Sivut

tiistai 10. huhtikuuta 2018

MIELIKUVITELTUA ELÄMÄÄ


Olen tässä hiljattain lukenut kolme kivaa blogitekstiä, jotka kaikki inspiroivat mielikuvitustani niin, etten enää aina itsekään muista, mikä on totta ja mikä kuvittelemaani tarua.

Ensin Heli kirjoitti kivan ja ajatuksia herättävän tekstin otsikolla "Ihanne vastaan todellisuus". Sen jälkeen luin Tarun satukirjasta, millaista Tarun elämä olisi, jos sen voisi itse itselleen kirjoittaa.   Ja samaisen sadun innoittamana myös Helmi Nainen mielikuvitteli itselleen ihanne-elämän, josta löysin paljon samankaltaisuuksia niihin juttuihin, joita olen omassa pikku päässäni pyöritellyt.


***

Tässä omassa sadussani asuisimme kodissa, joka tulvisi valoa isoista ikkunoista avariin huoneisiin, joissa viihtyisivät niin ihmiset kuin viherkasvitkin.

Näkymät ikkunoista ulos avautuisivat rauhallisiin luontomaisemiin suurelle tontillemme, jonka reunamilla kasvaisi ikioma kangasmetsäkaistaleemme mäntyineen, mustikka- ja puolukkamättäineen, kanervineen ja jäkälineen. Mutta koska tonttimme olisi tosiaan iso, siellä olisi luontevasti tilaa myös koivikolle, luonnonkukkaniitylle ja japanilaiselle puutarhalle.



Kuva täältä


Meillä olisi myös ukkelin ikuisuushaave pihasauna, jonka terassille paistaisi kesäisin ilta-aurinko. Sen säteissä voisi kaikessa rauhassa istua vilvoittelemassa piilossa sivummalla asuvien, mutta mukavien naapureiden katseilta.



Kuva täältä


Tilaa olisi myös omille inspiroiville, avarille ja valoisille työ- ja harrastustiloilleni, joista löytyisivät asianmukaiset työkalut, tarvikkeet ja materiaalit niin puusepäntöihin kuin keramiikan valmistukseen ja piirtämiseenkin. Kaikki sievässä järjestyksessä ja omilla paikoillaan niin, että mitään ei tarvitsisi etsiä, eikä varsinkaan lähteä kaupasta hakemaan siinä vaiheessa, kun inspiraatio iskee. Tiloissa olisi myös valokuvausstudioni monenmoisine rekvisiittoineen. Ja ikoma pikku galleria, jonka seinille voisin ripustella makro- ja luontokuviani, joiden ottamisessa olisin taitava.



Työ- ja harrastustilani saattaisivat näyttää jotakuinkin tältä.
Kuva tallennettu täältä


Liikuntaharrastuksiini olisin palauttanut joogan, koska piharakennuksissamme olisi tilaa myös joogastudiolle. Samoin kuin puutarhassamme kesäisin. Ja vaikka joogaisin enimmäkseen joko yksin tai yhdessä ukkelin kanssa, järjestäisin kotonamme myös ilmaisia, ohjattuja joogahetkiä kaikille halukkaille.

Ammatiltani olisin sekä arkkitehti että huonekalusuunnittelija. Oma kotimme piharakennuksineen olisi peräisin omasta kynästäni, mutta yhdessä perheen kesken suunniteltu. Samoin kuin monet kotimme yksinkertaisen kauniit ja toimivat kalusteet, jotka olisin itse puusepänverstaallani kestävistä ja kauniista kotimaisista puulajeistamme valmistanut.




Kuvitteellisen työtilani kuva täältä  
Varmaankin muuttovaiheessa vasta, koska yhtään piirustusta tai välineitä ei ole levällään pöydällä.
Tuolitkin tilapäiset ja viherkasvit vielä tuomatta paikoilleen.



Myös tämä jo aiemmin omiin tauluihini tallentamani kuva täältä.


Minulla olisi myös oma viihtyisä liiketila kivalla paikalla kaupungissa. Siellä myytäisiin hyvää mieltä tuottavia, kauniita käyttöesineitä, joita tultaisiin ostamaan kauempaakin ihan vaan siksi, että nuori, iloinen ja osaava henkilökuntani olisi hoitanut työnsä niin hyvin, että heidän hyvä maineensa olisi levinnyt some-kanavissa ympäri Suomenmaan ja vähän sen rajojen ylikin. Itse en pyörisi liikkeessä häiriöksi asti, vaan luottaisin tiimiini täysin, ja olisin ainoastaan tukena ja turvana ja huolehtimassa käytännön asioista. Mitään voittoa en tavoittelisi, vaan riittäisi, että voisin maksaa työntekijöilleni kunnollista palkkaa, järjestää hyväntekeväisyystempauksia ja pitää toimitilat ja työkalut nykyaikaisina, viihtyisinä ja asianmukaisina. Itselleni riittäisi hyvä mieli, koska oman palkkani tienaisin yrittäjänä suunnittelutöilläni, jotka olisivat niinikään kysyttyjä erityisesti ihmislähtöisyytensä, toiminnallisuutensa ja elämäntilanteiden mukaan muunneltavuutensa ansiosta.




Kotimme ovet olisivat aina avoinna kaikille naapureille, ystäville ja yllätysvieraille, ja osaisin tuota pikaa loihtia arjesta juhlaa, kattaa pöydät kauniisti ja lastata ne täyteen herkullista, mutta samalla terveellistä ja tuoretta tarjottavaa, jonka raaka-aineet olisivat pitkälti peräisin oman pihamme yrttitarhasta ja hyötypuutarhasta. Loput lähiruokaa luomutiloilta. Luonnollisesti olisin myös innokas sienestäjä ja marjastaja, ja varastomme olisivat talvisin aina täynnä keräämiäni metsän antimia kauniisiin lasipurkkeihin ja siisteihin riveihin säilöttyinä.



Tämä kaunis kattaus löytyi täältä


Ukkeli saisi tehdä nykyistä mieluisaa työtään, mutta niin, että ei tarvitsisi kuunnella jokaista rasahdusta ja pelätä, milloin kallis työkalu leviää käsiin tai vaatii jotain mittavaa, tuhansien eurojen remonttia, vaan aina olisi käytössä ajanmukainen kalusto. Samoin kuin luotettava tuuraaja, joka olisi aina valmis tulemaan töihin, kun ukkeli haluaisi joskus pitää vähän lomaa. Päästäisiin pitkästä aikaa matkustamaankin, jos tekisi mieli.

Myös pojat mahdollisine perheineen eläisivät tahoillaan omaa unelmaelämäänsä, mutta välimme olisivat aina ja ikuisesti yhtä avoimet ja lämpimät kuin nytkin, ja kaikille olisi aina kodissamme paikka, johon tulla niin pitkäksi aikaa kuin haluaa. Vaikka asumaan.

Mieleltäni olisin seesteisen rauhallinen, enkä murehtisi turhaan tulevista. Olisin myös aina hyväntuulinen ja sopivan energinen, koska nukkuisin yöni hyvin ja heräisin aamuisin virkeänä uuteen päivään.




Sen pituinen se.

Millaista olisi sinun satuelämäsi?

maanantai 2. huhtikuuta 2018

MITÄ MINULLE KUULUU?


Ystäväni Emma Harkituista herkuista lähetti kivan haasteen kyselemällä mitä minulle kuuluu.

Miten voit?

Kiitos kysymästä. Ihan hyvin.

Palailtiin justiin pääsiäisen vietosta Vierumäeltä, ja olo on helpottunut, kun selvittiin lumimyräkästä kunnialla. Miehellä tosin ei ollut siitä epäilystäkään, koska oli kuskina, mutta itse olen vähän säikky, jos en erota tietä pellosta.

Mitä toivot tällä hetkellä?

Että keksisin, miten saisin keittiössä toteutettua haluamani pintaremontin/muutoksen niin, että se ei maksaisi juuri mitään, eikä olisi millään lailla työläs, mutta lopputulos olisi mieluinen. Mission impossible luulen ma. Etenkin, kun en vielä ole keksinyt, mitä tarkkaan ottaen muutokselta edes haluan.

Mitä olet syönyt tänään?

Hotelliaamiaisen ja pari palaa eilisillalta jäänyttä pizzaa, joka oli muuten ehkä parhaita tilaamiani ikinä. Täytteiksi valitsin kylmäsavuporoa, latva-artisokkaa, kirsikkatomaatteja, punasipulia ja rucolaa. Nam. Ei ollut yhtään suolaista, eikä rasvaista. Toisin kuin ukkelin toivepizza, jossa oli salamia, broileria, pekonia ja aurajuustoa. Kuulemma ihanteellinen rasva-suolatasapaino.






Mikä on suosikkihedelmäsi?

Anteeksi tämä, mutta ei mikään.

Kaikki hedelmät tuppaavat olemaan omaan makuuni liian makeita. Ja liian työläitä, koska en tykkää kuorimisesta. Mutta kumpikaan edellämainituista ei tarkoita, ettenkö silti söisi hedelmiäkin. Satun vaan olemaan  vannoutunut marjaihminen, joka tykkää enemmän kirpeistä ja happamista mauista.




Oman pihan puolukoita viime elokuulta.


Mitä ajattelit tehdä huomenna?

Töitä. Kaikki muu on plussaa, mutta yleensä se ensimmäinen pidemmän vapaan jälkeinen työpäivä verottaa sen verran, ettei mitään huomattavaa energiapiikkiä ainakaan ole todennäköisesti tiedossa. Saa toki tulla, jos on tullakseen.

Kenen kanssa nukuit?

Ukkelin niinkuin aina.

Mitä luet tällä hetkellä?

En edes yritä vastata tähän mitään kultturellia tai muuten sivistynyttä, koska huijaisin. Oikeasti en edes muista, milloin olen viimeksi lukenut jonkun muun kirjan kuin jonkun lukuisista selfhelppi-oppaista. Nytkin on pöydällä odottamassa Huonekasvien henkiinjäämisopas hortonomisesti heikkotaitoisille, mutta en ole päässyt vielä alkuun. Ja kasvit voivat ainakin toistaiseksi oikeinkin hyvin, joten ei vielä akuuttia hätää.





Viimeksi katsottu elokuva?

En muista tätäkään, mutta Antti Tuurin Pohjanmaa on parhaillaan meneillään olkkarissa ja aion kohtapuoliin liittyä ukkelin seuraan.

Kuka soitti sinulle viimeksi?

Pikkuvelipuoli.

Kolme viimeksi tullutta tekstiviestiä?

Olisin niin toivonut, että kukaan ei olisi ehtinyt väliin ja olisin voinut tähän kirjoittaa miehen viime perjantaina lähettämän viestin "Voi tulla kotiin. Siivottu on ja viini valmiina. Vain rouva puuttuu". Liitteenä kuva hankeen kannetusta olkkarin apupöydästä, jonka päällä pönöttää viinipullo.






Todellisuudessa kolme viimeisintä ovat paikallisen vaateliikkeen mainos alennuksista välillä 29.3.-2.4., postin saapumisilmoitus tilaamastani Hakolan Lempi-hyllystä ja ukkelin autoa ajaessaan kirjoittama "Ju. Ajan pihaan si".

Mitä lukee viimeksi lähettämässäsi tekstiviestissä?

Tylsäksi käy, mutta tämä on kysymys, johon saamani vastauksen kirjoitinkin jo tuohon edelliseen viimeiseksi. "Käyn käppäileen pienen lenkin. Tuutko mukaan?". (Aamuvirkku ukkeli oli lähtenyt jo seiskalta hotellista kahville läheiselle huoltsikalle ja laitoin viestin, kun itse heräsin reilua tuntia myöhemmin).

Mille nauroit viimeksi?

Pitää olla tosi hyvä juttu, että nauran ääneen. Mikään valmisvitsi harvemmin puree, mutta tilannekomiikka ja tosielämän tapahtumat kyllä. Nyt vaan en justiin muista, mikä viimeksi. (Vähän alkaa jo itseäkin huolettaa, kuinka tylsän  totiselta oikeasti kuulostan).

Viimeisin ostos?

Uudet collegepökät mallia "standard fit" eli justiin sopivat tällaiselle perusjantterille. Meinasi jo iskeä epätoivo, kun kaikki sovittamani olivat liian suikuloita ja moinen malli ei vaan vannoutuneelle lökäpöksylle käy.

Mitä pelkäät?

Aina ja ikuisesti sitä, että jotain pahaa tapahtuu, kun joku perheenjäsenistä on huonolla kelillä liikenteessä (eli lähes joka päivä).

Sen(kin) takia helpotus oli suuri, että Himoksella kiekkokauden päättäjäisiä viettämässä ollut vanhempi poika ajeli kotiin jo eilen aurinkoisella ja kuivalla kelillä, eikä tänään lumimyrskyssä ja ruuhkassa. 

Minne haluaisit matkustaa juuri nyt?

60-luvulle.

Jostain syystä kyseinen vuosikymmen kiehtoo erityisen paljon. Ehkä siksi, että olen 60-luvulla syntynyt, ehkä ei. 

Joskus olen myös miettinyt, että jos pitäisi valita jonkun tietyn vuosikymmenen pukeutumistyyli, se löytyisi nimenomaan noilta ajoilta. Tyylikkään yksinkertainen mekko ja matalat pitkävartiset saappaat olisivat sellaisia, joissa viihdyn ja jotka kokisin omikseni. Ja jotka tiedän omalle kropalleni parhaiten sopivan. Sikälimikäli ei yhtään tarvitsisi miettiä iän ja mekon helman pituuden suhdetta toisiinsa. Mutta haluaisinkin palata sinne 60-luvulle sen ikäisenä, että ei tarvi. 

Tässä kohtaa upppouduin etsimään kuvia edellämainituista ja lumouduin niin, että teksti jäi junnaamaan paikallaan, enkä lopulta osannut päättää, minkä kuvan tänne valitsisin. Ajattelin, että sitähän voisi joskus tehdä jonkun ihan oman postauksen aiheesta. Meikäläinen kun normaalisti on mahdollisimman kaukana muodista, mutta mielikuvitus vielä pelaa ja olisi kiva vähän haaveilla, millainen olisin, jos aika olisi toinen. Ehkä saatan kehitellä siitä ihan oman haasteeni.

Kiitos näistä kysymyksistä Emma <3. Kivan kevyttä ajanvietettä.



Edesmenneiden ilmakasvien pääsiäis-look vuoden takaa


Ukkeli parhaillaan olkkarista huhuilee ensiviikon säätietoja, joissa luvataan peräti plus kymppiä, mikä on sinällään iloinen ja odotettu asia, mutta toisaalta ahdistaa, koska torstaina olen menossa isoon ja asialliseen, ja samalla jäätävän jännittävään asiakastapaamisen, johon itselläni ei ole laittaa päälle mitään keväistä, vaan ainut vähänkään järkevä takkini on villakangasta, joka on viileästä kaukana. Enkähän siis tietenkään aio takki päällä neuvotteluissa istua, mutta sisääntulokin on tässä tapauksessa tärkeä. Aina sama juttu. Olen joka kerralla itseni ja garderobini kanssa samassa pulassa. 60-luvulla kaikki olisi varmasti ollut toisin.  

torstai 22. maaliskuuta 2018

KOLMEN EURON KESTOILO JA SOMEHARMITUSTA


Olen tässä viimeaikoina pohtinut niinkin oleellista asiaa kuin omaa kukkaidentiteettiäni. Eikös olekin huisin mielenkiintoista...

Luonnonkukkia ja tulppaaneja lukuunottamatta en vaan jostain syystä lämpene kukkakimpuille meillä kotona, vaikka kuinka kokeilisin ja vaikka toinen toistaan kauniimpia kimppuja toisten pöydillä ihailenkin.

Sen sijaan kohta parisen viikkoa vaivaisella kolmella eurolla ostamani yksi ainokainen vahakukan oksa jaksaa aina vaan ilahduttaa, kun katkoin siitä pätkiä useampaan paikkaan. Vähän niinkuin olisi pala luontoa sisällä. 






Asettelin Ikean isolle tarjottimelle pieniä lempparimaljakoitani, jotka näyttävät kivoilta paitsi yksin, myös keskenään. Taaimpana kirpparilta joskus ostamani karahvi, jolla sain vähän korkeuseroa muuten matalaan kokoelmaan.

Näyttää kuvassa nätiltä noinkin (oma mielipiteeni), mutta luonnossa, tai siis paremminkin keittiön pöydällä, tarjotin tuntui kaipaavan vielä jotain, ja se jokin oli selvästi toinen lomareissulta mukaan ottamistani koivuhaloista.

Ukkeli vähän ihmetteli, kun pakkasin pari pölliä kyytiin, mutta en kokenut syyllistyväni ainakaan kovin pahaan rötökseen, koska ne oli joka tapauksessa tarkoitettu meidän loman aikana takassa poltettaviksi (meillä kotona ei ole takkaa, yhyy), mutta jäivät ylimääräisiksi. Ja niille oli tällä kertaa mielessä ihan muu tarkoitus kuin lapsuudessani, kun lähdettiin Wartburgilla viikonloppuisin ajelemaan kotikonnuille Etelä-Pohjanmaalle ja polttopuita pakattiin konttiin siltä varalta, jos auto päättää pakkasilla jättää tienvarteen ja pitää tehdä tulet, että pysytään lämpiminä...










Se, mitä kolmen euron oksasta jäi jäljelle, päätyi eteisen lipaston päälle ilman sen kummempia. Ja seuraksi se toinen lomahalko sekä myöskin lemppareihini kuuluvat tiimalasit.

Huomasin, että peilistä heijastuu keittiön seinälle kiinnittämäni Tikkurilan vihreät värimallit. Olinkin jo ehtinyt unohtaa ne kokonaan.






Ja ettei pieninkään oksanpätkä päätyisi hukkaan, pikkuruinen palanen koristaa tuikkukipossa yöpöytääni.








Eihän näillä ostoksilla kukkakauppaa pystyssä pidetä, mutta mieluummin vien ne vähäisetkin euroni sinne kuin markettiin. Niin olen nyt päättänyt. 

Mutta ettei elämä olisi ihan pelkkää vahakukilla tanssimista, olen tällä viikolla ehtinyt myös ärsyyntyä.

Some on elämässäni toki tärkeässä, mutta ajankäyttömielessä erittäin pienessä sivuroolissa. Niinpä voi mennä päiviä, viikko tai viikkoja (Facebookin tapauksessa jopa kuukausia), etten avaa etenkään kännykällä ainuttakaan sovellusta. 

Instagramin parissa viihdyn enimmäkseen vain viikonloppuisin, mutta eilen kun sen avasin nollatakseni päätäni kauniita kuvia katsellen, olikin vastassa varsin epämieluisa yllätys. Tiedän kyllä erittäin hyvin, kuinka montaa henkilöä siellä seuraan, joten pisti heti silmään, että seurattavien lukumäärä oli kasvanut yhtäkkiä itsekseen yli sadalla. Whhaaatt??

Ja kun kävin katsomassa muka seuraamieni henkilöiden profiileja, sieltä löytyi vaikka mitä ällötyksiä ja inhottavuuksia. Menin jotenkin ihan paniikkiin, kun en tiennyt, miten toimia. Hätäpäissäni meinasin vahingossa poistaa koko tilin, mutta en sitten onneksi kuitenkaan. Sen sijaan aloin vaan profiili kerrallaan "lopettaa seuraamisen", joka tuntui ihan hölmöltä, koska en ole koskaan näiden limanuljaskojen tai varsin vähäpukeisten naisten seuraamista aloittanutkaan. Vähän, tai siis ihan, sama kuin jos blogin julkiselle lukulistalle yhtäkkiä ilmestyisi liuta törkyblogeja asiaankuuluvine kuvakkeineen.



Näistäkin tykkään


Sen kyllä tiesin, että seuraajiin ilmestyy silloin tällöin feikkiprofiileina kaikenmaailman prinssejä ja lentokapteeneja ja ylilääkäreitä, mutta että niin voi käydä myös omien seurattavien listan kohdalla, oli itselleni ihan täysin uusi tieto, johon en olisi halunnut edes tutustua.

Tuli jotenkin vähän samanlainen olo kuin siitä, kun meillä kotona kävi varkaita. Sellainen, että omaa yksityisyyttä on pahemman kerran loukattu ja astuttu reviirille, johon kutsumattomilla ei pitäisi olla mitään asiaa. Vähän niinkuin liattu koko paikka.

Lieneekö siis Insta-tilini päätynyt jonkun hakkerin haltuun, en tiedä, mutta vaihdoin kuitenkin hetimiten salasanan siinä toivossa, että auttaa. Samalla poistin prinssit sun muut kehvelit ja laitoin eston päälle. Määrällisesti feikkejä toki oli vaan kourallinen, joka on suhteessa seuraajieni määrään, mutta jotenkin niin suututtaa kaikenlainen turha homma, johon itse on täysin syytön. Kiusaisivat mieluummin toisiaan kaikki he, joiden elämäntehtävä tuntuu olevan kaiken harmittoman hauskan pilaaminen.



Kuvaaminen kirkkaassa auringonvalossa on itselleni melkeinpä vielä vaikeampaa kuin päivänvalon puutteessa.


Nyt en sitten enää uskalla jättää Instaa avaamatta päivittäin, koska en halua päätyä tilanteeseen, jossa joku tuttuni tutkailee, minkälaisia ihmisiä siellä seuraan. Oikeasti kun ei pyllyt kiinnosta. 

Mutta nyt en urputa enempää.

Jos hyvin käy, pidän perjantaina vapaata, joka kuluu maalisudin varressa. Olen yllättäen ahkeroinut sillä saralla viime päivinä, vaikken vielä keittiöön asti ole päässytkään. Vähän ihmettelen itsekin moista toimeliaisuutta, mutta samalla koen erityistä itsensävoittajafiilistä. 

Harmittoman mukavaa ja mukavan harmitonta viikonloppua täältä!


tiistai 13. maaliskuuta 2018

KAHDEKSAN KUVAA KULUVALTA KUULTA


Sain Tuijalta tässä taannoin haasteen julkaista viisi kuvaa kuluvasta kuukaudesta, ja ajattelin käyttää tilaisuuden hyväkseni ennenkuin talvikuvat alkavat näyttää liian talvisilta.

Itse voisin näitä sinivalkoisia maisemia tuijotella päivät pitkät, ja välillä huomaan jopa haikailevani muuttoa pohjoiseen puhtaiden hankien ja luonnon keskelle.  Voi tietysti olla jonkun sortin romantisointiakin, mutta jotenkin täältä ikuisesta vesisateesta käsin katsoen (no okei, oli tässä muutama pakkaspäiväkin välissä) tuntuu, että pohjoisessa vuodenajat vielä erottaa toisistaan, joka on asia, jota kaipaan. 

Mutta koska ukkeli ei tiedä meidän muuttoaikeista mitään, tässä näin ensialkuun muutama kuva viimeviikkoiselta talviloman pätkältä Vuokatista. Määrää jouduin ihan vähän kasvattamaan, kun en osannut päättää, mitä jätän pois.








Olen korkeanpaikan kammoisena liian vellihousu laskettelemaan, eikä ukkelikaan enää vuosiin ole haikaillut rinteeseen, joten tyydyttiin kapuamaan vaaran laelle ihan vaan tietä pitkin. Siellä sitä sitten seistä pällisteltiin maisemia ihaillen ja väisteltiin samalla ohi pyyhkeileviä isoja ja pieniä laskijoita.

Tykkylumiset puut olivat ihan tositosi kauniita, mutta samalla kyllä kunnioitusta herättäviä. Kaikkein korkeimpien juurelle ei tehnyt edes mieli mennä, koska ajatus lumilastin alle jäämisestä ei houkuttanut. Metsään oli myös kiinnitetty kylttejä, joissa luki "hengenvaarallinen", mutta tarkoitti ehkä varsin alhaalla roikkuvia sähkölinjoja kumminkin.






Lomapäivät kuluivat kokolailla samalla kaavalla, joka ei ole mitenkään ennalta suunniteltua, vaan ihan vaan meille luontaisinta ja mieluisinta. Meistä kumpikin kun pääsee arjesta irti paremmin liikkumalla kuin löhöilemällä. Joskin jälkimmäistäkin toki harrastettiin, koska määräänsä enempää ei kroppa liiku vaikka kuinka käskyttää.

Aamut aloitettiin useimmiten saunomalla ja uimalla. Ei avannossa kuitenkaan, vaan muutaman askeleen päässä olevan kylpylän kuntouintialtaalla, joka on saunoineen aamulla auki seitsemästä alkaen pari tuntia. Ukkeli meni yleensä heti seiskan jälkeen ja minä sitten vähän myöhemmin. Ja aika usein sain olla saunassa ihan yksin. Miesten puolelle sattui jostain syystä enemmän aamuvirkkuja. Myös altaalla oli mukavasti tilaa uida. Saa vähän liikettä aamukankeaan kroppaan, ja maistuu aamupalakin sen jälkeen niin paljon paremmalta.

Joku taika noissa loma-aamuissa pakosti on, koska sitä herää ihan virkeänä viimeistään samaan aikaan, ellei peräti aikaisemmin kuin työaamuina kellonsoittoon. Ja unikin on jotenkin niin paljon terveempää, mikä tosin lienee justiin sen paljon päivittäisen liikunnan ja ulkoilman ansiota. Niin paljon enemmän ehtii samassa ajassa, joka töissä menee pelkkään istumiseen (tarkoitus ei tokikaan ole valittaa työpäivistä, koska ilman niitä ei olisi lomiakaan, mutta tulee nyt pakosti vertailtua).



Kuva on otettu iltapäivällä, kun samana aamuna ajetuilla laduilla on jokunen ehtinyt jo ennen meitä hiihdellä..



Puoliin päiviin asti oli sen verran paljon pakkasta, että käytiin vaan tekemässä kävelylenkkiä ja sen jälkeen kimpoiltiin pallon perässä tenniskentällä. Kuuluu hiihdon ohella niihin lajeihin, joissa tulee ihan törkeä(n ihana) hiki. Ja myös ihan paras olo. Salilla en samaa saa aikaiseksi millään. Ja itseasiassa on vähän ärsyttänytkin, että sen jälkeen kun taas aloitin säännölliset salikäynnit, paino on noussut, eikä se todellakaan ole sitä, että lihakset olisivat näin nopeasti kasvaneet, vaan kyllä kyseessä on ennemminkin ihan perinteiset ällöt jenkkakahvat. Seurausta ihan vaan siitä, että samalla kun olen lisännyt treeniä, olen lisännyt myös syömistä (liikaa), mikä on turhaa, koska painin kuitenkin kärpässarjassa, enkä missään Bull Mentulan kategoriassa. Mutta niin vaan kävi, että kahvat katosivat loman aikana ihan itsestään tenniksen ja hiihdon ohessa. Tajusin sen vasta kotona, kun katsoin pitkästä aikaa peiliin. 

Ruuan jälkeen vedettiin pikku päikkärit ja iltapäivällä sitten sukset jalkaan. Ja koska olin ulkoistanut ukkelin voitelutiimistäni, käytettiin heti loman alussa molempien hiihtimet ammattihuollossa. Ja voi vitsit, mikä tunne, kun oikeasti suksi luistaa. Ei melkein uskottu, että ne ollaan oikeasti me, jotka siinä sivakoi menemään, vaan joku ihan muu. Enkä todellakaan ole mikään välineurheilija, jonka pitäisi satsata aina niihin parhaisiin mahdollisiin vermeisiin, koska ei ole taidotkaan sillä tasolla, mutta silti haluaisin, että ne välineet, jotka minulla on, ovat siinä määrin kunnossa, ettei lopahda liikunnan ilo siihen.





Kaikkina päivinä paistoi ennustusten vastaisesti aurinko, jolla oli kyllä suora vaikutus lomafiilikseen. Niin paljon kivempaa kuin päin näköä pyyhkivä räntäsade.





Illemmalla käytiin rentouttamassa kroppaa kylpylän poreissa. Ukkeli myös savusaunassa ja avannossa, mutta itseäni ei yhteissauna vieraiden miesten kanssa samoilla lauteilla (yhtään naista ei kuulemma ollut  koko aikana) houkuttele, joten jätin ne väliin. Takkamakkaraa sen sijaan en.





Haluan paistaa omat makkarini liekeissä niin, että kuoresta tulee ihan musta ja sisus jää ihan vähän kylmäksi. Kun taas ukkeli haluaa paistella omansa täydellisellä hiilloksella, jota odotellessa itse olisin ehtinyt nälkääni syödä jo kokonaisen lenkin kylmiltään.

Sinappia ja viiniä kyytipojaksi ja avot oli kiva istuskella jalat suorina sohvalla ja katsella Kaappausta keittiössä ja mitä milloinkin sattui siihen aikaan telkkarista tulemaan. Myöhään ei jaksettu, tai edes yritetty valvoa kertaakaan vaan kaaduttiin terveen väsyneinä sänkyihin, jotka oli ihan vasta uusittu, mutta niin jämäkät, että kotiinpaluun jälkeen oma sänky on tuntunut ihan taivaalliselta. Omat tyynyt meillä kulkee aina matkassa mukana, jos vaan autolla ollaan liikenteessä.

Huomasin tälläkin kertaa, että parina ekana päivänä en oikein osannut asettua lomamoodiin, vaan koko ajan huomasin vilkuilevani kelloa ja ajattelevani, että nyt on jo näin ja näin paljon lomasta mennyt ja kohta se loppuu ja pitäisi ehtiä vielä vaikka mitä. Mutta kyllä se siitä aina rauhaksi muuttuu ja se jos mikä, on kiva tunne. Vielä kun pääsisin eroon siitä, että kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta alan aina viimeisenä lomapäivänä stressaamaan ensimmäistä työaamua. Haluaisin niin pitää kiinni mielenrauhasta viimeiseen asti, mutta vielä on opittavaa siinä. Joskin tietäisin kyllä helpommankin keinon. Pidemmät lomat :)   

torstai 22. helmikuuta 2018

PÄIVÄ ELÄMÄSTÄNI


Koska itse tykkään päästä kurkistamaan muiden ihmisten ihan tavalliseen arkeen, ajattelin tallentaa tänne myös yhden oman arkipäiväni mallia "perus".

Tässä siis ihan tavallinen keskiviikko 21.2.2018



Puolitoista tuntia pitää jättää pelivaraa.


Menen töihin yleensä vasta yhdeksäksi, mikä on hyvä asia, koska en kuulu kadehtimieni aamuihmisten kastiin. Paitsi että huomaan kyllä muuttuneeni  sillä saralla. Olisko ikäkysymys vai mikä, mutta enää ei tee ihan niin tiukkaa, vaikka kello soisikin tavallista aikaisemmin. (Todennäköisesti olen valmis perumaan tämän puheeni heti, kun kellot kohta taas vekslataan kesäaikaan).

Aamusuihku ei näin talvella myöskään kuulu suosikkeihini, mutta käyn silti, koska pipokaudella tukka tuntuu harmillisesti rasvoittuvan normaalia tiuhempaan tahtiin,  ja on pakko pestä joka päivä, vaikkei suositeltavaa olekaan. 

Siitä sitten muutama "aurinkoakin suurempi" (ukkelin ilmaisu) paplari päähän ja keittiöön, jossa ensitöikseni avaan sälekaihtimet, vedän verhot sivuun ja zuumailen päivän kelin, joka viimepäivinä on ollut varsin rapsakalla pakkasella varustettu, mutta ihanan valoisa ja aurinkoinen. 

Aamupalani olen jo niin monta kertaa tänne kuvannut, että itseäkin jo kyllästyttää, joten siitä ei nyt tällä kertaa tule kuvaa, mutta aina syön kuitenkin samalla kun selailen läpi aamun paikallislehden.

Työmatkani on lyhyt, parisen kilometriä, joten useimmiten kävelen. Sikälimikäli ei satu laiskottamaan tai en kotona haahuile huomaamattani niin kauan, että tiedän myöhästyväni. Silloin on turvauduttava autoon.



Pipo päähän, kassi olalle ja matkaan. 


Pakkasta oli tänä aamuna parisenkymmentä astetta, muttei tuntunut missään, koska oli tyyni keli ja tarpeeksi vaatetta päällä.



Perillä. Joskin otin kuvan vasta, kun lähdin töistä. Ihanan kirkas taivas.


Työpöytäni on iso, mikä on hyvä asia, koska tarvitsen tilaa, mutta samasta syystä siihen on myös liiankin helppo antaa kaiken kasaantua niin, että tuloksena on hallittu kaaos. Hallittu siksi, että itse kuitenkin tiedän, missä mikäkin paperi on, vaikkei homma järin järjestelmälliseltä varmaan ulkopuolisen silmin näytäkään.. Olen kuitenkin ajatellut asian niin, että joko teen töitä tai siivoan pöytää, joista  ensimmäinen on kuitenkin se, josta minulle maksetaan, joten keskityn hyvällä omallatunnolla siihen. Ja pääsee siivoojakin helpommalla, kun sopimukseen kuuluu, että vain "vapaana olevat tasot" pyyhitään, joten oman pöytäni voi suosiolla jättää väliin :). Paitsi kerran vuodessa, kun tyhjennän sen kesälomalle lähtiessäni. 



Työn alla kahden identtisen kolmen asunnon kokonaisuuden materiaali- ja tarjouslaskenta Norjaan.


Työni on aika monipuolista, mutta tänään oli tarjouslaskentapainotteinen päivä. Vaatii keskittymistä, seesteisen mielentilan ja rauhaa, että sujuu. Jos tulee paljon keskeytyksiä, joutuu aina aloittamaan homman uudestaan miettimällä mihin jäi ennenkuin tuli "häirityksi" . Toisinaan laskenta sujuu kuin itsestään (tänään oli sellainen päivä) ja saa aikaiseksi paljon. Joskus taas takkuaa niin, että on parempi keskittyä välillä muuhun ja ottaa piirustukset työn alle, kun on taas parempi hetki.



Parempi puoli kameraa kohti. Toinen ei enää kestä päivänvaloa.


Otan usein "salikassin" mukaan töihin, koska liikuntakeskus, jossa käyn, on samassa Finlaysonin vanhassa kutomorakennuksessa kuin työpaikkani. Voin mennä puntille joko ruokiksella tai suoraan töitten jälkeen, jos virtaa tuntuu riittävän. Jos ei, en mene, koska väsyneenä punnertamisesta ei tule kuin kiukkuiseksi.

Tänään päätin jättää salin väliin ja satsata hiihtoon, jos vaan pakkanen illaksi laskee vähänkään siedettäviin lukemiin.

Kävin kumminkin ruokiksella pikaisesti nappaamassa muutaman kuvan liikuntakeskuksesta, jota tekisi mieli esitellä enemmänkin, koska se on oikeasti ihan super! Ja uskallan väittää, että montaa yhtä kaunista ei Suomesta löydy. Turhaan ei ole yrittäjää palkittu useampaankin otteeseen monella eri saralla. Arvostan suuresti sinnikästä työtään, jota on jo reilut pari vuosikymmentä ainakin tehnyt tämän seudun asukkaiden terveyden ja hyvinvoinnin eteen.



Kauniissa portaikossa on hyvä puuskuttaa ottaa alkulämmöt.
Ja jos tulen töistä suoraan, tulee kerroksia kavuttua yhteensä kuusi. 
Ensin kolme alas ja toisesta rappukäytävästä kolme ylös. 



Ison jumppasalin yli kolme metriä korkeista ikkunoista on 
näkymät kolmeen eri suuntaan kaupungin kattojen yli. 


Koska porukkaa oli tälläkin kertaa reenailemassa, kuvaaminen oli pakko rajata yksityiskohtiin, joille liikuntakeskuksen naisyrittäjällä on todellakin silmää. Kaikki mätsää mielestäni upeasti sekä mittasuhteittensa että tyylinsä puolesta punatiilisen rakennuksen henkeen ja huonekorkeuksiin. Kuvaajaa on syyttäminen, jos ei kuvista hahmotu.






Pieni pala kuntosalia, jossa käy kaikenikäisiä, -kokoisia ja -kuntoisia miehiä, naisia, tyttöjä ja poikia. Lisäksi kuntoutettavia fysioterapian tai viereisen palvelutalon puolelta. Ainoastaan bodareille sali ei sovellu, mutta heitä varten on hyvät tilat toisaalla kaupungissa.  Ja itse olen ihan tyytyväinenkin siitä, että niitä kaikkein raskaimpia painoja ei tällä salilla "heitellä", koska sattumoisin työskentelen suoraan alapuolella ja saattaisi arveluttaa vanhojen rakenteiden kestävyys. Joskin aika monta (kymmentä) tonnia ovat painaneet tilassa aikanaan sijainneet valtavat kutomakoneetkin.







Seinällä olevaan motivaatiotauluun on saanut kirjoittaa vastauksen kysymykseen "Mikä motivoi sinua juuri nyt?". Itseäni lämmitti erityisesti tuo "kireenä arkkuun" :). 


Teksti naisten pukuhuoneen peilin alla.



Myös Bond käy täällä. 


Sen lisäksi että enimmäkseen kokonaan kuvieni ulkopuolelle jääneet tilat ovat kauniit, monipuoliset ja avarat, myös liikuntakeskuksen henkilökunta on ihan superia, ja laitteet ja tarjonta niin kattavia, että niitten puutteesta ei todellakaan jää liikkuminen kiinni. Lukkarista löytyy kaikki LesMillsin jumpat, kahvakuulaa, pilatesta, toiminnallista harjoittelua, crossfittiä, tanssia, venyttelyä, kehonhuoltoa, vesijumppaa ja mitä lie vielä lisäksi, en edes muista kaikkea. 

Mutta meinaa nyt venyä vähän pitkäksi tämä osio. On vaan niin oleellinen ja tärkeä osa omaa arkeani, että ei voinut välttää.

Yleensä kävelen töihin ja takaisin jämptisti samaa reittiä, mutta tänään päätin poiketa kirjaston kautta katsomassa, josko sieltä löytyisi yhtä tiettyä kirjaa (Huonekasvien henkiinjäämisopas..).

Ei tee suurta lenkkiä, ja koska tänään tuli lounaalla syötyä omiin tarpeisiin nähden liikaa, ei ollut vielä nälkäkään niinkuin yleensä, joten ei tarvinnut senkään takia kävellä suorinta tietä.





Myös kirjasto sijaitsee Finlaysonin vanhassa miljöössä, mutta ei Kutomon, vaan Kehräämön alueella, joka sekin on varsin kaunis kokonaisuus. Etenkin kesällä. Ja tykkään, kun kaikki vanhat rakennukset on molemmissa paikoissa otettu hyötykäyttöön, eikä jätetty tyhjilleen tai pahimmassa tapauksessa purettu pois uuden tieltä.









Kaikki kirjan painokset olivat lainassa, joten tein siitä varauksen ja palasin kotiin tyhjin käsin.





Näin pienenä yksityiskohtana pakko sanoa, että olen edelleen hämmästynyt siitä, että taivuin kokeilemaan eteisessä KonMarin vinkkaamaa pystyviikkausta, jota ensin pidin ihan jonninjoutavana humpuukina. Ja vielä hämmästyneempi, ja samalla iloinen, olen siitä, että näyttää tosiaan toimivan. Jopa minä olen saanut laatikkoni pysymään suhteellisen siivossa järjestyksessä siitä lähtien, kun sen muutama kuukausi sitten siivosin. En melkein usko itsekään. Joskin laatikkoa alunperin järjestäessäni karsin sieltä huiveja, pipoja ja kintaita melko rankalla kädellä ja jätin jäljelle vaan ne, joita päivittäin, tai ainakin usein käytän. Hiihtohanskat ja pipot säilöin toisaalle ja kesäpipot (juu, niitäkin tarvitaan) myös.

Yleensä syön ihan kunnon ruokaa, kun pääsen kotiin, mutta tänään tuli tosiaan tankattua sen verran lounasta (koska luulin meneväni salille), ettei tehnyt mieli mitään. Pakotin itseni kuitenkin syömään edes valmiin jugurttituorepuuron ja puolikkaan banaanin.





Ukkeli on opettanut huilaamaan töitten jälkeen hetken, mikä oli alkuun itselleni vaikeaa, mutta itseasiassa ihan hitsin hyvä tapa. Jo se riittää, että menee edes muutamaksi minuutiksi pötkölleen, tai parhaassa tapauksessa nukahtaa niin, että käy unessa, mutta herää samantien. Virkistää ihmeesti, mutta aika pitkän harjoittelun omalla kohdallani kyllä vaati.

Pakkanen laski kymmenisen astetta aamusta, joten päätettiin lähteä hiihtämään jonkunmoinen lenkki. Jos vaikka saisin kulutettua ylimääräiset pitovoiteet pohjista ennen reilun viikon päästä alkavaa lomaa.

Sitä ennen kuitenkin kastelin kukat, koska muistisääntöni mukaan Keskiviikko = Kastelupäivä.

Uutta viherystävääni Vihvilää tosin saa kastella melkein joka päivä, koska juo kaiken, mitä juurelle kaadetaan. Mutta myös palkitsee kasvattamalla noita hauskoja suikeroitaan ihan silmissä.



Junicus spiralis





Heitin molempien hiihtimet takakonttiin, mutta ukkeli päättikin viime hetkellä lähteä uimaan, joten nostin sitten hänen kamppeensa takaisin seinustalle kontista kolisemasta ja jätin vain omani sinne. Tai niin siis luulin, kunnes ladulle päästyäni havaitsin, että kappas vaan, kun onkin yksi lyhyt ja yksi pidempi sauva kyydissä. Mutta eipä se ole niin tasaisen priimaa meikäläisen meno muutenkaan, joten en antanut haitata. Sukset sentään oli molemmat omat, joten ei sen kummempaa hämminkiä.

Hiihtäminen on ihan mukavaa silloin, kun se sujuu, mutta kaikkin parasta siinä kuitenkin on se, kun se loppuu :). Olo on lenkin jälkeen ihan hitsin hyvä. Ja samalla vähän voittajafiilis, koska kevyeksi en voi hommaa omalla kohdallani kehua. Itseasiassa olen ajatellut kysäistä joltakulta noin parivuotiasta lasta kaveriksi lenkille, niin olisi samantasoista seuraa.






Puoli seiskaksi viriteltiin pojan illan jääkiekko-ottelu tietsikan (käyttääkö kukaan enää moista sanaa vai kuuluuko niihin aikoihin, kun oli ATK-opetusta ja mikrotukihenkilöitä..) kautta vintin telkkariin.

Kaverin vinkistä tilattiin fanseat.com-palvelu, joka näyttää kaikki Mestis-pelit ja ihan kaikki mahdolliset muutkin lajit seurojen itsensä tuottamina erittäin edullisella 7,90 euron kk-maksulla. Ihan huippua. Näkee poikaa edes ruudun kautta. Meillä kun ei olisi mitään mahdollisuuksia matkustaa ympäri maata pelejä paikan päälle katsomaan. Ja itse olen myös sen sortin jännittäjä, että kotonakin katson mieluiten nurkan takaa tai sormien välistä...


Myös kotimainen Leijonan luola kuului illan ohjelmistoon. Tykkään siitä jostain syystä tosi paljon. Eniten toki silloin, kun joku on keksinyt jotain sellaista, johon saa Leijonan tai useamman mukaan. Tulee sellainen Jess-fiilis! Mutta tykkään myös leijonien, erityisesti Saga Forssin, sivistyneestä ja kohteliaan diplomaattisesta tavasta perustella senkin, jos eivät ole kiinnostuneita. Ainoastaan Kim Väisänen kuulostaa välillä tosi tylyltä ja epäkohteliaalta töksäyttelyineen. Siitä en tykkää. Joskin hänkin tuntuu onneksi pehmentäneen tyyliään matkan varrella.

Samalla kun töllään telkkaria, tulee aina myös venyteltyä lattialla, mikä ei ole huonompi homma ollenkaan. Käy näppärästi siinä sivussa.





Ylläolevassa kuvassa on meidän olkkarin vakiokalustoa eli putkirulla ja jääpallo, jonka pyörittely jalkapohjien alla on aika jäätävää, mutta hyödyllistä hommaa.  Ja lisää rekvisiittaa, kuten käsipainot ja erivahvuisia jumppakuminauhoja löytyy säilytysjakkaran sisältä. Piikkimatto on jo niin riekalainen, ettei päässyt kuvaan. Mutta matkoille mukaan pääsee aina, koska en pärjää ilman sitä.

Vaan siinäpä se alkaa olla meikäläisen peruspäivä iltapalaa vaille valmiina. Ja jos joku nyt miettii, että enkö tehnyt mitään ns. kotihommia, niin vastaus on, että en. Paitsi tyhjensin tiskikoneen.

Nyt kun ollaan ukkelin kanssa kahdestaan, ei oikeastaan edes ole mitään tehtävää. Tiskarin täyttyminen kestää kokolailla viikon, ja pyykkikoneen vielä kauemmin, joten ei tässä ihan alvariinsa tarvi ainakaan niitten puitteissa höntäillä. Sen enempää kuin ruuanlaitonkaan. Paitsi että silloin kun pitkää työpäivää tekevältä, omillaan, mutta samassa kaupungissa asuvalta kuopukselta kilahtaa whatsappiin viesti, jossa kysyy, voisiko tilata "sitä äitin hyvää makaroonilaatikkoa", olen alta aikayksikön valmiina kuin partiolainen. Oikeasti kivaa tuntea itsensä vielä edes joskus tarpeelliseksi.






Nukkumaan menen yleensä aika pian kympin jälkeen. Viimeistään puoli yhdentoista maissa. Ihan vaan siksi, etten keksi mitään hyvää syytä roikkua hereillä sen pidempään. Ja tänään, kun ostin ensimmäisen kerran todella pitkästä, pitkästä aikaa pari tarjoushintaista lehteä, sänky kutsuu vielä tavallista aiemmin.

Mutta siinäpä se sitten vissiin. Näitä itseään suht samanlaisena toistavia arkipäiviä mahtuu tusinaan ainakin kymmenen. Joskus toki jotain muutakin Ja vaikka tasaisena toistuva rytmi välillä tympiikin, enimmäkseen tykkään kyllä arjestani ihan tällaisenaan.

Ja tykkään myös kotikaupungistani, jota en ole liiemmin täällä tuonut julki. En edes oikein tiedä, miksi en, mutta koska moni teistä jo tietää, ja osa ehkä tämän postauksen kuvien perusteella arvaa, että asun Forssassa, niin tuleepa sekin nyt tässä kerrottua. Harmillista on, että kaupunki tuodaan usein esiin negatiivisessa valossa tai vaihtoehtoisesti "Helvetin tulirotkona", joka ei mielestäni ole ollenkaan ansaittua. Olkoonkin, että itsekin joskus nuorena vannoin, että "Forssaan en ainakaan ikinä muuta", täällä on ollut ihan hyvä elää ja asua. Toivottavasti sen voi näitten arkisten rivieni välistä aistia.

Ja tähän loppuun vielä ihan älyttömän iso kiitos kaikille teille vertaistukea edellisen synkistelypostaukseni tiimoilta lähettäneille.

Kivaa olisi lukea myös teidän muiden ihan tavallisesta päivästä, koska arkikin taitaa meillä kaikilla olla aika erilainen.