Sivut

torstai 26. marraskuuta 2020

KUN ETÄ JO ETOO

Etä-etuliite tulee jo korvista ja pelkkä sanan näkeminen tai kuuleminen saa voimaan lähes pahoin. 

Etätyö, etäkokous, etäopetus, etäopiskelu, etäyhteys, etäsitä ja etätätä... 

Vatsassa asti vellova tunne johtuu toki eniten etäilyyn johtaneesta syystä ja siitä, että kaikesta ajoittaisesta toiveikkuudesta huolimatta tunnelin päässä ei sittenkään näytä olevan valoa näkyvissä.


Tiistai-amuna 24.11.2020  uskoin vielä valoon

Mutta liikaa palstatilaa en halua sanalle antaa, vaikka aihe tavallaan alunperin aikomaani aihetta läheltä liippaakin. 

Piti nimittäin kirjoitella kotiin värkkäilemästäni työmukavuutta ja -motivaatiotakin lisänneestä toimivasta kotitoimistosta, mutta se saa nyt odottaa. Meni mielenkiinto, kun ensin kuuntelin uutisia uusista koronarajoituksista ja pian sen jälkeen poika lähetti viestiä Ranskasta, jossa palattaneen marraskuun 1. päivä alkaneen poikkeustilan jälkeen normaaliin vasta tammikuun lopulla. Tietää sitä, että urheiluhallit ja sitä mukaa pojan työ ovat katkolla vähintään kolmisen kuukautta, joista  ensimmäinen on jo mennyt käytännössä pienen asunnon neljän seinän sisällä lockdownin merkeissä. Silti poiskaan ei voi lähteä, eikä kotona pääse käymään. Huoh. On kyllä kaikenkaikkiaan niin paska juttu (sorit tästä), että piikikäs Kuningas Korona yksinvaltiaana määrittelee, mitä tässä maailmassa saa ja mitä ei saa tehdä. Ja kuka selviää ja kuka ei. 

Tiedostan paremmin kuin hyvin olevani onnekas, kun voin itse joka aamu päättää, lähdenkö toimistolle,  jossa meitä on nykyään maksimissaan kaksi, vai teenkö töitä kotoa käsin. Ja että ylipäätään on niitä töitä, joita tehdä. Kaikilla ei ole. Eikä kaikilla ole mahdollisuutta valita koti- ja lähityön tai -opiskelun välillä ja se ahdistaa, koska tiedän että se ahdistaa. 

 

24.11.2020 klo 9.16

En nyt muutakaan tähän hätään osaa kuin toivoa ihan täydestä sydämestäni jaksamista kaikille, joita Kuningas K ja/tai sen mukanaan tuomat uudet rajoitukset kohtelevat kaltoin tavalla tai toisella. Ja vaikka päätinkin, etten tätä erikseen mainitse, niin kirjoitan nyt vielä kuitenkin, että ei ole epäilystäkään siitä, miksi niitä rajoituksia on oltava. Silti koen, että aiheesta on oikeus ahdistua, jos siltä tuntuu niinkuin juuri nyt tekee. 

Palaan kotitoimistoaiheeseen joskus toisella kertaa. Nyt se ei tunnu hyvältä, vaikka onkin ollut itselleni iso ilon aihe.

<3

32 kommenttia:

  1. Oi miten upeat kuvat järvestä ja auringosta! Tiistaina oli täälläkin aurinkoa, mutta kun ehdin rannalle niin oli jo pilvessä.
    Vaikka mulla ei ole töitä enää, kun pääsin eläkkeelle, niin siitä huolimatta "etoo" tämä tilanne, jota vielä pitää kestää kevääseen asti (jos nyt pysyy hengissä) On todella hienoa ettei vielä ole oireita, mutta koskaan ei tiedä. En tapaa ketään koskaan. Tulee jos tulee ohikulkijoilta tai kaupasta.
    Alkaa tuntua, että olen ihan hajalla, ja vaan näyttelen "normaalia".
    Tähän vielä tuli ystävän tosi vakava sairaus,(aina on... mutta eipä ole toivoa) eikä pääse auttamaan mitenkään.
    Ainoa henkireikä on kävelylenkit, joita täällä saa vielä tehdä vapaasti, siitä pitää olla kiitollinen ja siitä että on vielä fyysisesti terveenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän sua erittäin hyvin Emilie. Ja justiin tota, että sitä vaan sinnittelee ja yrittää olla normaali, vaikka oikeasti toivoo, että kaikki olis vaan jotain pahaa unta, josta voi aamulla herätä ja sitten kaikki on taas niinkuin "vanhoina hyvinä aikoina". (Oikeasti on vaikea uskoa, että tätä on kestänyt vasta 8 kk, joka toki on liikaa sekin, mutta tuntuu lähinnä ikuisuudelta).

      Eilen olin niin masentunut, kun surin miniää, jonka isoäiti oli yksi tällä viikolla uutisissakin mainitussa hoivakodissa koronaan menehtyneistä. Tarvitsisi nyt poikaa tuekseen, joten surin sitäkin, että molemmat on nyt tahoillaan yksin ja poikakin jo vähän synkissä fiiliksissä, kun virus hallitsee elämää ympärillä ja on tavallaan "loukussa" siellä.

      Mulla on itsellä asiat ihan hyvin ja välillä tuntuu, etten ole edes oikeutettu ahdistumaan, kun on sentään mies rinnalla toisin kuin sulla <3 ja muilla, jotka joutuu kestämään tätä enimmäkseen yksin.

      Vaikka kävelylenkit välillä tympii ihan huolella, niin sen jälkeen, kun Ranskassa kiellettiin kaikki ulkonaliikkuminen, ymmärsin entistä paremmin, että sitäkään ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä, että voi lähteä ovesta ulos ja mennä sinne tylsällekin lenkille niinkuin me voidaan.

      Tiistai-aamu oli kaunis, kun valo edes vähän pilkahti. Koitetaan Emilie roikkua siinä valon syrjässä kiinni, vaikka vaikeaa onkin. Reilun kuukauden päästä alkaa uusi vuosi, josta toivottavasti tulee edeltäjäänsä parempi. Haluan uskoa niin.

      Poista
  2. Todellakin tässä alkaa loppua jaksaminen. Keväällä ajatteli, että ei tämä mitään, kyllä nyt hetken jaksaa olla eristyksissä jne, mutta nyt alkaa oikeasti tulla surku ja ahdistus, kun tilanne ei tunnu muuttuvan. Lisäksi kokee epäreiluutta ja ulkopuoliseksi jäämisen pelkoa, kun on myös niitä, jotka eivät noudata rajoituksia - tuntuu väärältä möllöttää itse kotona, kun toiset bailaavat, vaikka itsehän tässä tietääkin tekevänsä oikein.

    Kuormittaa myös jatkuva ohjeiden tulkitseminen ja arpominen, että mitä nyt uskaltaa ja voi tehdä. Esimerkiksi ystävien tapaaminen . Keväällä ja kesällä näki ihmisiä ulkona. Nyt on pimeää, kylmää ja märkää, joten ulkona tapaaminen on vaikeampaa. Ei ole kivaa mennä piknikille enää. Nyt olen sitten rajannut kaveripiiristä sellaisen muutaman ihmisen ydinpiirin, joita näkee silloin tällöin, mutta muita ei juurikaan. Tietysti senkin porukan kanssa sisätiloissa tapaamista tai edes samaan autoon istumista varten aina mietitään, että onko jollakulla kohonnut riski olla tartuttaja ja voidaanko olla tekemisissä.

    Kauniit kuvat kyllä jälleen. Meillä on ollut harvinaisen paljon aurinkoisia marraskuun päiviä. Nytkin paistaa aurinko (vaikka pian se laskee.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin kanssa tätä omaa mielentilaani verrattuna kevääseen, jolloin olin kai enemmän ahdistunut kuin nyt, mutta eri syistä. Silloin se oli enemmän sellaista ajoittain jopa paniikinomaista ahdistuneisuutta ja pakonomaista tarvetta seurata uutisia, kunnes totesin, että jos en lopeta sitä uutisten katsomista, ahdistun vaan lisää. Ja siitä se sitten jotenkin tasaantui ja kesällä elämä tuntui jopa ihan normaalilta. Kiitos siitä meidän ulkoilmaharrastuksen, joka sai jatkua lähes sellaisena kuin se on. Ja nyt sitten tilalle on tullut joku sellainen "joko taas" ja "eikö tämä koskaan lopu"-tunne. Ja omalla kohdallani tottakai vaikuttaa se, että poika on siellä missä on ja seuraan niin herkällä vaistolla tunteitaan, jotka on tähän mennessä pysyneet positiivisina ja on tsempannut minuakin, mutta nyt alkaa olla pientä luottamuspulaa tilanteen muuttumiseen havaittavissa.

      Pirullista tässä on justiin tuo, mistä itsekin kerrot, että ei voi tietää, onko jollain tartunta vai ei, kun ei näy päällepäin, eikä tartunnan saanut edes itse välttämättä tiedä.

      Mulla tuli kiire tuonne järven rannalle naapurikunnan puolelle, kun täältä kotoa käsin näin, että siellä aurinko todellakin aikoo nousta näkyville asti. Varmaan minuutilla myöhästyin siitä parhaasta valosta, kun aurinko ehti siinä välissä kiivetä alimman pilven taakse. Mutta edes vähän oli paljon.

      Koitetaan kestää!

      Poista
  3. Täällä on tänään paistanut hetkittäin aurinko, ihan oikea, joten on se tallella.

    Etätyöstä muutama sana. Itse olen (mieheni kanssa) niitä kyseisen työmuodon edelläkävijöitä. Aloitimme etätyön v 1994. Minulle se helpotti töitäni huomattavasti, koska 2-5 päivää useista viikosta olin matkoilla, lähdin kukonlaulun aikaan joko rautatieasemalle tai lentokentälle. Siten olisi ollut aivan järjetöntä ajaa ensin työpaikalle hakemaan salkku ja tavarat ensin. Kymmenen vuotta toimi hyvin ja siinä välissä asuin pari vuotta Britanniassa. Töissä vuoden ja opintovapaalla siihen perään toisen.

    Sen jälkeen luonnollinen siirtymämme olikin oma yritys kotona, samoissa työhuoneissa. Meillä etätyö on ollut koko työelämän organisoinnin pelastus.

    On harmi, että olet etäilyyn niin tympääntynyt, mutta vaikka kovin paljon emme koronaan voi vaikuttaa, niin kyllä se joskus helpottaa. Usko pois. Yritä löytää jotain hyvää siitä, että saat olla kotona, sitäkin on.

    Sitten tuo käveleminen. Me asumme isojen metsien reunassa ja lenkkimaastot ovat pihasta lähtien aina valmiina. En ole näinä vuosikymmeninä kyllästynyt maisemiin, vaikka toki lähteminen on joskus vaikeaa. Pers.. anteeksi, takamus ei irtoa nojatuolista millään joka päivä. Paisti kesällä järvelle.

    Nyt kun tietää elämän rajallisuuden ja näkee vierestä miten tärkeä tämä piha ja ympäristö on miehellenikin ollut, niin voin vain olla iloinen jokisesta kävelystä, jonka hän vielä jaksaa tehdä.

    Olen kuunnellut näitä koronasta valittavia (en tarkoita nyt sinua), enkä oikein ymmärrä sitä. Emme voi sille mitään, ainoastaan käyttää järkeä miten ja missä liikumme, että tauti ei tarttuisi. Korona etenee omia aikojaan ja siihen sopeutuminen on jonkunlaisen elämänkokemuksen mittari, näin ajattelen.

    Ranskasta minäkin kuulen uutisia. Kummipojan siskon perhe, 2 pientä lasta vanhempineen, on ollut Pariisin jälkeen maalla ja heillähän oli ukonaliikkumiskielto jo aiemminkin. Hankalaa elämää, mutta sielläkin molemmat vanhemmat onneksi voivat tehdä töitä kotoa käsin.

    Nokka pystyyn, Annukka, kaikki järjestyy aikanaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tainnut osata oikein ilmaista itseäni oikein, koska todellakin olen onnellinen tästä valinnanvapaudesta, jonka ansiosta saan tehdä töitä joko kotona (ja nimenomaan saan, ei ole pakko) tai voin lähteä halutessani toimistolle, jossa tartunta- tai tartuttamisriski on kokolailla täysi nolla. Mutta sensijaan sana "etä" ihan sanana ahdistaa, koska sitä hoetaan niin paljon. Ja siis ihan siksi, että se nyt vaan on osa niin monen arkea, halusi tai ei. Ja osa ei todellakaan halua. Että siinä mielessä on helpointa tämä kotoa käsin työskentely tällaiselle erakkoluonteelle, jota ei rassaa olla yksin. Ja nimenomaan yksin-yksin. Toista, jos olisi lapset vielä sen ikäisiä, että pitäisi oman työn lomassa huolehtia kotikoulusta ja "koululounaista" ym. Nostan hattua kaikille, jotka siitä kunnialla selviää. Myös lapsille.

      Suuresti arvostamani psykologi Pirkko Lahti sanoi joskus, että mikään ei ole ihmisen mielenterveydelle niin hyväksi kuin mahdollisimman pitkäkestoinen ja tylsäkin kävely. Ja olen pitkälti kyllä samaa mieltä. Aina ei kiinnosta tallata samaa metsälenkkiä tai samoja muita reittejä päivästä toiseen, mutta silti sen teen. Ihan sama mikä keli. Eikä koskaan kaduta, että tuli lähdettyä. Ja todellakin ymmärrän tuon mitä kerrot siitä teidän omasta pihasta (joka saamani mielikuvan mukaan on varsin laaja ja tarjonnut teille paljon mieluisaa puuhaa ja tilaa toteuttaa monenlaisia luovia juttuja). Se tuntuu samaan aikaan ajatuksena hyvältä ja lohdulliselta, mutta toisaalta tuli kyllä taas hirmu surullinen mieli miehen ja sinun puolesta. Ja justiin tällaisten asioiden takia en haluaisi olla se, joka valittaa turhasta, enkä mielellään muutenkaan, koska tuntuu, ettei mulla ole siihen oikeutta. Mutta nyt vaan oli sellainen olo, että en pysty muuhun.

      Ja kyllähän se kaikki aikanaan todellakin järjestyy niinkuin sanot. Lupaan pitää nokkani pinnalla ja enimmäkseen pystyssä. Sillälailla terveellä tavalla, en ylimielisesti.

      Kiitos taas viestistä ja kaikkea mahdollisimman hyvää sinne!

      Poista
  4. Ikäväähän tämä korona-aika on. Pitää vaan toivoa että rokote saataisiin mahdollisimman pian ja tilanne jollain tavalla helpottaisi. Näin eläkeläisenä ei tämäkään tilanne kauhean paljon normaalista poikkea. Joogan jätin suosiolla, mutta kutomassa olen käynyt vielä, sillä siellä meillä on hyvät turvavälit. Ystävien tapaamisia ei pahemmin olla harrastettu, mutta lasten perheitä sentään ollaan tavattu. Kunhan saisi pysyä terveenä, kestää tämä sitten kuinka kauan tahansa. Paha on tilanne nillä joiden ansiot ovat romahtaneet tämän tilanteen takia.
    Toivotaan uudesta tulevasta vuodesta valoisampaa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. JOS tästä nyt jotain hyvää koittaa väkisin hakea, niin ehkä se on se, että onneksi (inhoan oikeasti tätä "mutta onneksi...") ei tullut ihan puskista tämä tähän pimeään vuodenaikaan ja joulun alla, vaan kevään shokkijaksolta on jo kertynyt kokemusta sietämisestä ja uudenlaisista rutiineista. Oli vaan jotenkin niin ihanan normaali kesä (omassa tapauksessani pitkälti kokolailla entisellään säilyneen ulkoilmaharrastuksen ansiosta), että ei jotenkaan osannut odottaa, että nyt ollaan taas tässä tilanteessa. Mutta minkäs teet. Muuta kuin parhaansa jokainen omalta osaltaan.

      Olen vielä käynyt salilla kuntouttamassa olkapäätä, mutta siellä en koe oloa yhtään turvattomaksi, kun samoihin aikoihin on yleensä tosi väljää. Ja ohjeistukset laitteiden pyyhkäisemisestä desinfiointiaineella ennen ja jälkeen käytön on otettu tosi hyvin vastaan. Ei ole kummoinen homma etenkin kun tietää että on oma ja kaikkien etu. Ja edellytys sille, että paikka voidaan pitää auki. Ryhmäliikuntatunneille (pilateksessa käyn) on nettiajanvaraus, jonka ansiosta ryhmäkoot voidaan pitää sallituissa rajoissa.

      Omakaan elämäni ei ole hirveästi muuttunut, kun olen vähän erakkoluonne muutenkin ja voin tosiaan tehdä töitä siellä missä parhaaksi näen, mutta murehdin enemmän poikaa ja miniää (jonka isoäiti menehtyi tällä viikolla hoivakodissa koronaan :( ) ja kaikkia, joita tilanne rasittaa tai ahdistaa.

      Kyllä te pysytte siellä terveinä, kun olette niin huolellisia. Olen siitä varma.

      Parempaa vuotta tosiaan toivotaan ja hyvää viikonloppua Kristiina <3

      Poista
  5. Ihanat kuvat <3
    Kyllä tosiaan alkaa mennä hermot tähän tilanteeseen. Tuntuu, että puolet päivästä olen ihan tööt, kun maskia pitää pitää nyt koko työpäivän ajan. Olemme ulkoilleet paljon, että saisi edes hetken olla ilman maskia töissäkin. Koko ajan tuntuu, että sairastuneita löytyy vain lähempää ja lähempää ja saa pelätä, että koska itse sairastuu tai joku lähiperheestä. Poika siirtyy taas huomisesta lähtien etäopiskelemaan ja voin sanoa, että en nyt enää yhtään jaksaisi koko tätä hommaa, huoh.
    Tsemppiä sinnekin jaksamisen kanssa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin vaan kuvitella, millaista on yrittää touhuta lasten kanssa maski kasvoilla :(. Johan sitä alkaa pakosti happi loppua. Justiin eilen juttelin yhden tutun palomiehen kanssa, joka kertoi, että heidänkin pitäisi pitää töissä maskia koko ajan (ymmärsin, että silloin kun ei ole hälytystehtäviä) ja sanoi, että ei edes pysty, vaan pitäisi mieluummin vaikka painepukua kuin maskia, jonka takana pitää hengittää pelkkää hiilidioksidia.

      Teillä on siellä Uudellamaalla aika hurjat luvut, joten ymmärrän erittäin hyvin huolen. Ja sen, että nyt ei enää jaksaisi mitään e-opiskeluita, kun kodin pitäisi olla jokaiselle se lepopaikka kuitenkin.

      Kiitos taas kuvakehuista, viestistä ja tsempeistä kiva Outi ja huilauttavaa viikonloppua <3

      Poista
  6. no voi kökkö nuoren miehen (ja äitinsä!) tilannetta, saa harmittaa ja harmitella.

    Jonkinlainen K-väsymys taitaa vaivata melkein kaikkia tällä hetkellä. Totta kai tiedämme, mitä pitäisi ja mitä voi tehdä, mutta kun sitä epää etää tunkee joka tuutista. Ymmärrän täysin.

    Muutama viikko ja lähdetään kohti valoisampaa, ehkä nuo auringonnousut näyttävät silloin vielä upeammilta ja riemukkaammilta <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi nuori mies ottaa tilanteen selvästi paremmin vastaan kuin minä, joka olen tässä ehtinyt murehtia jos vaikka mitä lähtien peruutetusta lentoreitistä yksinäiseen jouluun ja kaikkea siltä väliltä. Ihana oli saada pojalta ihan oikea vanha kunnon käsinkirjoitettu postikortti, johon oli lockdownin ekoina päivinä kirjoittanut, että "tiedän, että iskä kyllä pärjää, mutta äidille entisen maalivahdin sanoin "Huoli pois", täällä kyllä pärjätään" <3. (Pahoittelut, jos olen tämän jo kertonut, mutta oli mulle niin tärkeä juttu, että saatan vahingossa toistaa itseäni). Mutta sitten kun oli kuukausi mennyt ja lockdownin piti päättyä ja pelien alkaa, huomasin, että poikakin oli jo vähän synkemmällä fiiliksellä, kun selvisi, että meneekin ainakin 3 kuukautta..

      Joo, 3 viikkoa taitaa tasan olla siihen, kun päivät taas pitenee. Silloin iloitaan kyllä ihan täysillä jokaisesta valoisasta lisäminuutista. Ja toivotaan, että muutenkin valoistuu tää koko elämä.

      Koska tiedän, että olet siellä jo vähän ripotellut joulun tunnelmaa taloon, toivotan mukavaa joulunalusaikaa ja ehkä sitä joulun odotustakin, joka itseltäni puuttuu <3

      Poista
  7. Ei varmasti oo helppoa nuorella herralla. Aikä äidillä, koska kokee sen kaiken, lähes tuplana. Ainakin, jos oot kuten minä. Ja oothan sä ;)
    Alkaa jo ahdistaa ja hermostuttaa ja jatkuva epävarmuuden tila töissä käy pieneen päähän.
    Sinnitellään päivä kerrallaan, ei kai tässä muutakaan voi. Ja annetaan armoa itselle. Nyt saa rötväillä ja tylsistyä ja kiukutella, jos siltä tuntuu :)
    Hurjasti tsemppiä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua alkoi naurattaa toi "Nuori herra", josta tuli mielikuva jostain elokuvan nuoresta prinssistä, joka ratsastaa valkoisella hevosella röyhelöinen paidankaulus tiukan puvuntakin alta pilkottaen ja jalassaan on tottakai puhtaanvalkoiset ratsastushousut ja kiiltävät saappaat. Heh :).

      Ja olenhan mä tosiaan. Ja tuplat (minimissään) on niin tuttua. Sitä on tosiaan nyt vaan puolikas, vaikka tiedänkin, että osittain murehdin ihan turhaan, koska asioilla on kuitenkin loppupeleissä tapana järjestyä, mutta silti paska tilanne. Eikä yhtään helpota se, että pojan tyttöystävän mummo oli yksi koronaan hoitokodissa menehtyneistä. Ja että hyvä ystäväni soitti kertoakseen saaneensa huonoja uutisia joukkotarkastuksessa :(. Että onhan sitä siinä sitten saldoa riittämiin yhdelle viikolle. Siksi hävettää valittaa, koska mulla ei ole hätää, mutta suren muiden hätää.

      Rötväilyn sijasta olen päinvastoin puuhannut mahdollisimman paljon kaikkea (mm raivannut vintin kauhukomeroita), että ajatus pysyy siinä mitä on tekemässä. Jos olen paikallani, ajatukset hakeutuu samantien synkemmälle puolelle.

      Tsemppiä ja halit sulle kans Helmis <3

      Poista
  8. Etä ei tosiaan ole munkaan juttu :( ei työssä, opiskelussa eikä sosiaalisessa kanssakäymisessä.
    Innostus opiskelusta himmeni, kun luentosalit vaihtui teamsiin. Seuraelämä on minimissään - teams/ pihalla tapaamiset eivät enää jaksa innostaa. Keväällä etätyö vei parhaat puolet työelämästäkin, tosin nyt taas pelottaa/ rasittaa puolestaan olla tuolla satojen teinien keskellä maski naamalla odottaen, koska taas siirrymme etään/ sairastun...
    MUTTA sama huoli kuin sullakin on kuitenkin päällimmäisenä: toinen lapsista on vuoden työkomennuksella Namibiassa.
    Eli symppaan täysillä sun fiiliksiä. Huoli on suuri. Pitää vain uskoa ja toivoa, että kaikki menee hyvin...
    Tämä syksy on kyllä ollut paljon lohduttomampi kuin kevät oli. Pientä pakottamista tsemppiin vaaditaan ihan joka päivä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teams on mun painajainen. Onneksi en sen kanssa hirveästi joudu tekemisiin, koska en vaan jotenkaan kestä niitä "tapaamisia" etenkään huonojen kuva- tai ääniyhteyksien päähän.
      Toki monelle monessa kätevä ja osin välttämätönkin työkalu, josta osa jopa tykkää tosi paljon, mutta tuskin olisi itselläkään opiskelutsemppiä, jos olisi pelkän etäyhteyden varassa. Plaah.

      Ja voihan Namibia. Kuulostaa äkkiseltään siltä, että toimivat (netti- ja puhelin)yhteydet ei olisi ihan itsestäänselvyyksiä, mutta toivottavasti olen väärässä ja pystytte kuitenkin edes pitämään hyvin yhteyttä. Se tässä nykyajassa sentään on hyvää aiempiin aikoihin verrattuna. En sitä silloin osannut kuvitella, kuinka iso huoli isällä varmaan oli, kun olin Persianlahden sodan syttyessä töissä Marokossa, jota sota tosin ei koskenut, mutta jossa kuitenkin ilmapiiri aikalailla kiristyi ja muuttui levottomaksi kuitenkin. Eikä ollut kännyköitä joilla soitella ja kertoa, että hengissä ollaan.

      Poika itse ottaa tilanteen mua paremmin ja koitan olla tartuttamatta omaa murehtimistani häneen, mutta tuntee kyllä äitinsä hyvin, kun kirjoitti lockdownin alussa lähettämäänsä postikorttiin, että "tiedän, että iskä kyllä pärjää, mutta äidille entisen maalivahdin sanoin "Huoli pois", täällä kyllä pärjätään".
      Toivon, että teillä on samanmoinen tilanne ja luottamus tulevaan siellä Namibian päässä on vakaa. Ei me äidit itsellemme mitään mahdeta <3

      Poista
  9. Ikävästä aiheesta huolimatta aika osuvia kuvia ja upeita. Kyl se valo vielä sieltä jostain kajastaa.

    Minähän olen myös onnellisessa asemassa et saan joka päivä mennä duuniin. Itse asiassa korona ei juuri mun elämään silleen vaikuta. Toki kaikki turvallisuus on otettava huomioon, eikä käydä missään jne. jne. Mut noin muuten, mä teen duunii ja viikonloput samoi himahommeleita kuin aina ennenkin.

    Mut nuorisolle (sun pojalle) tää on varmasti raskasta ja pistää suomeks sanottuna vituttaa. Kyllä minuakin välillä. Mut hei, ollaan onnellisia et ollaan terveitä ja hengissä, eiks vaan. Tsemppiä oikein tuplasti tai triplasti tai miljoonasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei kanssa ole omassa elämässä valittamista, kun voin joko mennä töihin tai tehdä niitä kotoa käsin. Ja muutenkin mun tekemiset on lähinnä ulkoilua tai muuta sellasta, mitä meiltä ei onneksi ole viety pois niinkuin isommassa maailmassa. Esim just siellä Ranskassa, jossa tosiaan sai käydä ruokakaupassa ja tunnin ulkoilla ja jos menee vähänkin yli, sakko on ekalla kerralla 150 euroa ja toisella 1500 euroa. Että hirveästi ei ole varaa riskeerata tai menee laakista pakkasen puolelle ansiot. Onneksi poika kuitenkin on siinä suhteessa tullut enemmän äitiinsä, että viihtyy ja pärjää ihan hyvin yksinkin. Toisin kuin ukkeli. Se olis kokoloppu, jos supersosiaalinen savolainen härkä vangittais sinne minikokoiseen asuntoon neljän seinän sisälle. Ei olis kellään kivaa :).

      Viime viikon saldona oli todellisiakin huonoja/surullisia uutisia ja olen siksi ottanut kaikki konstit käyttöön, että pystyisin olemaan ajattelematta niitä 24/7.
      Perjantain mm vietin kokonaan kaapissa. Hirvee raivausprojekti, josta ei tullut loppua, mutta vähän ees helpotti kun pääsin alkuun. Ja pystyin pitämään ajatukset pois murheista sen aikaa kun pyörin siellä pölyssä.

      Kiitos tsempeistä, ollaan onnellisia hengestä ja aattele, että 3 viikkoa enää, niin päivä alkaa pidentyä taas. Minuutin kerrallaan, mutta silti. Kyl me pärjätään, kun on kerran pakko.

      Poista
  10. Sama täällä, etä-etuliite nyppii jo ihan huolella. Varsinkin kun siirryin taas etätyöhön :( Se hyvä puoli tässä kyllä on, ettei tarvitse puhua tuntitolkulla maskin kanssa!

    Voi paskendaali tuota teidän pojan tilannetta. Harmittaa niin älyttömästi kaikkien niiden puolesta, jotka tästä tilanteesta joutuvat ihan kunnolla kärsimään. Silloin aina yritän lopettaa oman marisemisen ja muistaa, että mulla on kuitenkin kaikki edes suhteellisen hyvin. Lähetän etäjaksamista (hah) sinne Ranskaan! Ja sulle tietenkin myös 💛

    Mielenkiinnolla jään odottamaan kirjoitusta kotitoimistoratkaisusta. Mulla olisi tilaa ja mahdollisuutta "vaikka mihin" ja silti kökin päivästä toiseen tässä ruokapöydän ääressä ihan surkeassa asennossa. Joten hyviä vinkkejä otetaan vastaan!

    Kivaa viikkoa Annukka kaikesta huolimatta 💛💛💛

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olit mun mielessä, kun mietin tuntemiani ihmisiä, joille tiedän etätöiden olevan myrkkyä. Paitsi että sun perjantaipölinöistä sain sen kuvan, että et koe enää niin pahaksi ja että nyt siihen liittyy hyviäkin puolia. Mm se kokopäivämaskin välttäminen, joka on varmasti ihan hillitön helpotus, koska eihän siellä maskin takana riitä muuta kuin hiilidioksidia hengitettäväksi.

      Tilanne on paska juu, mutta poika onneksi ottaa sen rauhallisemmin kuin minä. Ei auta kuin koittaa itsekin ottaa päivä kerrallaan, eikä miettiä kaikkea mahdollista perutuista lentoreiteistä lähtien, kun en edes tiedä, voiko lähteä kotona käymään, vaikka pelejä ei voidakaan pelata. Ja eilen just luin Ranskan jääkiekkoliiton sivuilta pojan valmentajan haastattelun, jossa sanoi, että "Se mikä on varmaa, on se, että jokainen päivä vie meidät lähemmäksi seuraavaa matsia". Se auttoi muakin. Ja oikeitakin huonoja uutisia on menneeseen viikkoon mahtunut, joten välttelen valittamista, kun mulla ei oikeasti ole siihen aihetta. Suren vaan muitten puolesta ja koen jotain yleismaallista ahdistusta.

      Katotaan nyt, tuleeko mun ns. toimistosta lopulta kirjoitettua riviäkään, enkä tiedä, onko siitä vinkiksi kellekään, mutta kaikkein oleellisin siinä on reilu kuukausi sitten ostettu säädettävä sähköpöytä, joka on kyllä ollut ihan superhyvä! Ei tarvi enää kökkiä istuallaan koko päivää, kun voi tehdä töitä myös seisten niinkuin nyt enimmäkseen teen. Ja on auttanut olkapääongelmaan, kun pystyn säätämään korkeuden just eikä melkein sopivaksi.
      Loppuvarustus on koottu kotoa ennestään löytyneistä pitkään vailla käyttöä olleista jutuista niinkuin nyt vaikkapa pojan vanhasta isosta pelikoneen näytöstä, joka on huomattavasti yställisempi kuin läppärin pieni ruutu. Ja lasku- & lisätyötilaa tuli aikanaan niinikään pojan käytössä olleesta pari metriä pitkästä Ikean pöytälevystä, joka nyt on näppärästi tossa vieressä, kun sähköpöytä ei ole kooltaan mulle yksinään riittävä.

      Meilläkin työmielessä parhaan kokoinen pöytä olis ruokapöytä, mutta sen huono puoli on se, että siitä täytyy aina kerätä kaikki pois, koska en kestä sitä, että ruokapöydälle kertyy ylimääräisiä kasoja, enkä halua myöskään katsella niitä töitäni muulloin kuin silloin kun on ns. työaika.
      Vintin peräkammarista voin aina sammuttaa lähtiessäni valot ja palata sinne taas sitten aamulla. (Ainoo vaan, että tilasta on tullut vähän turhankin viihtyisä, enkä aina malttais lähteä sieltä).

      Kiitos ja samoin Emma <3

      Poista
  11. Tosi kurja tuo poikasi tilanne. :-( :-( Todella syvältä, kun ei pääse edes joulunviettoon, vaikka muuten olisi nyt aikaa.

    Mä en ole kärsinyt etäahdistuksesta, kun normaaliin elämään ei kuulu hirveästi mitään lähijuttuja. Tai siis kuuluu, mutta ei sillä lailla perinteisesti. Olen jopa ajatellut pari kertaa, että tulis nyt se korona, niin pääsisi siitäkin. Sairastaisin sen pois, ja sitten ei olisi enää pelkoa siitäkään, että tartuttaa muita. Paitsi että onhan niitä tapauksia, joille korona on tullut kaksi kertaa...

    Huomenna on jo joulukuun eka. Outoa, miten nopeasti marraskuu meni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelut Satu siitä, etten ole vastannut aiemmin. Tuskin enää tätä edes luet, mutta täällä on nyt tilanteet eläneet siinä määrin, että mun stressikäyrä on ihan tapissa, enkä meinaa oikein pystyä mihinkään.

      Päästäispä jo tästä tilanteesta eroon. Ei meinaa nyt jaksaa.

      Hyvää viikonloppua <3

      Poista
  12. Voi hitsi miten kurja tilanne, ettei poika pääse kotiin, mutta ei voi toimia sielläkään! Pah!
    Täytyy sanoa, että tää K on kyllä pilannut ihan kaiken ja tää vuosi on syvältä ja varsin poikittain.
    Itseäni ehkä hiertää eniten se, että me, jotka toivon mukaan olemme niitä hygieenisimpiä ja aseptisempia, käytämme kuonokoppaa päivästä toiseen hedarin uhalla ja happivajeesta kärsien, JA luemme samanaikaisesti jonkun saamarin Zedu de Lucan vuosisadan bileistä!! Siis WHAT!? Emmekä siis suinkaan yksin. Suurin osa tuntuisi olevan hyvin käyttäytyviä ja pyrkivän edes siihen, että saataisiin homma putkeen. Sitten osa porukasta perseilee (anteeksi!) ihan vaan "koska mä voin".

    Odotan työhuonejuttua! =)
    Odotan omalle kohdalleni vähän kärsivällisyyttä ja malttia. Tunnun kiehahtavan tämän korinan suhteen noin millisekunnissa.... hups. Ja anteeksi vielä.

    Ihanaa joulun aikaa!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki on nyt ihan hanurista, enkä meinaa just nyt oikein jaksaa mitään tai keskittyä mihinkään. Edes kivaan.

      Äläkä muuta sano. Ei tunnu koskevan samat säännöt kaikkia (Sedu nyt onneksi sentään ymmärsi perua bileensä).
      Ällönä esimerkkinä eilen ruokakauppaan edelläni mennyt paskahousu, joka ensin niisti ulkona suoraan käsiinsä, ravisteli isoimmat räät ja pyyhki loput housunlahkeeseen. Sen jälkeen meni täyttämään lottolappua, jonka ojensi myyjälle. Että näin.

      Työhuonejuttua odotan minäkin. Itseni tuntien ehkä turhaan.

      Parempaa joulunalusaikaa sulle ja perheelle <3

      Poista
  13. Eipä tässä oikein muuta voi sanoa kuin joulun odotusta- päivät menee tässä kotosalla. NO viikonloppuna lähdetään vanhemman tytön kanssa nuoremman luo käymään Heinolaan. Parempi niin kuin että hän lähtisi julkisilla tännepäin. Vävykokelas lupas tehdä ruokaa - ja tarkoitus on vähän naisporukassa lenkkeillä kun mun lonkka alkaa olla paremmassa kunnossa...
    Eiköhän tämä tästä <3



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun joulu kuulostaa oikeinkin mukavalta. Sitä kannattaa odottaa <3.

      Sori vähäsanaisuus, mutten meinaa nyt oikein pystyä mihinkään.

      Poista
    2. <3 ei aina tartte sanoa mitään
      En mä kyl vielä joulusta tiedä, miten/ missä sen vietän - ehkä otan sen rauhoittumisen merkeissä... välipäivät kyllä töissä
      Huomenna lähdössä tytön luokse

      Poista
    3. Taidan olla enemmän pihalla kuin kuvittelin 🙈. Luin sun viestin uudestaan ja ens viikonlopustahan siinä tosiaan puhutaan eikä joulusta.

      Hyvää Heinola-viikonloppua ❤️

      Poista
  14. Voi koronan paskiainen! Alkaa kyllä kyllästyttää ihan huolella! Tuli ihan yllätyksenä jotenkin, että taas se näin paheni. Vaasassa taitaa tällä hetkellä olla paras tilanne. Vielä hetken aikaa sitten oli pahin. Vähän huonosti seurailen noita tilastohommeleita, kun tulee tosiaan jo korvista pihalle. Tuo Ranskan tilanne on kyllä nyt ihan syvältä!! Toivotaan, että poika saa siellä aikansa jotenkin kulumaan. Onko ihan ookoo fiiliksellä kuiteskin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Kyllästyttää tosiaan.

      En enää luota mihinkään ennenkuin omin silmin näen, mutta nyt näyttäisi tilanteet muuttuneen niin, että poika pääsee ehkä sittenkin käymään jouluksi kotona. JOS ei lentoja peruta niinkuin niitä tässä viimeaikoina on peruttu ihan lyhyelläkin varolla ja JOS ei tule mitään sellasia rajoituksia, jotka estäisi tulon (esim rajojen sulkeminen niinkuin keväällä).
      Ja onneksi on ollut siellä lunkimmalla mielellä kuin äitinsä. Tai ainakin niin sanoo, koska tietää, millainen mestarimurehtija olen :).

      Onneksi teillä siellä Vaasassa on tilanne parantunut. Vaikkakin paljon odotettuja juttuja jäi teiltä silti väliin.

      Ei vissiin voi nyt minkään ja pakko vaan sopeutua ja koittaa hoitaa oma ruutu kunnialla, kun ei muitten puolesta voi kaikkea tehdä vaikka välillä haluaiskin (Ja sitten taas joskus ei haluais tehdä yhtään mitään).

      Pari päivää on paistanut aurinko ja sillä on kyllä ihan suora yhteys mun mieleen, joten just nyt on ihan jees olo.

      Kaikkea hyvää sinne ja tsemppiä venekerhoon :D

      Poista
  15. selasin juuri läpi sun Joulu-tunnistetekstit ja -kuvat - sain taas muutaman hyvän vinkin niin koristeluun kuin ruokailuunkin ja hyvän mielen. Tänä jouluna yksi perheenjäsenemme on ulkomaan työ- komennuksella, mutta koska hän ei murehdi, emme mekään, sillä eräänlaisella komennuksellahan tässä tilanteessa olemme kaikki - joulu tulee ja menee nopeasti!

    hannah

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihana viesti. Kiitos siitä ihan tosi paljon hannah ❤️. En olisi ikinä uskonut (ihan oikeasti en), että jostain mun postauksesta olisi vinkiksi mihinkään ja siksi menin ihan hämilleni tästä.
      Ja niin totta tuo, että jonkun sortin komennuksella tässä kaikki tosiaan ollaan. Samassa veneessä, jonka määränpää on tiedossa, mutta matkan kesto ei.

      Kiitos vielä ja hyvää joulunaikaa! (Itse lasken päiviä siihen, kun päivä alkaa taas pidentyä. Ei ole enää pitkästi)

      Poista

Kiitos kivasta kommentistasi