Sivut

tiistai 20. kesäkuuta 2017

KOHTI HYVÄN MIELEN VAATEKAAPPIA


Ihan toista kirjaa (Huijarisyndrooma) menin alunperin kirjastosta lainaamaan, mutta koska siihen kohdistui niin monta varausta, masennuin ja istahdin hakukoneelle miettimään, mitä muuta haluaisin ehkä lukea.

Ei tullut mitään järkevää mieleen, joten näppäilin satunnaiseksi hakusanaksi "vaatekaappi" ilman sen kummempaa ajatusta. Tuli jostain takaraivosta, koska on ikuinen ahdistuksen aiheeni ja seuraa näköjään kirjastoon asti.

Oikeasti en olettanut löytäväni mitään järkevää, mutta hakuun tarttuikin kirja nimeltään "Hyvän mielen vaatekaappi", joka jo nimenä houkutti, mutta viimeistään esittelyteksti vakuutti.





"Kuvittele, että avaat vaatekaappisi oven. Kohtaako katseesi ilmavan järjestyksen josta voit vaivatta valita päivän päällepantavat? Vai vyöryykö kaapista läjittäin sekalaisia vaatteita, osa likaisia, osa rikki, kaikki vääränlaisia. "Ei mitään päällepantavaa"-tunne ajaa sinua taas kohti vaatekauppaa."

Jaa-a. No eipä tarvi paljon miettiä, koska asia on harvinaisen selvä. Minä kun olen jo vuosia toivonut, että joku tulisi ja räjäyttäisi kaikkea turhaa tursuavan vaatekaappini sisällön taivaan tuuliin ja korvaisi sen muutamalla järkevällä vaatekappaleella, joista pystyisin loihtimaan tilaisuuteen kuin tilaisuuteen sopivan asukokonaisuuden. Mutta ei. Sen harvan kerran kun joku erityinen meno sattuu kohdalle, alkaa sama ahdistus ja paniikki. Ei kertakaikkaiaan mitään päällepantavaa, vaikka kuinka siinä kaapin ovella tuijottelisin!



Turso nro 1


Ykkösturson sivuturso (oikeasti hävettää julkaista näitä, mutta se on tarkoituskin. Saanpahan kärsiä.


Jatkona mulkoilulle seuraa vastentahtoinen vaatekauppakierros, vaikka ihan hyvin jo etukäteen tiedän, että tuloksena on vaan lisää typeriä virheostoksia, koska en ikinä löydä sitä, mitä olen etsimässä, vaan tyydyn johonkin pakonomaiseen varavaihtoehtoon, joka ei tule koskaan päätymään käyttöön. Hyvä, jos edes siihen tilaisuuteen, johon olen sitä etsimässä, mutta ei varsinkaan sen jälkeen. Se on niin nähty. Jos vähänkään joku vaatteessa jo valmiiksi ärsyttää, miten se muka voisi muuksi yhtäkkiä muuttua? Ei mitenkään. Paitsi siinä vaiheessa, kun siitä lopulta ymmärtää ehkä vuosien käyttämättömyyden jälkeen luopua. Ei ihan yksi, eikä kaksi kertaa, kun pian sen jälkeen olisinkin muka tarvinnut juuri sitä nimenomaista vaatekappaletta (jota siis ei enää ole), eikä mikään muu muka kelpaa.

"Ensimmäinen hyvän pukeutumisen sääntö, jota ei voida kyllin tähdentää, kuuluukin: tunne itsesi, oma tyyppisi ja omat rajasi, äläkä milloinkaan ylitä niitä, vaan valitse pukusi niin, että se sopii juuri sinulle ja muodostaa ulkomuodollesi juuri sen kehyksen, minkä se tarvitsee esiintyäkseen täysin edukseen" (Elina Kangas, Pukeudu hyvin, 1933)



Oma osuuteni eteisen liukuovikaapeista. Paitsi alatangolla muutama pojan takki.



Ja tässä vähän lisää takkejani kaapissa, joka oli alunperin tarkoitus jättää tyhjäksi vieraita varten. Mutta puolustaudun sillä, että ensimmäiset viisi vasemmanpuoleista ovat ahkerassa käytössä kulloisestakin pelikelistä riippuen.


"On sekä typerää että kallista alituiseen 'kyllästyä vaatteisiinsa". Hapuilemalla sinne tänne, aina uutta etsien, ei milloinkaan saa puvustolleen peroonallista leimaa. Ostakaa vain sellaisia tavaroita, joihin olette tottunut ja joiden tiedätte soveltuvan juuri teille. Koristeita ja kuosia muuttamalla saa kyllä vaihtelua aikaan" (Eeva Harri, Muodit ja muodot: Pakinaa pukeutumisesta, 1921)

En edes tajua, miten vaatekaappini voi(vat) olla niin täynnä, vaikka "en ikinä osta mitään". No ihan vaan siksi, että joskus olen pakosti ostanut. Ja sittemmin säilönyt kaikkia hutiostoksiani siinä toivossa, että niitä joskus käyttäisin. Mutta viimeistään nyt, kun olen lukenut kirjaa ensimmäiset 230 sivua (oikeasti en käsitä miten joku pystyy kirjoittamaan 300-sivuisen kirjan niin mukaansatempaavaa tekstiä aiheesta, joka ei millään lailla ole kuulunut mielenkiintoni kohteisiin), aion vihdoin ja viimein tehdä turhille rytkyilleni jotain.  (Olen varmaan kaikkien self-help-kirjojen helppoakin helpompaa kohderyhmää, mutta oikeasti on sattunut kohdalle montakin teosta, joista olen saanut lisäpontta itselleni ajankohtaisten ongelmien ratkomiseen. Niin nytkin.)

"Naisen kirja 2"-opaskirjasessa vuodelta 1960 Kotitalouskeskus on määritellyt aikuisen naisen vaatteiden tilantarpeen ja sen mukaan henkarille ripustettavat vaatteet vaativat keskimäärin 105 cm tankotilaa, johon sisältyvät koko vuoden takit, leningit puserot ja niin edelleen, joita kaavion mukaan on yhteensä 27..

En edes kehtaa laskea, paljonko henkareita ja tankoa itselläni on (täysin turhassa) käytössä, mutta kyllähän se näistä kuvista näkyy. Eikähän niissäkään kaikki, vaan lisäksi on erinäisiä kasoja sängyn päällä, tuolilla ja makkarin irtonaulakossa.





Ja vaikka toki olen jollain tasolla tiedostanut, mitä kaikkia hirveyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia nykypäivän (halpa)vaatebisnekseen sisältyy, kirja on kyllä avannut silmiä moneltakin kantilta lisää. Joskin totuuden nimissä tunnustan, että olen lukenut eettisyyteen keskittyviä osioita vähän hyppimällä, ja keskittynyt enemmän viisauksiin, jotka kolahtavat omaan nilkkaani (kaappiini). Mutta varmaa on, että jatkossa ostopäätöksiäni ei ratkaise halpaan hintaan perustuva nuukuus, vaan ihan muut tekijät. Ja se, mitä en itse ole koskaan tehnyt, koska olen kokenut vaatteiden hankinna aina jotenkin "ylimääräisenä ja turhana kuluna" on kirjan kehotus alkaa budjetoimaan ennakkoon myös vaateostonsa ja hyväksymään sen, että ihminen tarvitsee vaatteita siinä missä ruokaakin. Kuulostaa itselleni uudelta, mutta itseasiassa ihan järkevältä mallilta, joka tosin tuskin tulee siirtymään ihan äkkiä omalla kohdallani käytäntöön, mutta aina voin yrittää. Josko vaikka sitten raskisin ostaa sen kunnollisen talvitakin, enkä sen viittä halpisversiota, joista ei ole kuin murhetta.

"Hankkikaa mieluummin muutamia hyvin tehtyjä pukuja kuin monta muodikasta tämän vuoden hepenettä" (Taitava Emäntä, 1951)

Nyt on totuus paljastettu ja tästä on suunta vaan ylöspäin. Tai siis ulos. Vaatteilla nimittäin. Mutta jotain pukeutumisoppaiden mukaista sentään omistan, nimittäin "Pukeudu hyvin"-oppaassa (Elna Kangas, 1933) mainitut hiihtopuvun ja ranta-asun (uikkarit?). Mutta muuten on vähän puutetta. Oppaan mukaan kun "useimpiin urheilutoimiin sopivat tweedhame, villasweater ja silkkikaulaliina".

Hauska ja hyödyllinen kirja, jota on mahdotonta tiivistää. Mutta sikälimikäli projektini yhtään etenee niinkuin toivon, en malta olla raportoimatta siitä täällä.

Kauniiksi lopuksi vielä viimeinen lainaus kirjasta:

"Jos teillä on pienintäkään epäilystä siitä, ettei pukeutumisenne ole tähän saakka onnistunut, muuttakaa se varovasti ja vähitellen" (Irma Andersin, Hyvinpukeutuva nainen, 1952)

Iloista juhannusta!
  

tiistai 13. kesäkuuta 2017

EKAA KERTAA EKOKAMPAAMOSSA


Sanotaan, että hiukset ovat naisen kruunu, joten siltä(kin) kantilta katsoen meikäläinen on varsin kaukana kuninkaallisista. Ja vaikka kuinka haluaisin uskoa korkeilla ohimoilla jo nuorena miehenä varustetun viisan isäni vakuuttelua siitä, että järki ja tukka eivät viihdy samassa päässä, ei auta, koska tunnen niin monta fiksua paksutukkaista ihmistä.

Hiuslaatuni on siis aina ollut harmillisen ohut, ja tuntuu iän myötä ohenevan entisestään. Enkä edes oikein käsitä miten, koska hiuksia ei varsinaisesti mitenkään näkyvästi irtoa, vaan ne vaan jotenkin mystisesti katoavat. Ikääntymisen ihmeitä vissiin. Joskin osansa ihan varmasti kaikilla aiemmilla rankoilla käsittelyillä, joista näin jälkiviisaana jättäisin muutamatkin väliin. 

Myös päänahka on heittäytynyt jotenkin herkäksi, ja koko ajan tekee mieli niskasta raapia. Tai siis nyt kun tätä juttua kirjoitan, pitää korjata tuo muotoon "teki mieli...", vaan ei tee enää, koska ei tarvi.

Apu asiaan löytyi yllättäen paikallislehdessä olleesta pikkuilmoituksesta, jossa Ekokampaamo Luonnonkaunis mainosti tarjousta, joka sisälsi intialaisen päähieronnan ja hiusten&päänahan puhdistushoidon mielestäni varsin kohtuulliseen hintaan.



Ovikylttinä vanha piipunpelti


En ollut kyseisen kampaamon olemassaolosta aiemmin tiennyt, joten ilahduin mainoksesta ihan tosissani ja varasin ajan samantien. Äitienpäiväviikolla muistaakseni.

Kampaamon ovesta leijaileva tuoksu (tai pikemminkin ehkä haju) oli sen verran voimakas ja erikoinenkin, että vähän ensin jännitin, minkälaiseen hippiluolaan tai suitsukkeiden keskelle olen päätymässä, mutta onneksi turhaan :)


Kuvassa kampaamon omistaja Jaana, jolla itsellään on ihan valtavan paksu ja pitkä ja kiiltävä tukka, 
joten on kyllä kelpo malli kampaamolleen. Nuttura vaan kätkee kutrit. 


Tila olikin varsin valoisa ja avara ja seesteinen. Ei luolasta tietoakaan. Ja jännää, kuinka se tuoksukin lakkasi vähän ajan päästä ikäänkuin kokonaan olemasta. Varmaan siksi, että ei ollut peräisin mistään keinotekoisesta, vaan täysin luonnonmukaisista aineista.




Olen ollut intialaisessa päähieronnassa aiemminkin joskus vuosia, vuosia sitten, ja siitä on jäänyt päällimmäisenä mieleen oikeastaan pelkkä hiusten tukistelu, joten odotin tälläkin kertaa jotain vastaavaa, mutta Jaanan käsittely olikin ihan erilainen.

Istuin nurinperin tuohon kuvassa olevaan tuoliin (joka ensin siirrettiin pois seinän vierestä) ja hieronta alkoi selästä siirtyen sieltä käsivarsien, olkapäiden ja niskan kautta vasta viimeksi päänahkaan. Eikä kyllä jäänyt yhtään sellainen olo, että olisi tukisteltu ollenkaan. Ennemminkin sellainen vähän hämmästynyt, koska hieronta oli kaikessa kummallisuudessaan ihan tositosi mukava. Tai siis se tunne, joka siitä jäi. Sellainen hyvällä tavalla pöllähtänyt.



Hymyilytti tuo "Hoito tehdään istuallaan vaatteet päällä", koska pisti pakosti miettimään, 
kuinka tukala kokemus olisi olla kampaajalla ilman vaatteita :)


Ennen hierontaa Jaana levitti päänahkaan rosmariiniöljyä, joka vilkastuttaa päänahan verenkiertoa. Siitä tuli raikas tunne. Ja ylläolevasta tekstistä voi lukea kelpo perustelut päähieronnan hyödyllisyydelle. Jaana itse kertoi suosittelevansa sitä tehostamaan hieronnan jälkeen tehtävää puhdistushoitoa.





Tässä näitä ekokampaamossa käytettäviä luonnonmukaisia aineksia. Tyhmänä kysyin, onko Jaana kenties kasvatellut niitä itse, mutta vastaus oli ei, koska kaikkien raaka-aineiden on oltava sertifioituja, joten kotipelloilta ei voi mitään purkittaa, vaikka kätevältä kuulostaisikin.

Omaan puhdistushoitooni Jaana valitsi päänahkaan valkosaven, ja hauraisiin hiusten latvoihin merilevän. Saven tilalta vielä parempi olisi kuulemma ollut turve, mutta pelkäsin, että väri tarttuu raidoitusten jäljiltä huonokuntoisiin hiuksiin, enkä halunnut lähteä kampaamosta korppikotkana kotiin. (Sekin on aikanaan kerran koettu, kun en osannut vissiin oikein selittää, mitä tarkoitin sävyllä "tuhkanvaalea"..).




Siinä syntyy sopiva seos


Käytännössä puhdistushoito tehtiin levittämällä/hieromalla valitut seokset päänahkaan ja hiuksiin, ja sen jälkeen niiden annettiin vaikuttaa tiukkaan käärityn hupun alla muistaakseni puoli tuntia.

Ja varmaan nyt kuulostaa siltä, että valehtelen, mutta en vaan kertakaikkiaan pysty olemaan hehkuttamatta sitä ihan älyttömän kevyttä ja raikasta tunnetta, joka päässä hoidon jälkeen oli. Ehkä paras kuvaus sille olisi "päätön", koska tuntui ihan siltä, että pää oli niin kevyt, että lakkasi kokonaan olemasta. Ja kutinakin loppui kuin seinään.

Ja mikä ehkä kaikkein kummallisinta, nukuin hoitoja seuraavana yönä kuin tukki heräämättä kertaakaan. Kerrassaan ihme homma, joka todistaa, että Intiassa ilmiselvästi tiedetään, mitä tehdään. Ja puhdistushoito varmaankin vaikutti siihen, että jo ei-toivotuksi perinteeksi tullutta yöllistä pään hikoamista ei esiintynyt.





Jaana on erikoistunut tutkimaan hiustenlähtöä, jonka syyt voivat olla varsin moninaisia. Stressi on yksi ja mm. huono ravinto toinen mahdollinen syyllinen. Kaikkien muiden jäljelle jäävien lisäksi.

Stressi kolahtaa omalla kohdallani, mutta huono ravinto ei, koska oikeasti syön sitä mitä olen täälläkin mainostanut syöväni. Mutta Jaanan mukaan hyväkään ravinto ei pelasta, jos hiustupet ovat menneet tukkoon vaikkapa synteettisten shampoiden ja hoitoaineiden silikoneista. Ja niinhän sitä näytti juurikin omalla kohdallani käyneen, kun päänahka kuvattiin 200-kertaisesti suurentavalla mikrokameralla. Milenkiintoista, mutta samalla suorastaan melko ällöä katsottavaa. Myös hiukset itsessään olivat mallia "stressaantunut".



Asiakaspaikkoja on vain yksi, ja Intialaisen päähieronnan ajaksi Jaana laittaa lapun luukulle, jotta rauha säilyy.
Asiakkaana arvostan.


Halusin kokeilla myös Jaanan suosittelemaa, hiusten kuntoa parin hoitokerran jälkeen parantavaa väritöntä kasvivärjäystä. Vissiin siinä samalla olisi voinut valita värinkin, mutta itse halusin testata tuota väritöntä, joka tehtiinkin heti seuraavalla viikolla.

Siitä ei vaan valitettavasti tullut sellaista samanlaista "Wau"-fiilistä kuin päähieronnasta ja puhdistushoidosta, joiden jäljiltä myös hiusten oma väri selvästi kirkastui. Mutta ehkä se johtui enimmäkseen siitä, että odotin liikoja. Tai peräti ihmeitä, joita ei hetkessä tietenkään tapahdu.

Tukka oli ennemminkin jotenkin entistä karkeamman ja kuivemmankin oloinen, mutta se on kuulemma tyypillistä, kun siirrytään synteettisistä aineista luonnonmukaisiin. Kestää aikansa ennenkuin alkavat vaikuttaa. Ja nyt, kun aikaa ensimmäisestä käynnistä ja senjälkeisestä kahdesta muusta on kulunut noin kuukausi, huomaan hiuksissani ihan selvän eron. Näyttävät ja tuntuvat paljon terveemmiltä ja jotenkin pehmeämmiltä ja paksummiltakin. Ja kiiltäviltä, mikä on omalla kohdallani jotain, mihin en ole todellakaan tottunut.





Kaikki Ekokampaamossa myytävät tuotteet ovat sertifioitua luonnonkosmetiikkaa.

Itse en ensimmäisellä kerralla ostamani shampoon hiustuntumasta tykännyt, mutta Jaana ystävällisesti vaihtoi sen toiseen, joka tuntuu sopivan paremmin.

Hoitoaineen lisäksi ostin testikäyttöön tuon vasemmassa nurkassa näkyvän "Phytonutrient hairroot serumin", jota olen nyt käyttänyt ohjeen mukaan säännöllisesti muistaakseni kolmisen viikkoa. Voi olla, että hourailen, mutta olen melko vakuuttunut siitä, että pakeneviin ohimoihin on alkanut ilmestyä sellaista pientä untuvan oloista kasvua. Ja muitakin hyviä vaikutuksia aineella on ollut, mutta kirjoittelen niistä erikseen kunhan olen ensin käyttänyt putelin loppuun ja varmistunut siitä, että tuntuma ei ole pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Meinaa muutenkin taas venyä tämä teksti ihan liikaa, mutta ei voi nyt mitään, kun olen niin positiivisesti vaikuttunut.

En ala tässä nyt muita tuotteita mollaamaan, mutta kyllä aika järkyttyneenä luin Jaanan hiustenlähtöä käsittelevää lopputyötään varten keräämiä tuotetietoja muutamien hiustenlähdön ehkäisyyn tarkoitettujen synteettisten tuotteiden osalta. Niistä kahta olen itsekin käyttänyt (ilman mitään näkyviä tuloksia), ja pisti kyllä mietityttämään ainesosien mainitut mahdolliset haittavaikutukset. Melkoisia myrkkyjä, joista toinen on myynnissä mm. apteekeissa.





Niinkuin kaikessa muussakin, se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi kaikille, mutta halusin kirjoittaa tämän jutun ihan omasta vapaasta tahdostani sillä mielellä, josko siitä vaikka olisi iloa tai hyötyä jollekulle muullekin.

Ja vaikka kampaajan vaihto aina tuntuu jotenkin ihan hirveän vaikealta ja pahalta ja suorastaan petturimaiselta, olen nyt kuitenkin päättänyt, että syyllisyydentunto on heitettävä nurkkaan ja mentävä oma pää edellä. Omalla kohdallani se tarkoittaa päätöstä alkaa luonnonkauniiksi :).

Ekokampaamo Luonnonkaunis sijaitsee Forssassa, ja voin sitä oman tähänastisen kokemukseni pohjalta lämpimästi suositella, mutta jos tänne on pitkä matka, muitakin hyviä varmasti löytyy omilta kotiseuduilta. Ja Jaanan kotisivuilla on paljon omasta mielestäni hyödyllistä ja mielenkiintoista muuta asiaa mm. jo mainitsemastani hiustenlähdöstä ja muustakin. Jos haluat lukea, sivut löytyvät täältä (klik) ja Facebook-sivu täältä.

Iloista kesäkuuta itse kullekin!


t. Annukka

maanantai 22. toukokuuta 2017

WISIITILLÄ WETTERHOFFIN TALOSSA


Päivät tuppaavat toistamaan enimmäkseen samaa kaavaa, ja vaikkei siinä sinällään mitään vikaa olekaan, niin kyllä se vaan kummasti piristää, kun välillä tapahtuu jotain kivaa tavallisuudesta poikkeavaa. 

Lauantaina oli juurikin sellainen piristävä poikkeuspäivä, kun Satu, Kati ja minä saimme ystävältämme Tainalta kutsun Hämeenlinnaan Wetterhoffille, josta itselleni tulee ensimmäisenä mieleen arvostettu tekstiilialan oppilaitos, mutta myös jotain erityisen arvokasta ja perinteistä. Ja samalla häpeäkseni tunnustan, etten ole koskaan aiemmin Wetterhoffin talossa käynyt, vaikka Hämeenlinnassa muuten tuleekin aina silloin tällöin poikettua. On vaan jotenkin niin kiva ja nätti kaupunki, jossa sijaitsee myös itselleni varsin tutuksi tullut Tiilaaksoksikin nimitetty kauniiden golfkenttien keskittymä.





Sattui kohdalle niin mahtavan aurinkoinen päivä, että haalistui tuo tiiliseinän värikin kuvassa, jossa näkyy käynti taloon sisäpihan puolelta. Itse en olisi sinne hoksannut löytää, mutta rakennus on Tainalle ennestään tuttu, joten hiihtelin vanavedessä.  Näkyvämpi sisäänkäynti on Wetterhoffinkadun puolella ihan liki linja-autoasemaa.





Aamulla oli ohjelmassa bloggaribrunssi, jossa oli tarjolla monenmoisia paikallisia suolaisia ja makeita herkkuja, joiden kuvaaminen vaan on meikäläiselle aina yhtä vaikeaa. Ihme homma, kun jotenkin voisi kuvitella, että ei sen helpompaa kohdetta ole kuin paikallaan pysyvä sämpylä tai munkki. On vissiin Instagramin ruokakuvat nostaneet kynnyksen niin korkealle, että ei enää mikä tahansa kelpaa. Mutta syödä sentään vielä osaan :).






Sibeliuskakkua, kun kerran Hämeenlinnassa ollaan.


Brunssin lomassa Fredrika Wetterhoff-säätiön toiminnajohtaja Hannele Yrjö-Koskinen ja samaisen säätiön hallituksen puheenjohtaja Hillevi Kaarlenkaski kertoilivat talon mielenkiintoisesta historiasta ja aikansa edelläkävijästä Fredrika Wetterhoffista, joka omisti elämänsä vähävaraisten tyttöjen kouluttamiseen. Fredrikan ajatuksena oli, että kaikkien naisten tulisi hankkia itselleen ammatti ja sitä kautta hyvä itsetunto. Ei varmaankaan kovin tyypillinen ajattelumalli 1800-luvulla, mutta niin vaan rohkea Fredrika perusti tyttöjen työkoulun Hämeenlinnaan vuonna 1885.

Itselläni on Wetterhoffin opistoon liittyvä mukava muisto 80-luvun puolivälistä (oli laskimella pakko tarkistaa, että onko siitäkin jo muka yli 30 vuotta aikaa..), kun suoritin penkkipuusepän opintojani, joista vanhassa blogissani joskus kirjoittelinkin.

Samalla luokalla kanssani opiskeli etiopialainen Mohamed Haileab, jonka nimi aika äkkiä vääntyi vanhan kansan opettajamme Johanneksen johdolla muotoon "Haileppi". 

Myös Hailepin sisko tuli samaan aikaan veljensä kanssa Suomeen, ja nimenomaan opiskelemaan silloiseen Wetterhoffin opistoon tekstiilipuolelle. Hauskaa tässä on se, että samalla kun sisko oppi kutomaan kangaspuilla, tuleva puuseppäveljensä valmisti hänelle omat puut, jotka aikanaan matkasivat sisarusten kanssa samalla paluulennolla kotiin Etiopiaan. Ehkä tänäkin päivänä edesmenneiden Fredrika Wetterhoffin ja opettajamme Johannes Suonpään perinteet jatkuvat Afrikan mailla.

Wetterhoffin talosta tekstiilialan koulutus on siirtynyt toisaalle, mutta Fredrikan perintö elää, ja talossa on nykyään luovien alojen yrityskeskittymä. Monenlaisia taitavia taitajia saman historiallisen katon alla. 






Jos en paljon valehtele, bloggareita oli paikalla kolmisenkymmentä, joista en tuntenut aiemmin Tainan, Katin ja Satun lisäksi ketään. Kaikkia tuntui kuitenkin yhdistävän joko kokeilunhalu tai kiinnostus käsillä tekemiseen tai molemmat. Vähän pelästyinkin aluksi, että kääk, oliskohan tänne pitänyt ottaa rekvisiitaksi joku neuletyö mukaan, kun näytti monellakin puikot kilisevän siihen malliin. Vaan äkkiähän se olisi paljastunut, ettei meikäläisen puikoilta mitään sen kummempaa synny, joten omalla esittelyvuorollani tunnustin rehellisesti, että kaikki muu kiinnostaa paitsi neulominen :). 





Esittelykierroksen jälkeen meille oli järjestetty monenmoisia mielenkiintoisia työpajoja, joista itselleni ehdoton ykkönen oli tilaisuus päästä koruverstaalle kokeilemaan sormuksen tekoa.



Ensin valittiin omaan sormeen sopiva koko. 



Sitten alettiin käännellä hopeoitua lankaa tuollaisen "tukin" ympärille. 
Vieressä ruususormuksen mallikappale, jollaista lähdettiin tavoittelemaan.




Ja tässä oma lopputulokseni myöhemmin kotona kuvattuna. Ei siitä alkuperäisen mallin näköistä ruusua tullut, mutta oman elämänsä kukkanen kuitenkin. Ja näytti itseasiassa kotona omaan silmääni jo ihan kauniilta, vaikka pajalla muistutti mielestäni enemmän lehmän läjää.


Koruseppä sai homman näyttämään helpolta, mutta oikeasti vääntely oli aika haastavaa ensikertalaiselle. Hinku jäi kyllä kokeilla lisää. 

Muilla työpajoilla tyydyin vaan katselemaan muitten tekemisiä. Ja hauskaa oli huomata, kuinka omia kädentaitojaan, tai paremminkin niiden muka-puutetta  mollanneesta Katista kuoriutui varsinainen Kerhotäti, joka sujuvasti askarteli niin origamikorvakorut kuin kerhokassinkin Ihana-lehden Kaarinan vinkeillä :).  



Toivottavasti tästä paljastuksesta ei nyt tule huutia.


Muuten tuli vaan haahuiltua ja ihmeteltyä ja räpsittyä kuvia, joista harmikseni huomasin osan tärähtäneen niin pahasti, ettei niistä ollut mitään iloa, mutta tässä nyt vaan kuvapläjäys niistä, mitä jäi jäljelle. 











Kengäntekijän työkaluja.
Sanna Niskanen Cobblerinasta valmistaa mittatilauskenkiä ja -laukkuja






Wetterhoffin myymälä oli uudistunut ja jaettu tavallaan kahteen osaan, joista toinen on keskittynyt lankapuoleen ja siihen liittyviin tarvikkeisiin, ja toinen puolisko tarjoilee varsin kattavan valikoiman kaikkea kivaa ja kaunista kotimaista tai kotimaassa suunniteltua.

Lankapuolesta en mitään ymmärrä ja siellä oli niin kova kuhinakin, että kuljeskelin enempi reunoja pitkin. 

















Myymälään pääsee näppärästi kadun puolelta, ja ovi kävikin tiuhaan tahtiin, mitä en yhtään ihmettele. Tässä vain pieni kuvakatsaus tarjontaan.





















Sitruunaisen keittiösaippuan ostin kokeeksi. On kuulemma verraton tahranpoistaja.
Ja appelsiininkukan tuoksuista pyykkietikkaa ostin myös, kunhan olin ensin sata kertaa tuoksutellut kaikki vaihtoehdot läpi.


Jos satutten liikkumaan Hämeenlinnan suunnilla, eikä paikka ole ennestään tuttu, uskallan lämpimästi suositella käyntiä, jos yhtään onnistuin näillä kuvilla välittämään mielikuvaa tarjonnasta.

Enemmän tietoa Wetterhoffin talosta ja sen toimijoista löytyy täältä (klik)

Kiitos kivasta päivästä järjestäjille, kutsujalle ja seuralle. Jäi hyvä mieli ja taatusti uniikki sormus muistoksi.

Wetterhoffilta suunnattiin vielä suurkirppikselle, jossa osa porukasta teki suurlöytöjä ja osa (minä) ei ostanut mitään, mutta tunsi itsensä kuitenkin vähän niinkuin ostajaksi, kun sai kunnian avustaa ostosten kantamisessa ja auton takakonttiin sullomisessa. Mutta löydöistään Taina ja Satu varmasti kirjoittelevat itse lisää.

Äsken tuli laitettua potut multiin (ämpäreihin) ja viskeltyä nurmikolle lannoitetta, joten nyt olisi tilauksessa yöllinen vesisade. Toivottavasti kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan.

perjantai 5. toukokuuta 2017

(VIHDOINKIN NIITÄ) BETONIHOMMIA



En meinaa (työ)housuissani pysyä, kun olen niin innoissani siitä, että olen vihdoin saanut aikaiseksi aloittaa betoniaskartelukokeiluni, ja alkukankeuksien jälkeen alkaa myös syntyä jotain valmista. Ihan superpalkitsevaa! Joskin seassa myös sitä kuuluisaa sutta ja sekundaa, mutta ei haittoo mittään. 

Ei tästä miksikään vinkkipostaukseksi ole, mutta kirjoittelen nyt kumminkin sen, mitä itse tässä lyhyen matkan varrella olen oppinut. Josko siitä vaikka jollekulle olisi iloa.

Ensinnäkin itselleni tuotti vaikeuksia hoksata, mistä sitä betonia kannattaa tehdä, kun netin ohjeissa puhutaan milloin "kuivabetonista", milloin "hienobetonista" ja milloin mistäkin.






Viisaammiltani (kiitos vaan teille) sain vinkin siitä, että oikea aine, tai ainakin yksi niistä, on sementtilaasti, jonka karkeus on S30. (Numero kertoo seoksen suurimman raekoon, joka tässä tapauksessa on käsittääkseni 3 mm). Itse ehdin ensin ostaa säkillisen S100 karkeutta, joka on näihin pikkunäpertelyihin turhan rouheaa, mutta jotain siitäkin pakosti teen, kun kerran näin sen vaivan, että selkä notkolla kannoin säkin kaupasta autoon ja autosta pajalle.

Säkin kyljessä on ohje, jossa kerrotaan, paljonko vettä säkkiä kohden betonin valmistukseen suunnilleen tarvitaan, mutta sitä ei oman näkemykseni mukaan kannata hirmu orjallisesti tuijottaa. Eikä varsinkaan kaataa koko ohjeen mukaista määrää vettä ensin sankoon, vaan ainoastaan osa siitä ja sitten laastia vähän kerrallaan sekaan. Ainut hankaluus on säkin 25 kilon paino lähtövaiheessa, mutta en halunnut kuitenkaan sitä alkaa millään lusikalla lisäilemään, joten ei muuta kuin kyykkynostolla säkki syliin ja sitämukaa sementtiä sankoon. Poika tosin ehdotti, että voisin värkätä sellaisen kaatoautomaatin, jolla säkki kallistuu, kun jalalla painaa poljinta. Not bad....






Sekoittamisen kannattaa tehdä ulkona, koska laasti ihan tosissaan pöllyää, vaikka kuinka varoo.  Ei vaan meinanneet asteet vappuna ulkohommiin riittää, kun pitäisi olla vähintään +5, mutta sekoittelin kumminkin laastit lumihangessa ja kiikutin sitten äkkiä ämpärin sisätiloihin.  Hanskat, suojalasit ja jopa hengityssuoja oli käytössä, koska hienojakoinen pöly on ikävää niin keuhkoissa, silmissä kuin ihossakin.

Seuraava ihmetyksen aihe oli se, kuinka paljon sementtiä oikeasti kuluu pieniinkin hommiin. Puolikkaasta 25 kg:n säkistä ei tullut kuin yksi normaalin kesäkukka-amppelin kokoinen ruukku ja yksi isohkon lautasen kokoinen tarjotin, vaikka kuvittelin tekeväni siitä määrästä vaikka mitä.



Ulkomuottina ruukussa oli muovinen amppeli ja sisämuottina muovinen kukkaruukku. 
Tarjottimessa ulkomuottina piirakkavuoka ja sisämuottina muovilautanen.



Edellisestä johtuen esineille myös tulee tosi paljon painoa, joka oli myös itselleni yllätys, vaikka eipä sitä kummoinen matikkavelho tarvi olla hoksatakseen, että jos käyttää 12,5 kg laastia yhteen ruukkuun ja tarjottimeen, niin arvatenkin ne sitten myös painaa yhteensä sen 12,5 kiloa + vähän päälle, koska seassa on myös vettä.






Kuvan ruukku oli ensimmäinen tekeleeni, josta tuli ehkä siksi myös suosikkini, vaikka ennakkoon kuvittelin, että tykkään eniten kaikesta sileästä ja suoralinjaisesta.

Kuvasta näkee hyvin, että sementtiin on jäänyt aika paljon ilmakuplia, joiden määrää saa pienennettyä kopauttelemalla laastilla täytettyä muottia kovaa alustaa vasten. Ja huomasin, että mitä löysempää betoni on, sitä tiiviimmäksi se kopauttelemalla menee, ja sitä vähemmän kuplia syntyy. Mutta amppeli on muutenkin sen verran rouhea, että oikeastaan sopii nuo reiätkin ihan hyvin.






Kuvan helmililjaruukku on vanhempaa perua. Sen tein kokeeksi erikoistasoitteesta, jota oli jäänyt pussinpohjalle.

Ovistoppariin käytin muottina kilon kreikkalaista jugurttipurkkia, joita on varastossa vinot pinot, mutta joista en kaikista halua tehdä pelkkiä ruukkuja. Saatan maalata sen ja seuraajansa myöhemmin, mutta testasin nyt tällä yhdellä ensin, toimiiko tuo kantokahvasysteemi, jonka värkkäsin niistä aineksista, mitä sattui olemaan.





Löysää köyttä olisi ollut hankala saada upotettua betoniin, joten jäykistin sitä rautalangalla, josta myös kääntelin ankkurintapaiset. Hyvin tuntui kestävän nostamista, ja jäi ihan nätisti piiloon.





Näistä vekkikuvioisista kynttilänjaloista tuli mielestäni myös kivoja. Muottina käytin Prismasta ostamiani sisäpuolelta kuvioituja muovimukeja. (Tulee muuten tosi helposti järkeiltyä nuo kuviot juurikin päinvastoin kuin on ajatellut. Eli ei auta, jos muotti on ulkopuolelta kuvioitu ja haluaa siirtää kuvion myös valmiin esineen ulkopintaan..)

Mutta ettei liian helpolta vaikuta, niin tässä myös ne susikappaleet.



"Konstit on monet" sano Laihian Annukka, kun lekalla betonikönttiä hammasmukista hakkasi..


Ei tullut betoni teräsmukeista ulos, mutta eipä mittään. Käytän niitä painoina uusissa tekeleissä. Toisin kuin noita kahta totaalipilalle mennyttä vasemmanpuoleista, joista toinen halkesi ja toiseen katkesi kynttilä sisälle. Eikähän taustalla näkyvä vinoon valettu ruukkukaan ihan nappiin mennyt, kun kopioitui tuo kreikkalainen maisema etiketistä sisäpintaan.

Mutta olen onnellinen, kun piharakennuksessa on tila missä tehdä, eikä tarvi välittää, vaikka rapatessa vähän roiskuu. Ja pääsi Lidlin kolmimetrinen retkipöytäkin käyttöön.




"Meekkö ateljeehen?" kysyi mies, kun pistin työrukkaset käteen. No sinnepä hyvinkin :)


Jaa niin. Unohtui nyt aika montakin asiaa. Kuten se, että kannattaa öljytä ulkomuotti sisäpuolelta ja sisämuotti ulkopuolelta hyvin. Joskaan siitä huolimatta kaikki ei aina irtoa niin helposti kuin kuvittelee. Tai joskus ollenkaan. Ja alustan, johon valut jättää kuivumaan, pitää olla ihan suora tai valuu valutkin vinoon. Samoin kuin jos lataa mahdolliset painot sisämuotin päälle epätasaisesti niinkuin itselleni kävi, kun käytin ison ruukun painona pihakiviä. Hiekka olisi varmasti paras, mutta sitä nyt ei ollut tähän hätään saatavilla.

Muottien pitäisi antaa kuivua hitaasti. Mielellään viileässä tilassa, mutta jos kuivattaa huoneenlämmössä, on hyvä käyttää niiden päällä muovia ja kastella vaikka suihkepullolla pariin otteeseen. Liian lämpimässä kuivattu betoni saattaa halkeilla.

Sisämuotit poistin itse parin päivän päästä ja ulkomuotit kolmen. Paitsi ne, joiden kohdalla en malttanut odottaa ja pilasin hosumalla.

Itse muottien täyttöhommaan löytyy kuukkeloimalla ohjeita, kun jäi sekin vaihe nyt näköjään itseltä kuvaamatta, enkä ilman kuvia osaa kuvailla.



Sydämet valoin ylijäämästä silikonisiin jääpalamuotteihin.


En nyt sitten tiedä, mitä näillä kaikilla nykyisillä ja tulevilla (uusi sekalainen satsi on tekeytymässä) esineillä teen, mutta onnistumisen ilo on niin suuri, että murehdin sitä vasta sitten, kun ateljeehen ei enää mahdu.





Sydämellistä viikonloppua täältä Annukan ateljeesta !