mainos taas jostain tuutista tulee. Yhyyyy...



MAAILMA ON KAUNIS

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille 
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille 
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta vaistota viesti suuremmasta 
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille 
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus


(Sanat Vexi Salmi) 



Kertymä keittiön pöydällä


Huomenna perjantaina on syntymäpäiväni (ei tarvi onnitella), ja vaikka on iloinen asia, koska todistaa, että olen elossa, niin siitäkin olen kehittänyt jonkunlaisen ihme itsesäälin aiheen. Kotona ei ole mitään, mistä juhlan huomaisi, ei ketään kaveria, eikä muka yhtään mitään, ja ukkelillekin osuu se vuoden ainoa menonsa justiin tälle viikonlopulle ja mitälie, mikä kaikki on ihan turhaa ruikutusta, koska eihän mulla ennenkään mitään juhlia ole ollut ja ihan hyvin olen pärjännyt. Enkä edes piittaa juhlista, enkä lahjoista (no okei, jälkimmäisen kohdalla ehkä vähän valehtelin). Enkähän myöskään itse ole tehnyt mitään asioiden eteen, vaikka ihan hyvin olisin voinut pyytää harvoja ystäviäni viikonloppuna iltaa istumaan, mutten ole pyytänyt. Koska ei kukaan kumminkaan tule, kun kaikilla on aina jotain muuta tärkeämpää... Voi mooses, miten sitä voikin välillä olla näin pöllö. Luulen, että ihmisellä vaan on välillä joku ihme tarve kehitellä itselleen niitä itsesäälin aiheita, vaikka kaikki on oikeasti hyvin. Lupaan ryhdistäytyä :). Siihen auttaa esimerkiksi hiihto suksilla, joihin mies kielloistani huolimatta ehti sutia niin tahmaiset pitovoiteet, että niillä tarpoessa ei kertakaikkiaan pysty ajattelemaan muuta kuin eteenpäin pääsyä. Tuntuu kilometrikin kympiltä.






Koska Maailma on kaunis-kappaleen alkuperäinen esittäjä on Irwin, joka ei nyt tässä mielentilassa pärjää Neste K:n naisäänelle, koitin kuukkeloida korvaavaa esittäjää ja löysinkin vanhasta Voice of Finlandista kaunisäänisen Jessica Uussaren version (linkki tässä toivottavasti). Kaunista. 



Yksinäinen


Oikeasti mikään ei ole oikeasti huonosti. Laitetaan Neste K:n piikkiin koko homma :). Saisi kyllä tarjota edes kahvit tästä hyvästä.


Luonnikasta viikonloppua!  


keskiviikko 31. tammikuuta 2018

TIU TAU TAMMIKUU


Tittididii.... 

Siinä pikku fanfaarit historian ensimmäisen kuukausikovakollaasini kunniaksi. 

Oikeasti en uskonut, että saan tällaista ikinä aikaiseksi, koska kuvia on tullut otettua niin vähän, mutta näköjään siitä pienestäkin määrästä saa ihan mukavasti kaavittua muistoja kasaan. Aikas kiva juttu sinällään.






Vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissä ukkelin kanssa kaksin kotosalla niinkuin jo muutamana vuonna aiemminkin. Eikähän sitä sen kummempaa humua enää kaipaakaan. Ehkä ennemminkin niitä aikoja, kun poikain kanssa oltiin kaikki mahdolliset Rakettikeiju-lehtisistä leikatut tarjouskupongit taskussa aina ensimmäisinä autoliikkeen oven takana, kun rakettimyynti alkoi. Sieltä sitten neljä muovikassillista Kissanpieruja ja Pikkukiinalaisia kainalossa lähdettiin kotiin. Ja minä tietysti myyjälle vakuuttelin, että juu, en tietenkään anna poikien mitään sytyttää, vaan ihan itse aion kaikki pamautella menemään. Mutta varmuuden vuoksi ostin kuitenkin kahdet suojalasit (itselleni nekin tietty)...  

Mitään varsinaisia uudenvuodenlupauksia en tehnyt, mutta jonkunlaiseksi tavoitteeksi otin sen, että opettelen olemaan itseäni kohtaan vähemmän vaativa ja suhtautumaan elämään muutenkin jotenkin rauhallisemmin ja murehtimaan vähemmän. Aika hyvään alkuun tunnen sillä saralla päässeeni, vaikka tietoista muistuttamista välillä vaatiikin.

Päätin myös, etten yritä väkisin keksiä uuteen, tyhjään vuosikalenteriini mitään fiksua kirjoitettavaa, jos ei siltä tunnu. Mutta niin vaan sinne on kertynyt joka päivälle joku muistiinpano. Ei etu- vaan jälkikäteen. Niinkuin nyt vaikkapa jotain niinkin hohdokasta kuin öljysäiliön täyttöpäivä, joka tosin on paljon tähdellisempi tieto kuin joku hieno elämänviisaus tahi aforismi. Eivät paljon auta siinä kohtaa, kun talo pakkasilla kylmenee. 






Enimmäkseen kurjat kelit olen tietoisesti jättänyt ilman sen kummempaa huomiota, koska ulos on päästävä joka tapauksessa. En pärjää ilman raitista ilmaa. Hajoaa pää. Eikähän uloslähtö mielestäni ole oikeastaan edes asenne-, vaan asustekysymys. Ainoastaan jatkuva liukkaus hermostuttaa.

Mieli on päivästä riippuen soutanut talven ja kevään välillä. Toisinaan sitä toivoo, että tulispa vihdoin se kunnon talvi ja lunta, ja toisinaan taas tuntuu, että voisi suoraan hypätä hiirenkorva-aikaan. Ehkä eniten kuitenkin olen kaivannut kirkkaita keväthankia, joilla pääsisi sutjakkaasti suksimaan. (Aina yhtä idyllinen ajatus, kunnes talven ensimmäisen lenkin hiihtokunto toisin todistaa).

Keväisiä värejä olen kantanut kotiin tulppaanien muodossa, vaikka vähän vierastankin muita kuin lemppareitani valkoisia.  Toisin kuin ruokalautasella. Ahdistun värittömästä ruuasta, josta tulikin mieleen jomman kumman pojan pikkujunioriajat ja se, kuinka joukkue valmentajan johdolla pohdiskeli, mitä kaikkia värejä ruokalautaselta voi ja pitäisi löytyä. En muista, kuinka monta väriä piti keksiä, mutta siinä vaiheessa, kun perinteiset kurkut ja tomaatit ja porkkanat oli mainittu, enempää ei millään meinannut löytyä, kunnes yksi pojista hihkaisi, että "Ruskea kastike" :D. (Pahoittelut, jos olen kertonut saman jo aiemmin, mutta oli omasta mielestäni hauska juttu).  






Lunta, pakkasta ja kauniita sinisiä hetkiä oli täällä tarjolla peräti kolmen peräkkäisen päivän ajan. Sen jälkeen tuli yöllinen vesisade, joka vei kaikki edellämainitut mennessään. Sääli, mutta kyllä me suomalaiset varmaan maailman sopeutuvaisinta kansaa ollaan, kun sitä jo päivässä unohtaa, mitä oli eilen. Taivaalta tulee mitä tulee ja niillä se on mentävä. Kuuluu asioihin, joihin ei voi itse vaikuttaa, joten pareen, kun ei sen enempiä mieti.

Lukuunottamatta viime viikkoa, tammikuu oli sellaista tavallisen tasaista eloa. Menin vaan itse sössimään, ja kaikista lupauksistani huolimatta lisäsin salilla vääriin liikkeisiin liikaa painoja, jonka seurauksena niska jämähti niin totaaliseen lukkoon, että maanantai-illan ja sunnuntai-aamun välisenä aikana pää ei kääntynyt senttiä enempää suntaan eikä toiseen. Jomotti vaan. Mutta nyt on taas jo ihan hyvällä mallilla ja pääsen jatkamaan harjoituksia. 

Eilen sain soiton, että marraskuun alkupuolella varaamani kirppispöytä vapautuu ensi viikolla. Alkoi jo vähän kaduttaa koko homma, koska tapoihini on kuulunut suhtautua myytäviinkin niin tunnollisesti, että kaiken on oltava tiptop-kunnossa, vaikka hintaa olisi muutama sentti. Ja tietty ne hintalapun kiinnitykseen käyttämäni nuppineulatkin sävy sävyyn myytävän tuotteen kanssa.. Huuh. Olisko vähän kehittymisen paikkaa tässäkin. Että josko vaikka vähän vähemmällä tällä kertaa...

Eipä tässä muuta kuin hauskaa helmikuuta!  

maanantai 22. tammikuuta 2018

KOLME HYVÄÄ ASIAA


Anu muisti mukavalla haasteella, jolla on hyvä aloittaa uusi viikko. Joskin ensimmäisen vastauksen kirjoitin jo lauantaina.


Kolme hyvää asiaa päivässäni:


Siivottu koti ja tuore, kotimainen tulppaanikimppu. Ihanan jämäkkä verrattuna edelliseen, joka oli vetelä jo alunperin. Liekö raukka paleltunut matkalla kauppaan.







Myös kirppiksellä tulevaa käyttöesineaskarteluani varten tekemäni täsmälöytö ilahdutti. Yleensä kun en ikinä löydä mitään etenkään silloin, jos etsin jotain yhtä ja tiettyä juttua. Tällä kertaa tärppäsi.





Hintalapussa luki "Kotelo" 2,50 eur.


Kolmas ilahduttanut asia oli kirpeän kaunis pakkaspäivä, jolta postauksen myöhemmät kuvat ovat peräisin.



Kolme hyvää asiaa minussa:

Painavasti sanottu, mutta siitä huolimatta uskallan sanoa olevani hyvä äiti. 

Olen ehdottoman oikeudenmukainen.

Olen saanut nopeat hoksottimet. (On muuten harvinaisen hassu sana ja piti oikein tarkistaa, olenko kuvitellut koko hoksottimet-sanan olemassaolon itse, mutta kyllä sille selitys sanakirjasta löytyi).











Kolme hyvää asiaa elämässäni:


Ykkössijalla kaikkein tärkeimmät eli pojat ja mies = perhe, jonka kanssa vedetään yhtä köyttä, tapahtui mitä hyvänsä.

Kiva koti.

Turvallisuudentunne.









Kolme hyvää asiaa tänä vuonna:


Tämä oli vaikea, koska en oikein osaa ajatella, miten tämä vuosi eroaisi muista.

Vastaan kuitenkin, että tekemäni tietoinen päätös alkaa suhtautumaan eteentuleviin asioihin lunkimmin, murehtia ja suorittaa vähemmän, on ikäänkuin huomaamatta alkanut tuottaa toivottua muutosta.

Olen lisännyt ja monipuolistanut liikuntaa iloisin mielin, suhtautunut työstressiin neutraalimmin ja nukkunut yöni paremmin. Ja koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, näistä asioista on muodostunut sellainen positiivinen kierre, joka tuntuu oikeasti kivalta ja rauhoittavalta.


Olen myös ottanut oikeastaan aika yllättäen, vaikkakin samalla pitkän pohdinnan tuloksena rohkean askeleen, jonka tuloksista en vielä tiedä. Onnistuessaan johtaisi merkittäviin muutoksiin ja omalla tavallaan ihan mielettömään vapauteen ja unelman toteutumiseen. Epäonnistuessaan taas pomminvarmaan pettymykseen, mutta silti olen iloinen ja vähän ylpeäkin itsestäni, että uskalsin.


Taisi tulla jo enemmän kuin kolme asiaa, muttei varmaan haittaa. 






Kolme hyvää asiaa blogissani:


Ei kahta sanaa siitä, mikä on parasta. Se on kaikki se aito vastavuoroisuus ja milloin mistäkin aiheesta kommenttikentässä käydyt kivat ja rakentavat keskustelut, joista olen päässyt osalliseksi. 

Koen oikeasti olevani ihan hitsin onnekas tänne muodostuneesta pienestä, mutta sitäkin tiiviimmästä ja aidommasta lukijapiiristä, tai ehkä jopa lukijaperheestä, jota ilman elämäni olisi paljon, paljon köyhempää, enkä oikeastaan edes halua enää kuvitella sitä vaihtoehtoa. Joutuisin luopumaan niin paljosta. 

Parasta on myös se, että olen vapaa kirjoittamaan mitä haluan mistä haluan ja milloin haluan. Ja yhtä vapaa myös pysymään poissa, jos muu elämä niin vaatii tai ei vaan muuten tunnu siltä, että mielen päällä on jotain kirjoittamisena arvoista. 








Tavoitteena oli vastata kysymyksiin ihan vaan ranskalaisilla viivoilla, lyhyesti ja yhdellä lauseella, mutta mönkään meni taas. Vaan ei se mahda olla niin justiinsa.


Sähkökaappiin maalatun pirteän perhosen siivittämänä haastan kolme bloggaajaa, joiden toivoisin vastaavan kysymyksiin:




Mutta vain, jos itse haluatte.






Siivet auki ja keväthankia kohti! 



Harmittaa, kun en tunnista lintuja, mutta olen varma, että joku kevätlintu on jo aloittanut viserryksen. Ihan selvästi aamulla kuulin.

lauantai 13. tammikuuta 2018

SAMA HIMMELI KESÄT TALVET


Meillä on sisääntuloeteisessä (eikähän meillä kai muita eteisiä olekaan) rakenteellisista syistä tuollainen korkea kolo liukuovikaapiston ja ulkoseinän välissä. 

Näyttää tyhjänä liian öööööö tyhjältä, mutten ole oikein keksinyt sinne koskaan mitään kivaa täytettäkään.  Joku iso viherkasvi on ollut ajatuksissa, mutta paikka on sikäli huono, että ulko-ovea kumminkin availlaan tämän tästä ja siitä tulee pakosti vetoa, jota harva kasvi kestää.

Kokolailla vuosi sitten ripustin koloon värkkäämäni olkihimmelin, joka on roikkunut siellä siitä asti ja passaa paikkaansa mielestäni hyvin. Kaikki muu onkin sitten ihan vaan vahinkoa.







Asetelma ei ole mitenkään harkittu, vaan Parolan Rottingista muistaakseni keväällä ostamani ihanan iso lyhty ja halkaisijaltaan vähän yli puolimetrinen tarjotin päätyivät tasolle odottamaan lopullista sijoituspaikkaansa, mutta siihen jäivät. Alkuperäinen suunnitelma kun meni mönkään, eikä kumpikaan sopinutkaan sinne, minne olin ajatellut. 

Myös kynttiläsäilönä tilapäisesti toimiva lasilyhty on näköjään parkkeerannut samoille sijoille, mutta tässä taannoin tulin siihen tulokseen, että oikeastaan sopivatkin kaikki sulassa sovussa samaan nurkkaan vallan mainiosti.  Parhaat päivänsä nähneet eukalyptuksen oksat kaverinaan.






Ei ollut alunperin näitä kuvia tänne edes tarkoitus laittaa, koska mieli on tavallaan jo keväässä, mutta näköjään päivän mittaan vaihtelee, ja näin iltaisin kynttilänvalokin vielä käy.  Aamulla sitten toivoo taas näkevänsä aurinkoa.



Nämä ei kuulu niihin "THE" tyynyihin, jotka lupasin aiemmin esitellä.


Kuva vintin sohvalta on Uuden vuoden aattoillalta, kun ukkeli jo oli koisaamassa ja itse kaupungin ilotulitusta  odotellessani räpsin aikani kuluksi muutaman kuvan.  Kovin on talvisia porotkin, mutta ei jotenkaan haittaa sekään, koska kauniit talvikelit ovat vasta viime päivinä rantautuneet näille seuduille. Ja jos nyt itseään kalenterista muistuttaisi, niin nythän siis itseasiassa on vasta tammikuu, joten talvi kuulunee asiaan.







Himmeli kiikkuu katossa vasta toista vuottaan, mutta lasikuistin palkeissa roikkuva oksa on jo vanha konkari. Milloin olen ripustellut siihen pieniä maljakoita valkovuokkoja varten, milloin pääsiäis- ja joulukoristeita tai tuikkulyhtyjä, mutta viime aikoina laiskuuttani tai muuten vaan ihan vaan simppelin valosarjan. Enkä kyllä muuta kaipaakaan.

On hitsin hankala kuvattava, joten ei näytä tässä niin kivalta kuin elävänä. Tai siis olevana.








Nämä kuvat piti ladata tänne illalla, koska aamulla on taas muuta mielessä. Eikähän tässä koko jutussa ollut mitään asiaa edes, mutta haluan kuitenkin osoittaa Tainalle, että pidin hälle antamani kukkalupauksen. Ja kiva kumminkin saada kuvat talteen, kun on kerran tullut otettua.



Ensi kerralla sitten taas niitä valkoisia ;)


Paitsi että toivotan kaikille mitä parhainta loppuviikonloppua, osallistun tällä Tainan perjantaimyysseihin. Osallistu sinäkin.