Menneet pari viikkoa ovat olleet siinä määrin kammottavia, että sanonta "päivääkään en vaihtaisi pois", ei niihin parhaalla tahdollakaan päde.
Heräsin nimittäin reilut kaksi viikkoa sitten tiistain vastaisena yönä siihen, että maailma pyöri todellakin villisti ympäri. Tottakai säikähdin niin, että pulssi alkoi siinä samalla hakata ihan hulluna, mikä pahensi oloa entisestään ja mietin jo, että olen saanut aivoinfarktin tai jotain ja se oli tämä elämä tässä. Ukkeli kuorsasi mistään mitään tietämättä vieressä ja ensin ajattelin, etten raski herättää, mutta sen verran pelotti, että tönin kumminkin hereille ja sain sanottua, että en ole kunnossa, vaan päässä viiraa ihan todella, ja pienikin pään liike sai aikaan ihan hervottoman pyörityksen ja etovan olon. Ukkeli, joka on universumin paras nukkuja, ei öisin osaa oikein suhtautua mihinkään vakavasti, koska haluaisi vaan jatkaa unia, mutta nyt huomasin, että hänkin säikähti. Näkyi varmaan päälle päin se, miltä sisällä tuntui. Arveli kuitenkin, että "jos sulla on vaan niskat niin jumissa", että sen takia pyörryttää. Siihen halusin itsekin uskoa, joten koitin rauhoittaa itseäni ajattelemalla, että niin on. Ja totta se osittain olikin, koska olen viime ajat stressannut töissä ihan huolella ja jäkittänyt hartiat koholla koneella, mikä ei varsin ihmisen terveyttä edistä, kun kaikki on niin jatkuvassa jännitystilassa, ettei veri kierrä päähän asti.
Toivottavasti en nyt tällä syyllisty mihinkään tekijänoikeusrikkomukseen.
Keikuin siinä sitten loppuyön istuen sängyn laidalla käsillä patjasta tukea pitäen, kun en pystynyt menemään takaisin makuulle, enkä myöskään nousemaan pystyyn ennenkuin ukkeli heräsi ja talutti sohvalle kökkimään. Vähän pelotti jäädä siihen, kun ukkelin oli pakko lähteä töihin. Vannotti, että jos olo ei siitä muutu, soitan heti ambulanssin, ja lupasinkin kyllä, mutta koska sitä ihminen on niin hölmö, mielessäni ajattelin kuitenkin, että en kehtaa moisella vaivata, kun varmaan on kiireeellisempääkin keikkaa. Etenkin kun ambulanssin kuljettajat tässä kylässä ovat ukkelin ja siinä sivussa omianikin tuttuja, ja ajattelin varmaan niinkin, etten halua heidän näkevän itseäni siinä kunnossa, kun en pysty edes vaatteita pukemaan päälleni. Että arvoitukseksi jäi, kuinka hirveä olo sitä pitää olla, ja kuinka paljon pelottaa, että järki voittaa ja saa soitettua hätänumeroon silloin, kun vielä pystyy.
Jotenkin siitä kuitenkin haalauduin seiniä pitkin pystyasentoon, kun ensin sain itseni rauhoitettua niin, että pulssi ja varmaan verenpainekin siinä samalla laski.
En oikein muista seuraavista päivistä tai niiden järjestyksestä mitään. Paitsi sen, että heti, kun olin toiveikas sen suhteen, että huimaus helpottaa, seurasi välitön takapakki ja pyörrytys tuli kahta kovempana takaisin. Eikä todellakaan mitään kevyttä keinuntaa, vaan ennemminkin oli sellainen olo, että on naulattu pää alaspäin johonkin onnenpyörään (tai pitäisi ehkä tässä tapauksessa sanoa epäonnen..), joka sitten pyöräytetään täyteen vauhtiin, eikä pysähdy, vaikka kuinka toivoo ja yrittää tuijottaa yhteen kiintopisteeseen.
Kuva ei ole meiltä, vaan Savon Sanomien artikkelista,
mutta kuvaa hyvin sitä, miltä maailmani on kuluneet pari viikkoa näyttänyt.
En pystynyt edes lähtemään lääkäriin muutamaan päivään, mutta kun lopulta sinne päädyin, testattiin ensin kaikenlaisilla refleksi- ja tasapainotesteillä, ettei kyseessä ole mikään aivoperäinen juttu. Ei Luojan kiitos ollut. Sensijaan todennäköinen syy oli hyvänlaatuinen asentohuimaus, joka johtuu siitä, että korvassa sijaitsevan tasapainoelimen kaarikäytävään kulkeutuu sakkaa, joka antaa aivoille väärää informaatiota ja aiheuttaa voimakkaan huimausoireen asennonmuutosten yhteydessä. Lisää voi lukea vaikka täältä. Kuuluu yleisimpiin huimauksen aiheuttajiin, joten veikkaan, että voi olla teille jollekulle jo ennestään tuttu, vaikka toivonkin, ettei ole, eikä kenenkään tarvitsisi tähän tutustuakaan.
Tottakai tieto hyvänlaatuisuudesta helpotti, koska tuli jo mietittyä elämän rajallisuutta (jota tosin mietin tälläkin hetkellä) ja sitä, että ei se todellakaan ole itsestäänselvää, että täällä sitä vaan tallaillaan ikuisesti. Tai että se toinen ihminen siinä vierellä on rinnalla kulkemassa elämän loppuun asti. Ilman, että tästä mitään sen kummempaa draamaa alkaa kehittämään, kun ei tässä sen kummemmin ole käynyt. Pistipähän vaan miettimään taas. Ei ole ihan päällimmäisenä mielessä vaikkapa nyt vaatekaapin järjestäminen, joka vielä hetki sitten tuntui muka tärkeältäkin projektilta. Ja jota varmasti jossain vaiheessa jatkan, ei siinä mitään, mutta sen on sitten joskus, ei nyt.
Justiin tällä hetkellä, kun olen käynyt toistamiseen lääkärissä ja muutamia kertoja fysioterapiassa saamassa apua, olo on suht vakaa (kopkop).
Asentohuimausta hoidetaan varsin epämiellyttävällä tavalla eli asentohoidolla, jossa sakkaa koitetaan tietyillä (niinikään huimausta aiheuttavilla) liikesarjoilla poistaa kaarikäytävästä. Inhottavaa, mutta saattaa nopeuttaa parenemista. Onnekkaimmilla auttaa kerrasta, mutta minä en heihin kuulunut.
Herkästi käy myös niin (niinkuin itselleni on tässä käynyt), että koska sitä koko ajan on vähän varuillaan ja pelkää sitä, milloin seuraava kohtaus tulee, ei muista hengittää ja erityisesti niskan ja hartioiden alue on jatkuvassa jännitystilassa, mikä heikentää verenkiertoa ja aiheuttaa lisää ongelmia. Itselläni ei enää pää kääntynyt kumpaankaan suuntaan senttiä-paria enempää. Sen enempää kuin ylös- tai alaspäinkään. Enkä halunnut enää edes kokeilla, koska siitä seurasi vaan välitön voimakas huimaus.
Jännitystiloihin olen saanut apua taitavalta fysioterapeutilta, jonka luona olen käynyt itselleni ennestään tuntemattomassa, mutta muutaman kokemuskerran jälkeen ihan taivaallisen hyväksi avuksi osoittautuneessa Voice massage-käsittelyssä. On klassista, miellyttävän pehmeää hierontaa, jota voin oman kokemukseni pohjalta suositella todella lämpimästi niskan ja hartioiden kireydestä ja jännitystiloista tai hengitysongelmista kärsiville, jos vaan koulutettu terapeutti lähistöltä löytyy. Koitan usuttaa myös ukkelin kyseiseen hierontaan, koska on kova kirskuttamaan hampaita nukkuessaan, ja Voice Massagesta saa apua myös purentalihasten kireyteen.
Yhtenä päivänä olin niin huonossa kunnossa, etten pystynyt lähtemään kotoa mihinkään, vaan suunnilleen konttasin puhelimeen niin, että sain soitettua fysioterapiaan ja kysyttyä, josko hoitajani mitenkään voisi tulla meille kotiin, koska itse en pääse hänen luokseen. Ja hänhän tuli. Sanoi vaan, että "kyllä se järjestyy, kun olen muutenkin kylillä käymässä". Niin ihania ihmisiä täällä on olemassa <3. Ilman en olisi pärjännyt. Aamulla puoli kasilta aloin yrittää pystyyn nousemista ja iltapäivällä neljältä saatoin ensimmäisen kerran hellittää otteen seinistä. Ihan valehtelematta. Ilman kotikäynnille tullutta pelastavaa enkeliä se tuskin olisi onnistunut silloinkaan.
Tottakai tieto hyvänlaatuisuudesta helpotti, koska tuli jo mietittyä elämän rajallisuutta (jota tosin mietin tälläkin hetkellä) ja sitä, että ei se todellakaan ole itsestäänselvää, että täällä sitä vaan tallaillaan ikuisesti. Tai että se toinen ihminen siinä vierellä on rinnalla kulkemassa elämän loppuun asti. Ilman, että tästä mitään sen kummempaa draamaa alkaa kehittämään, kun ei tässä sen kummemmin ole käynyt. Pistipähän vaan miettimään taas. Ei ole ihan päällimmäisenä mielessä vaikkapa nyt vaatekaapin järjestäminen, joka vielä hetki sitten tuntui muka tärkeältäkin projektilta. Ja jota varmasti jossain vaiheessa jatkan, ei siinä mitään, mutta sen on sitten joskus, ei nyt.
Justiin tällä hetkellä, kun olen käynyt toistamiseen lääkärissä ja muutamia kertoja fysioterapiassa saamassa apua, olo on suht vakaa (kopkop).
Asentohuimausta hoidetaan varsin epämiellyttävällä tavalla eli asentohoidolla, jossa sakkaa koitetaan tietyillä (niinikään huimausta aiheuttavilla) liikesarjoilla poistaa kaarikäytävästä. Inhottavaa, mutta saattaa nopeuttaa parenemista. Onnekkaimmilla auttaa kerrasta, mutta minä en heihin kuulunut.
Herkästi käy myös niin (niinkuin itselleni on tässä käynyt), että koska sitä koko ajan on vähän varuillaan ja pelkää sitä, milloin seuraava kohtaus tulee, ei muista hengittää ja erityisesti niskan ja hartioiden alue on jatkuvassa jännitystilassa, mikä heikentää verenkiertoa ja aiheuttaa lisää ongelmia. Itselläni ei enää pää kääntynyt kumpaankaan suuntaan senttiä-paria enempää. Sen enempää kuin ylös- tai alaspäinkään. Enkä halunnut enää edes kokeilla, koska siitä seurasi vaan välitön voimakas huimaus.
Jännitystiloihin olen saanut apua taitavalta fysioterapeutilta, jonka luona olen käynyt itselleni ennestään tuntemattomassa, mutta muutaman kokemuskerran jälkeen ihan taivaallisen hyväksi avuksi osoittautuneessa Voice massage-käsittelyssä. On klassista, miellyttävän pehmeää hierontaa, jota voin oman kokemukseni pohjalta suositella todella lämpimästi niskan ja hartioiden kireydestä ja jännitystiloista tai hengitysongelmista kärsiville, jos vaan koulutettu terapeutti lähistöltä löytyy. Koitan usuttaa myös ukkelin kyseiseen hierontaan, koska on kova kirskuttamaan hampaita nukkuessaan, ja Voice Massagesta saa apua myös purentalihasten kireyteen.
Yhtenä päivänä olin niin huonossa kunnossa, etten pystynyt lähtemään kotoa mihinkään, vaan suunnilleen konttasin puhelimeen niin, että sain soitettua fysioterapiaan ja kysyttyä, josko hoitajani mitenkään voisi tulla meille kotiin, koska itse en pääse hänen luokseen. Ja hänhän tuli. Sanoi vaan, että "kyllä se järjestyy, kun olen muutenkin kylillä käymässä". Niin ihania ihmisiä täällä on olemassa <3. Ilman en olisi pärjännyt. Aamulla puoli kasilta aloin yrittää pystyyn nousemista ja iltapäivällä neljältä saatoin ensimmäisen kerran hellittää otteen seinistä. Ihan valehtelematta. Ilman kotikäynnille tullutta pelastavaa enkeliä se tuskin olisi onnistunut silloinkaan.
Kuva täältä.
Mitään erityistä syytä sakan kulkeutumiselle kaarikäytävään ei lääkäreiden mukaan ole. Päähän kohdistunut isku voi sitä aiheuttaa, mutta minä en ainakaan tietääkseni ole lyönyt päätäni mihinkään. Enkä myöskään ollut flunssassa tai muussa tulehdustaudissa, joka voi myös edeltää asentohuimauksen alkua. Iän mukanaan tuomasta mahdollisesta rapautumisestakaan en vielä usko kärsiväni, joten mysteeriksi jäi tämä. Ja toivottavasti jää ennusteiden vastaisesti toistumatta uudelleen. En toivo kenellekään. Joskaan ei mene kaikilla ollenkaan yhtä pahaksi.
Sellaisena herätyksenä tämä kuitenkin toimi, että kunhan olen varma, että huimaus on taaksejäänyttä, on aika palata salille ja alkaa taas tekemään oman kuntonsa, tai edes verenkiertonsa eteen muutakin kuin uskotella, että jokapäiväinen lenkkeily riittää, kun ensin töissä on kökkinyt 8 tuntia koneella.
Nyt myös uskon jo osaavani ottaa punttien nostelun maltilla ja ymmärrän, että vähän, mutta säännöllisesti on parempi kuin täysillä silloin tällöin. Ongelmani kun on aina aiemmin ollut se, että mikään ei riitä, vaan koko ajan pitää ylittää itsensä. Niin että jos liikesarja suositellaan tehtäväksi vaikkapa 40 kilon painoilla, lataan varmuuden vuoksi 60 kiloa, vaikka kuinka polvissa rutisee. Siitä haluan nyt eroon. Less is more siis käyttöön tässäkin.
Aina sitä ihminen jotain oppii, kun on paikka. Oma paikkani oli nyt tällä kertaa tässä. Ei ole ollut elämän arvostamisessa ongelmaa ennenkään, mutta nyt muistan entistä enemmän kunnioittaa sitä, että voin illalla mennä nukkumaan ja aamulla nousta ylös ja olla siinä välissä toimintakykyinen, vaikkei energiaa aina niin piisaakaan.
Ja jos nyt joku jossain kohtaa saa huimauksen riesakseen (toivottavasti ei), niin lohdutan lääkäreiden vakuuttamana, että se on lähes aina hyvänlaatuista ja ohimenevää, vaikka sitä onkin yön pimeinä tunteina vaikea itselleen uskotella.
Sellaisena herätyksenä tämä kuitenkin toimi, että kunhan olen varma, että huimaus on taaksejäänyttä, on aika palata salille ja alkaa taas tekemään oman kuntonsa, tai edes verenkiertonsa eteen muutakin kuin uskotella, että jokapäiväinen lenkkeily riittää, kun ensin töissä on kökkinyt 8 tuntia koneella.
Nyt myös uskon jo osaavani ottaa punttien nostelun maltilla ja ymmärrän, että vähän, mutta säännöllisesti on parempi kuin täysillä silloin tällöin. Ongelmani kun on aina aiemmin ollut se, että mikään ei riitä, vaan koko ajan pitää ylittää itsensä. Niin että jos liikesarja suositellaan tehtäväksi vaikkapa 40 kilon painoilla, lataan varmuuden vuoksi 60 kiloa, vaikka kuinka polvissa rutisee. Siitä haluan nyt eroon. Less is more siis käyttöön tässäkin.
Aina sitä ihminen jotain oppii, kun on paikka. Oma paikkani oli nyt tällä kertaa tässä. Ei ole ollut elämän arvostamisessa ongelmaa ennenkään, mutta nyt muistan entistä enemmän kunnioittaa sitä, että voin illalla mennä nukkumaan ja aamulla nousta ylös ja olla siinä välissä toimintakykyinen, vaikkei energiaa aina niin piisaakaan.
Ja jos nyt joku jossain kohtaa saa huimauksen riesakseen (toivottavasti ei), niin lohdutan lääkäreiden vakuuttamana, että se on lähes aina hyvänlaatuista ja ohimenevää, vaikka sitä onkin yön pimeinä tunteina vaikea itselleen uskotella.
