Sivut

torstai 15. syyskuuta 2016

UNETON, AIKAANSAAMATON, RUOKAHALUTON ..


.. ja kohta mahdollisesti myös työtön.



Aurinko paistaa ja ilma on kuin morsian (jos vaan tietäis kenen.. sanoo ukkeli), mutta niistä nauttimisen sijaan tässä on viime viikot pyöritty kokolailla seuraavien hokemien ympärillä ja koitettu uskoa, että... 

"Asioilla on tapana järjestyä"

"Kyllä me jotain keksitään"

"Kyllä me pärjätään"

ja 

"Joskus vielä nukun koko yön tai edes vähän aikaa kunnolla"

Kukaan ei ole kuollut, kukaan ei ole sairastunut vakavasti, eikä mitään muutakaan ihan todellistatodellista hätää ole. Kyse on niinkin maallisesta asiasta kuin työt (sekä omani että miehen), joihin liittyvät huolet ovat paitsi vieneet viimeisetkin yöunien rippeet, myös kaiken positiivisen energian ja innostuksen tehdä asioita, joista tykkään ja joista yleensä nimenomaan ammennan sitä hyvää energiaa.



Voimakivi


Ja mitä väsyneempi olen, sitä vähemmän jaksan huolehtia siitä, mitä syön, jos ylipäätään syön yhtään mitään, ja koska en huolehdi siitä, mitä syön, jos syön, sitä väsyneemmäksi muutun, mutta silti en nuku. 

Hyväntahtoisia neuvoja melatoniinin (naurattaa, kun kirjoitin ensin vahingossa "melamiinin", enkä huomannut siinä mitään kummallista) ja nukahtamislääkkeiden käytöstä satelee, mutta kumpikaan niistä ei ole vaihtoehto. Viattomaksi mainittua melatoniinia joskus kokeilleena voin sanoa, että jäi yhteen kertaan. Kuuluin tottakai juurikin siihen häviävän pieneen prosenttiin ihmisistä, joiden ennestään huonot yöt aine sotkee lopullisesti, ja rauhallisten unien sijaan aloin nähdä sen sortin painajaisia, että ei kiitos niitä enää.

Sen sijaan lainasin kirjastosta Leeni Peltosen Valvomo-kirjan (kiitos Ulla vinkistä), jota olen nyt lukenut vähän yli puolen välin.






Kirjan lukeminen on tuntunut jotenkin hassulta ja samalla vähän karmivan oudoltakin, koska Leenin unettomuuselämä on ihan täydellinen kuvaus omastani, ja välillä olen pysähtynyt ihan tosissani miettimään, että luenko sittenkin omaa tekstiäni.

Mieli tekisi jo kääntää ne viimeiset sivut esiin ja lukea, miten uneton lopulta oppi nukkumaan, mutta luen kuitenkin järjestyksessä, josta on ollut se hyöty, että iltaisin olen nukahtanut kirja sylissä (joskin herätäkseni viimeistään parin tunnin päästä valvomaan, mutta silti).

Loppuratkaisua odotellessa päätin sen sijaan, että vaikka en jaksaisi kättä liikauttaa, ravintopuoli on saatava edes jollain lailla takaisin raiteilleen, ja ajattelin aloittaa siitä, että alan taas tehdä päivittäin jonkunsortin vitamiinipitoisen smoothien. Blenderi kun on jo pitkään vaan kerännyt pölyä keittiön pöydällä. Ja jotta joku vartioisi, etten jätä pöperöä heti ensimmäisen väsyn iskiessä tekemättä, ehdotin ystävälleni Annelle "haastetta",  jossa kumpikin paitsi pyöräyttää itselleen päivittäin terveellisen smoothien, myös lähettää siitä toiselle kuvan ja tiedon siitä, mitä päivän mukillinen pitää sisällään. Ja olikin kyllä aika kiva idea, vaikka itse sanonkin.





Pelkästä ajatuksesta piristyneenä keittelin pitkästä aikaa myös ison kattilallisen maistuvaa kasvissosekeittoa, johon sain samalla hukattua loput kotipihan kesäkurpitsat.  Ja samaa kyytiä paistoin pellillisen siemennäkkäriä, jonka leikkasin pieniksi ruuduiksi, joiden päälle ripottelin merisuolaa korvatakseni iltaisin parilla pikku palalla ne sipsikouralliset ja mikropopparit, joita tässä on viimeaikoina tullut suolanhimoonsa ja tyhjään vatsaan syötyä ja kärsittyä niitten takia entistä pahemmasta olosta.

Tulipahan taas itselleen todistettua, että mitä vähemmän sitä jaksaa kiinnittää huomiota siihen mitä syö tai ei syö, sitä enemmän asian muuttaminen kannattaa. Ja sama koskee liikuntaa.

Silloin kun ei jaksaisi eväänsä liikauttaa ja mieli tekisi vaan jäädä sohvalle torkkumaan, sitä palkitsevampaa on sinnitellä ja lähteä ulos. Raitis ilma ei petä koskaan.

Huolestuin kyllä ihan tosissani siinä vaiheessa, kun huomasin, että en kertakaikkiaan jaksa edes puolikasta golfkierrosta pelata, koska olen niin kertakaikkisen poikki, mutta lähdin kuitenkin muitten mukana kävelemään ja keräsin yhtenäkin iltana toisten pelaillessa pienen ämpärillisen mustikoita kentän metsästä. Siitä tuli jotenkin erityisen hyvä fiilis. Etenkin kun samaiset mustikat tuli käytettyä niihin haaste-smoothieihin, joilla oli ihan selvästi energisoiva vaikutus.


Mutta mikä niissä töissä (ja öissä) sitten mättää?







Valitettavasti en voi (työ)asioista niin avoimesti ja yksityiskohtaisesti kirjoittaa kuin ehkä haluaisin, koska ehdottomasti suurin osa työhistoriastani sisältää kuitenkin hyviä ja valoisia vuosia, ja olisi epäreilua työantajaa kohtaan kertoa pelkästä synkästä nykytilanteesta.

Totuus on kuitenkin se, että vaikka tiedän, että sen paremmin Kreikan talouskriisi, Espanjan asuntokuplan puhkeaminen tai ruplan arvon romahtaminen (lisättynä kilpailun jatkuvalla kiristymisellä ja laajenemisella) eivät ole omaa syytäni, niillä on kuitenkin ollut työhöni niin iso vaikutus, että alkaa usko omaan tekemiseeni olla ihan tosissaan koetuksella. Tai siis on ollut jo pidemmän aikaa.

Tuntuu (eikä pelkästään tunnu, vaan asia oikeasti on niin), että aina kun vuosien pitkäjänteisellä työllä on saanut rakennettua hyvin toimivan yhteistyökumppanuus- ja asiakassuhteen, joka ei tällä omalla alallani todellakaan kaiken kilpailun puristuksessa käy hetkessä, iskee kohdemaassa totaalinen lama tai tapahtuu jotain muuta niin merkittävää, että kaikesta molemminpuolisesta tahdosta huolimatta kaupankäynti kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Ja nyt alan olla siinä pisteessä, että en enää kertakaikkiaan pysty repimään itsestäni irti sitä, mitä pitäisi. Jos enää edes tiedän, mitä se joku on. On alkanut hämärtyä paitsi tavoitteet, myös kaiken tarkoitus.

Seinälläni on liuta eri maiden karttoja, joita tuijottelen ja mietin, mistä sitä seuraavaksi lähtisi yrittämään, mutta tyhjää lyö. Etenkin kun olen pähkäilyjeni kanssa enimmäkseen yksin. Ja tuntuu, että kyllä ne omat kortit on nyt näiden viimeisten 20 vuoden aikana käytetty. Ikävä kyllä.

Vaan ei siitä sen enempää. Paljon jää nyt avaamatta, mutta ehkä tuosta vähän pääsee käsitykseen siitä, että jossain määrin stressaantuneita tässä ollaan. Ja siihen faktaan kun lisätään omaamani ylivirittynyt tahdosta riippumaton eli autonominen hermosto, jonka ansiosta aivot ovat myös öisin yliherkkyystilassa ja valmiina toimimaan, voin sanoa, että ei tässä ihan hirveästi pääse hyvillä yöunilla kehuskelemaan.




Ihailin Habitaressa näitä akustiikkalevyjä
Voisin rakennella niistä itselleni äänieristetyn tilan, johon voisin vetäytyä nukkumaan.


Ja ettei asiat olisi ihan noin yksinkertaisesti, mies sai pari viikkoa loman jälkeen omiin töihinsä liittyviä uutisia, joita ei nyt kertakaikkiaan olisi tähän saumaan toivottu.

Puhelinsoitto tuli päivää sen jälkeen, kun olin miehelle taas kerran näitä työhuoliani väsyneenä purkanut ja kysynyt, että mitä jos en enää kertakaikkiaan jaksa tai mitä jos työpaikkani jonain päivänä lakkaa olemasta, ja aina yhtä ymmärtäväinen mies lohdutti sanomalla, että "Älä kuule sitä murehdi. Kyllä me pärjätään. Ja kunhan saat huilata, niin kyllä me jotain keksitään tilalle".

Vaikka tiesinkin, että mies on aina samalla puolella, niin helpotuksen itkuhan siinä tuli, kun sillä hetkellä itsekin uskoin, että niin se on. Kyllä me pärjätään. Ja taisin nukkuakin seuraavana yönä poikkeuksellisen hyvin. Omassa mittakaavassani siis.

Mutta sitten tuli se puhelu, jonka sisältö kaikessa lyhykäisyydessään oli se, että yksinyrittäjänä toimivan mieheni tärkein ja pitkäaikaisin asiakas oli saanut eräältä isolta firmalta niin halvan tarjouksen, että sillä nollattiin parinkymmenen vuoden ajan hyvin toiminut yhteistyö ja kaikki se lisäarvo, jota mies on omalla persoonallaan, ekstrapalvelualttiudellaan ja kaikella toiminnallaan asiakkaalle tuonut (perustuu asiakkaan omilta asiakkailta tulleeseen palautteeseen, ei omaan yksipuoliseen näkemykseeni).

Mutta koska eletään maailmassa, jossa ikävä kyllä vain euroilla tuntuu olevan merkitystä (kunnes toisinaan huomataan, että onkin säästetty väärässä paikassa ja huonontuneen palvelun ja sen mukanaan tuomien mahdollisten reklamaatioiden  myötä säästöistä tuleekin jotain ihan muuta), lopputulema oli se, että käytännössä miehen pikkuruinen yritys lakkasi olemasta sillä samaisella hetkellä. Ja siinä katosi myös edellisen päivän hetkellinen helpotus koskien omaa työtäni ja sitä että "kyllä me jotain keksitään". Nyt on vaan jaksettava ja yritettävä.

Ja jos joku nyt miettii, että no eikös ukkelilla muita asiakkaita ole (toki, mutta niin pieninä murusina, että niistä ei iman sitä puuttuvaa palaa saa leipää aikaiseksi) ja noinko helposti sitä luovutetaan (ei, koska ei ole luovutettu ennenkään) ja eikös sitä nyt muka mitään muuta löydy tilalle (pakkohan se on), niin vastaan, että tässä ei ole kyse pelkästä työstä työnä, vaan siitä, että saa tehdä työtä, josta tykkää ja jonka kokee mielekkääksi ja tärkeäksi. Olkoonkin, että mies yrittää alalla, joka on tulomielessä ihan niitä vihoviimeisimpiä. Siis tarkoitan sitä, että jos aikoisi palkoille päästä, niin ihan mitä tahansa muuta kannattaa valita. Ja vaikka olen joskus salaa mielssäni tai välillä ukkelille puoliksi leikillään heittänyt, että rahakkaampiakin hommia oltaisiin voitu keksiä, niin mieluummin silti näen, kuinka mies joka aamu herää omana positiviisena itsenään uuteen työpäivään ja tulee vihellellen kotiin. Ihan hirveää, jos pitäisi jo lauantaina alkaa ahdistua siitä, että kohta on sunnuntai ja sitten onkin jo maanantai ja pakko taas mennä töihin.

Että semmoista täällä.

En nyt enää muista, kauanko noista huonoista uutisista tarkkaan ottaen on, kun on hämärtyneet paitsi päivät ja yöt, myös viikot. Mutta jokatapauksessa alkulamaannuksen ja sen jälkeen, kun oltiin miehen kanssa tehty synkkiä laskelmia siitä, miten selvitään paitsi yrityksen jäljellejäävistä, myös omista pakollisista kuluista, vai selvitäänkö ollenkaan, tapahtui pienimutoinen ihme ja eräiden neuvottelujen tuloksena näyttää siltä, että asioilla todellakin ON tapana järjestyä.


Jos ei tilanne nyt sentään ihan noin valoisalta näytä kuin tuo aukinainen auringonkukka..





..niin pientä toivoa tosiaan on.






Selvää on kuitenkin se, että kunhan saadaan ukkelin hommat jollain lailla takaisin raiteilleen, joku ratkaisu on myös itseni tehtävä. Tai siis olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, mutta kun en ole halunnut luovuttaa.

Tilanne vaan on nyt se, että niin kauan kuin en nuku kunnolla, en myöskään ole ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ja silloin kun en ole, ei riitä tarmoa suunnitella tulevaisuuttaan ihan tosissaan.

Haaveilla ja haihatella sentään jaksan, koska se on terapeuttista. Ja niinkuin aina käy, että kun joku asia on itselle erityisen ajankohtainen, sitä törmää kaikenlaiseen aiheeseen liittyvään vähän kaikkialla. Niin nytkin.

Tuntuu, että tämän tästä päädyn lukemaan juttuja, joissa neli-viiskymppiset naiset kertovat, kuinka ovat jättäneet entisen stressaavan työnsä ja päätyneet onnellisiksi himmelintekijöiksi.  Ja kun kymppiuutisissa kerrottiin, kuinka perinnerakentamisen saralla on pulaa ikkunaentisöijistä, kävin heti kuukkeloimassa kursseja ja näin jo itseni omalla pikku pajallani rapsuttelemassa lohkeillutta maalia ikkunanpuitteista. Mutta enimmäkseen päässäni pyörivät ajatukset ovat tottakai jonkun sortin romantisointia, koska selvää on, että himmelinteko ei herkästi elätä, eikä ikkunaentisöijän työ todellakaan ole mitään kevyttä raaputtelua. Mutta silti.

Samaisessa Hesarin artikkelissa, josta poimin aiemman erittäin osuvan diagnoosin ylivirittyneestä autonomisesta hermostosta,  unitutkija Markku Partinen kirjoittaa näin

YLIVIRITTYNEISYYDESSÄ on hyviä ja huonoja puolia.

”Tällaisella ihmisellä on hoksottimet herkässä: hän havaitsee ympäristön tapahtumia paremmin kuin muut. Hän on myös idearikas sekä luova ja huomaa rivien välistä asioita, joita toiset eivät välttämättä huomaa. Näitä piirteitä kannattaa hyödyntää ammatinvalinnassa.”

Kiitos tästä Markku. Nyt vaan pitäisi keksiä miten.


Näillä muutamilla messukuvilla ei ole jutun kanssa juuri mitään tekemistä. Paitsi että jos nyt saisin aloittaa kaiken alusta, alkaisin nuoreksi ja taitavaksi muotoilijaksi, joka suunnittelisi ja työstäisi kauniita, kestäviä ja nerokkaita käyttöesineitä suomalaisesta puusta kaikenmaalaisiin koteihin.
















Mutta koska en voi, on jatkettava tästä. Johonkin suuntaan.

terveisin Oman elämänsä Käpylehmä. Väsynyt, mutta hengissä.


59 kommenttia:

  1. Kiva kuulla susta pitkästä aikaa 💕

    Kylläpäs siellä on nyt kuraa tullut ovista ja ikkunoista. Muuta en osaa sanoa kuin: toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin. Itse täällä edelleen työttömänä olemattomia työpaikkoja hakiessa, koen että kaikki on kuitenkin hyvin. Kuinka kauan, se jää nähtäväksi.

    Tsemppihalit lähetän täältä teille molemmille ja toivottelen hyviä unia 😊

    Ja smoothiehaasteen voisin varastaa, jos vain löytäisin haasteeseen kaverin. Pakkasessa NIIN PALJON marjoja, pakko niitä on ruveta käyttään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija <3

      Toki mieluummin olisin kirjoittanut jostain mukavammasta aiheesta, mutta nyt en vaan kertakaikkiaan jaksa mitään "turhaa".

      Asioilla tosiaan on aina puolensa ja niin typerältä kuin se kuulostaakin, niin tunnustan tällä hetkellä tuntevani kateutta jo pitkään osittain lomautettuna ollutta kolleegaani kohtaan, joka omasta näkövinkkelistäni katsottuna "saa aina välillä huilata". Ja samaa kateutta voin rehellisesti sanoa tunteneeni myös silloin, kun pian irtisanotuksi tulonsa jälkeen, parillekin ystävälleni avautui ennalta-arvaamattomia täysin uusia ovia (niinkuin olen jo aiemmin kirjoittanut uskovani sullekin jonain päivänä käyvän). Että en tiedä sitten, onko tässä kyse siitä, että oikeastaan toivon, että joku muu tekee ratkaisun mun puolesta, kun en itse osaa, mutta just nyt voisin mieluusti ottaa aikalisän ja vaan opetella nukkumaan ja miettiä sen jälkeen, mikä musta tulee isona.

      Kiitos tsemppihaleista ja jos et saa ketään innostumaan smoothiehaasteesta, niin mulle voi mieluusti lähetellä kuvia. Ja niitä marjoja :)

      Poista
    2. Mä en itsekään saanut tehtyä päätöstä hypätä huonosta työympäristöstä pois, joten toisen tekemä päätös oli alkuharmituksen jälkeen kuitwnkin suuri helpotus 😊

      Poista
    3. Mulla on tässä ehkä eniten kyse siitä, että olen tuskastunut ja turhautunut siihen, etten enää pysty samaan kuin joskus. Olkoonkin, että maailmalla on parinkymmenen, tai vaikkapa vaan kymmenen vuoden sisällä tapahtunut niin paljon muutoksia, jotka ei todellakaan ole helpottaneet asioita, niin silti sitä vaatii itseltään samanlaisia tuloksia kuin silloin "vanhaan hyvään aikaan" ja iskee huonommuuden tunne, kun ei onnistu. Eikä yhtään auta se, että monilla isommillakin saman alan yrityksillä menee huonosti. Mieluummin kuulisin, että joku edes sanoo, että hyvin menee, mutta menkööt :). Antaisi uskoa tulevaan.

      Mutta se on hieno kuulla, että susta on alkanut tuntua siltä, että kysessä oli ennemminkin onnenpotku, vaikka alkuun tottakai kurjalta tuntuikin. Se on selvää.
      Ja sitäpaitsi, sulla on niin hyvää "keppari"- ja muuta ompeluosaamista, että siitä saisit helposti itsellesi tuloja, kun niin päätät :)

      Poista
  2. Voi peppu, etten paremmin sanois :(( Koska onhan tollanen tilanne aivan suolesta, eikä mistään muualta. Oikein vihaksi laittaa teidän molempien puolesta.

    Sä oot kyllä niin huippu, kun jaksat kaikesta huolimatta pohtia noin osuvasti ja perusteellisesti. Niinhän se on, että tilanteeseen käsiksi vaan kaikin tavoin, miten vain voi. Sen oot niin selvästi tehnyt jo, että sata kultamitalia laittaisin sulle Annukka <3

    Toi ylivirittyneisyys-homma on omankin kokemuksen mukaan vähän kaksipuolinen juttu. Toisaalta ottaa rankasti koteloon, että (totisesti) havainnoi kaikkea ja paljon, kun joka tilanteessa se ei suinkaan ole mikään siunaus. Toisaalta on sitten toi kivempi juttu, luovuus. Balanssin löytäminen on välillä kiven takana, joskus ihan mahdotontakin, mulla ainakin. Laidasta toiseen vetelyä, pöh.

    Kottikärryllinen onnekkaita käänteitä sinne teille, sellaset laitan tulemaan nyt heti! Toivottavasti tulee pika expressinä perille <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö Taru, että salaa toivoinkin, että lukisit tän, koska mää niin tiedän, että aina ymmärrät <3. Me kun ollaan molemmat sellasia oman elämämämme meedioita (vai peräti noitia), vaikka välillä pääsis helpommalla, kun ei osais lukea yhtään mitään yhtään minkään rivien välistä.. (toi mitä uni-Markku kirjoittaa siitä ympäristön tapahtumien havainnoinnista ja rivien välistä lukemisesta, on mun mielestä tässä välillä niin rasittavassa yliviritysaivoisuudessa ihan sitä parasta, koska ilman sitä ominaisuutta tulis tuskin pohdittua asioita niin paljon ja jos jotain rakastan, niin se on justiin se asioiden pohtiminen).

      Mää niin lähetän sulle sillä samalla kottikärryllä sydämen mallisia kultakiviä kiitokseksi <3

      Poista
  3. Olenkin jo ihmetellyt mihin olet hävinnyt, mutta nyt ymmärrän, ettei tuollaisten uutisten jälkeen ensimmäisenä ole mielessä bloggaaminen tai toisten blogien lukeminen.
    Toivon ja uskon, että vielä näet valoisampiakin päiviä. Neuvoa en osaa, mitä pitäisi tehdä. Kuulostaa kuitenkin aika lupaavalta miehesi työasioiden järjestyminen. Sinun pitäisi nyt keinolla millä hyvänsä saada nukuttua kunnolla, mutta kun ajatukset pyörivät huolien ympärillä, niin uni karkaa ja yöllä kaikki asiat vaikuttavat vielä mustemmilta kuin mitä ne päivän valossa ovat.

    Tsemppiä ja voimia tähän vaikeaan tilanteeseen sinulle <3 T. Krisse

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskotko Krisse, että se, että olet huomannut mun "puuttumiseni" on ihan tositosi tärkeää. Siitä, että joku muistaa olemassaolon, vaikkei pitkiin aikoihin näy, eikä kuulu, saa oikeasti voimaa, joten kiitos siitä <3.

      Ihan varmasti tässä on valoisampia päiviä luvassa. On vaan ollut tosi huonoa jaksoa nyt ja jotenkin niin erityisen outoa nähdä aina niin positiivinen mieskin "lamaantuneena". Mutta ollaan jo tosiaan kaikenlaista tässä keritty pähkäillä ja kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu. Eikähän työ tietenkään ole koko elämä, mutta oleellinen osa kumminkin silloin, kun on vielä velvoitteita, joista on pakko selvitä. Mutta oikeassa olet siinä, että jollain ihmene konstilla tässä on nyt saatava unet takaisin edes jollekin mallille. Koskaan en ole hyvä nukkuja ollut, mutta nyt ollaan jo siinä rajoilla, että alkaako kääntyä sairauden puolelle.

      Kiitos <3

      Poista
  4. Voi Annukka! Kyllä teitä nyt koetellaan. Minulla ei ole sinulle okeita tai edes hyviä sanoja. Olen huomannut että monet neli-viisikymppiset naiset miettivät elämönsä suuntaa ja haluavat jotain muuta kuin ikuista oravanpyörää. Minä mukaan lukien. Himmelintekijää minusta ei tule, mutta nykyinen meno on kestämätöntä! Toivottavasti miehesi työn suhteen saatte pian jotain todella positiivisia uutisia ja haluan toivottaa sinulle voimia oman tulevaisuuden miettimiseen. Ei ole helppoa ei. Harvoin sitä haluaa tai edes voi täällä blogimaailmassa oikeasti kertoa mistä tuulee, vaikka välillä siitä saattaisi olla apua omaan jaksamiseen. Koitetaan jaksaa, ehkä se onnellisuuden ja tasapainon tunne löytyy vielä joskus työelämästäkin....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihan tositosi paljon Kati <3.

      Omaan tilanteeseeni olen jo "tottunut", koska sitä on jatkunut jo pari-kolme vuotta. Ja koko ajan tavallaan olen valmistautunutkin johonkin "uuteen", mutta jotenkin kaikki mun suunnitelmat on tuhoutuneet johonkin. Viimeisimpänä "merkkinä" siitä (omasta mielestäni siis), että "ei mun kannata mitään yrittää, koska en onnistu kuitenkaan" oli se meidän toissakeväinen tulipalo, joka tuhosi kaiken sen ilon ja uuden, joka mulla oli sillä hetkellä aluillaan. Ihan konkreettisesti. (Voi olla, että mulla on sen ylivirittyneen hermoston lisäksi myös joku ylivirittynyt taikauskotaipumus, mutta siihen kevääseen vaan kasaantui niin paljon esteitä kaikelle sille uudelle, mitä mulla oli mielessä, että olen sen sijaana päätynyt roikkumaan "vanhassa hirressä"). Silti jaksan luottaa siihen, että jonain päivänä tulee mun(kin) vuoro löytää ne oman elämäni himmelit :). MIestä on vaan käynyt surku, kun oikeasti rakastaa sitä, mitä tekee/on tehnyt. Olkoonkin, että on ihan kädestä suuhun hommaa.

      Kyllä me jaksetaan ja löydetään se tasapaino. Kiitos vielä oikeasti tosi paljon, kun kirjoitit <3

      Poista
  5. Eikä!! Tämä oli niin pysäyttävä ja ikävä kyllä myös aavistuksen omakohtainen postaus. En monestakaan syystä omassa blogissani halua valottaa elämämme synkkiä puolia, vaan keskityn asioihin, joista tulee meille energiaa, mutta kovin on hankalaa ja takkuista työrintamalla ja taloudellisesti juuri vastaavalla tavalla kuin mitä kuvailet. Otsikkosi kiinnitti huomioni juurikin, kun on tässä myös viikko valvottu. En millään muotoa kärsi noin totaalisesta unettomuudesta, mutta jo viikon myötä alan olla raunio. En pysty edes kuvittelemaan, mitä sinulla on. Meillä yhteistilanne on ollut hivuttavan hankala nyt vuoden. Mutta Annukka, sinä sairastut, jos et saa tuohon muutosta. Olen kerran käynyt työelämässä itse umpikujan läpi ja olin lähellä sairastumista. Kun tekee kivuliaan irtioton, asiat ratkeavat jotenkin. Mutta näinä päivinä työmarkkinat ovat niin huonot - NIIN HUONOT - että tämä irtiotto-fakta on vaikea toteuttaa. Voi että, nyt vaan niin toivon, että teillä riittää voimia ja ratkaisut löytyvät!! Sorry poukkoilevasta vastauksesta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hitto! Enpä olis toivonut, että teillä on siellä samansuuntaisia kokemuksia, koska melkoisen kuluttavaa tosiaan on (omalla kohdalla tätä on nyt jatkunut reilut parisen vuotta), mutta taitaa vaan fakta olla se, että on melkoisen yleistä tänä päivänä. Ja kyllähän tässä saa itseään siitä syyttää, että ei ole sieltä kuuluisasta laiturin päästä uskaltanut hypätä, vaan jäänyt tilanteeseen roikkumaan ja kärsimään siitä, että ei enää koe työssään sellasia onnistumisen tunteita kuin ennen, vaan paremminkin kokee olevansa ihan hyödytön (koska on sattumoisin niitten hitsin ylivirittyneiden aivojen lisäksi varustettu ominaisuudella, joka pakottaa vaatimaan itseltään aina sitä parasta suoritusta ja mikään muu ei riitä). Mutta jotenkin olen asennoitunut tähän niin, että sitten kun se päivä tulee, että joku tekee ratkaisun mun puolesta (eli mun työtä ei enää ole), se on tavallaan "helpotuskin" (hui miten tylyltä ja väärältä tuntuu kirjoittaa tuo) ja sitten on vaan pakko ottaa aikalisä ja miettiä, mitä seuraavaksi. Eikähän tässä sellaista hätää ole, kun itsellä on kumminkin viimeisenä turvana ansiosidonnainen hetkeksi aikaa, mutta ukkelillahan ei sellaista ole, kun yksinään yrittää. Jos työt loppuu, loppuu tulotkin, mutta velat kalliista työkalusta jää. Niitä ei onneksi paljon ole, mutta kuitenkin. "Ei oo heeppoo" sanoi meidän nuorempi poika pienenä. En muista mihin liittyi, mutta sopii tähänkin...

      Ja kokemusta on tuostakin työn takia sairastumisesta. Se oli ennen tätä nykyistä työpaikkaa, kun olin viimeisilläni raskaana. En nukkunut silloinkaan ja olin ihan loppu, mutta lääkäri onneksi oli jämäkkä ja määräsi jäämään kotiin. Nyt olen jotenkin niin sopeutunut tähän unettomuuteen, vaikka vihaankin sitä, että joka ilta toivon, että josko tänä yönä nukkuisin. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä varmemmin valvon.

      Koitetaan pitää kynsin hampain kiinni niistä energiaa tuovista jutuista niin siellä kuin täälläkin, että selvitään edes jollain lailla täyspäisinä <3

      Poista
  6. Kyllä nyt oli synkää luettavaa. Vaikka kerrontasi on jouhevaaa niin ei tuosta hymy huulille tullut.
    Katsoin saman uutisen ikkunapokakorjaajista ja arvelin että mukava työ olisi siinä jollekkin joka sen tyyppisestä tykkää. Minun on puurrettava hommani loppuun nykyisessä työssäni (olenko jo vanha). Muutama vuosi sitten nelikymppinen kaverini valitteli silloista työtään ja arveli siirtymistä johonkin muuhun, kannustin vaihtamaan alaa koska ikä oli vielä sopiva. Teki näin (ei tietenkään minusta johtuen) ja on nykyään tyytyväinen. Joten kannustan sinuakin tekemään jotain mieleistäsi kun vielä on työvuosia jäljellä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieluusti olisin iloisempia kirjoitellut, mutta nyt ei vaan kertakaikkiaan jaksa viritellä mitään kevyttä. Sen paremmin kuin lukeakaan. (Aina välillä avaan bloggerin lukulistan, mutta en ole paljon otsikoita pidemmälle katsellut, koska väsyneenä ennestään synkkä mieli on moninkertaisesti synkempi kuin virkeänä, enkä nyt vaan kertakaikkiaan pysty samaistumaan mihinkään hyvän mielen hehkutukseen, vaikka haluaisinkin.)

      Musta tuntuu, että nykyään nimenomaan se neljänkympin ikä on se "irtiotto-ikä" ja nostan hattua kaikille (ja samalla vähän kadehdinkin), jotka ovat niin rohkeita, että uskaltavat muuttaa kokonaan suuntaa. Itselläni ei vielä silloin ollut sen suuntaisia ajatuksia, eikä toiveita, vaan olin onnellinen työssäni, mutta nyt on pari-kolme viimeistä vuotta olleet sellaisia mietinnän paikkoja. Ja juurikin siitä syystä suoritin mm. sen sisustusalan ammattitutkinnon, että tulee uutta sisältöä elämään, mutta totuus on se, että kyllähän nää työhuolet on syöneet energian niin tyystin, etten ole jaksanut edes ajatella sisustushommien tekemistä. On kuitenkin sellaista, jota voi ja haluaa tehdä vain silloin, kun on hyvällä, virkeällä ja luovalla tuulella.

      Tietäisin vaikka kuinka monta juttua, joita haluaisin työkseni tehdä, jos ei tarvitsisi yhtään välittää siitä, maksaako niitten tekemisestä joku vai ei. Mutta hitsit, kun on vielä niitä taloudellisia velvoitteita, joista on pakko huolehtia. Koko ajan toki vähemmän kuin ennen, mutta silti.
      Ja yleensä kerään sen hyvän energian harrastamalla niitä itselleni mieluisia juttuja, mutta nyt ei tosiaan ole virtaa riittänyt siihenkään. Mutta ei tässä nyt kumminkaan mikään maailmanloppu ole käsillä, joten kyllä se tästä. Luotan siihen, mitä meidän vanhempi poika mun mielestä niin ihanasti sanoi: "Älä sure äiti. Kyllä me pärjätään, kun meidän perhe on niin hyvä porukka, kun kukaan ei ole laiska, eikä tyhmä" <3



      Poista
  7. Minä sairastuin useita vuosia sitten masennukseen, jonka johdosta jouduin pitkälle sairauslomalle. Lääkäreiden ja työnantajan kanssa neuvoteltiin, jotta voisin palata osa-aikaisesti työhöni, tai siis lääkärit puhuivat työnantajalle, että ainoastaan osa-aikainen työ sopisi nyt minulle. Työnantaja sai miettimis aikaa pari viikkoa, että onko osa-aikaista työtä tarjolla, mutta eipäs ollutkaan minun kohdalla tarjota vaikka siellä muita olikin jotka tekivät vajaata työviikkoa. Irtisanoivat, koska en kyennyt täyspäiväiseen työhön. Siitä asti olen ollut työttömänä nyt lähes neljä vuotta. Ja työhistoriani siinä firmassa oli 26 vuotta, että ei tuntunut mukavalle ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No johan on! Kylläpä kuulostaa kurjalta (itsessään jo tuo masennus on ihan hirveää) ja epäreilulta. Varmaan työnantaja meinasi, että jos et pysty tekemään kokopäivätyötä, et pysty töihin ollenkaan, mikä kuulostaa kyllä todellakin väärältä. Etenkin jos tosiaan muita vajaata viikkoa tekeviä kuitenkin oli. Ja kyllä siinä 26 vuodessa varmaan olit kerinnyt antaa näyttöjä siitä, millainen työntekijä olet. Vihaksi pistää tommonenkin, eikä varsin auta masennuksesta parantumista.

      Olen pahoillani sun puolesta ja lähetän täältä väsyneet, mutta lämpimät halit <3

      Poista
  8. Olet monesti ollut mielessäni, ja olen miettinyt, että mitähän sinulle kuuluu. Ja sitten luin tämän. Kyllä se työ on kuitenkin niin tärkeä ja iso osa elämää, varsinkin jos ei ole kyse pelkästään mistään "leipätyöstä" vaan sellaisesta josta jopa vielä tykkää, että sen menettäminen tai menettämisen pelko tyhjentää pään. Ja sitten ovat vielä nuo univaikeudetkin. Taisin minäkin kysyä sinulta jossakin kommentissa melatoniinista ja nukahtamislääkkeistä, ja nyt tunnen itseni varsin typeräksi, kun en tiennyt, että ne eivät sinulle sovi.

    Itse olen tällä hetkellä paljon paremmissa voinnissa, ja jos mitenkään voisin, lähettäisin osan voimistani sinulle.

    Halauksia sinulle, ystäväni! Vaikka et ystäväni oikeassa elämässä olekaan, niin tunnut siltä. <3 Toivon teille kaikkea hyvää! Ei, vaan parasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän se tässä onkin niin hanurista, että vaikka työ ei ole mulle mikään itseisarvo, eikä mittari (mitähän noillakin mahdoin tarkoittaa), niin kyllä se tai sen puuttuminen kuitenkin niin moneen asiaan vaikuttaa, että jos työelämässä joku asia hiertää, niin heijastuuhan se pakosti ihan kaikkeen. Ja ikävä kyllä mulla aina ensimmäisenä niihin uniin, jotka on mulla muutenkin niin herkässä. Ärsyttää herätä jokaikiseen rapsahdukseen riippumatta siitä tuleeko se pään sisältä vai ulkopuolelta. (Tosta ominaisuudesta on kuulemma ollut joskus ennen muinoin hyötyä, kun tällaset yliherkät on olleet muitten nukkuessa hyviä leijonavahteja).
      Omaan tilanteeseeni olen jo asennoitunut sillä mielellä, että tulee mitä tulee, jos tulee, koska tätä ankeaa jaksoa on ollut jo reilut pari vuotta, mutta toi miehen tilanne säikäytti ihan tosissaan, koska sitä on tollanen yksinyrittäjä tosiaankin ihan yksin. Ei tuu päivärahoja tueksi, eikä mitään muutakaan, mutta velvoitteista on silti suoriuduttava. Huoh. Inhoan tätä tilannetta, mutta niinkuin kirjoitin, pientä toivoa paremmasta on, mutta väsyneenä mikään ei tunnu samalta kuin virkeänä ja sitä suhtautuu kaikkeen niin paljon pessimistisemmin, eikä usko, vaikka joku sanoo, että tää asia on kuule nyt järjestyksessä. (Just sanoin miehelle, kun raaputin jotain Casino-arpaa, että jos sieltä paljastuis 250.000 euron voitto, en varmaan uskois sitäkään, vaan repisin arvan roskiin :). Mutta ei oo pelkoa mistään pikavoitoista. Kyllä se on niin nähty, että meidät on luotu pärjäämään omillaan).

      Kai mun aivot on jotenkin erityisen kummalliset, kun melatoniinin lisäksi tuli painajaisi sellasesta teestäkin, joka on tarkotettu illalla juotavaksi, että nukahtais paremmin. Että pareen, kun jätän kaikki poppakonstit käyttämättä.

      Mieluusti olisin myös sun oikean elämän ystävä <3. Ja kyllä mulla sellainen olo on, että ollaankin. Ja vaikka en juuri mitään ole jaksanut tässä viimeaikoina lukea (koska mikään "kevyt" tai "turha" ei nyt kiinnosta), niin sun Intia-postaukset olen lukenut jokaikistä sanaa myöten ja uskotko, että ne on olleet terapeuttisia, koska ne on hetkeksi vieneet ajatukset pois tästä mikä nyt on pinnalla. Että kiitos niistä ja tosta parhaasta kans <3

      Poista
  9. Elämä koettelee teitä. Vaikea keksiä mitään lohduttaa, mutta kyllä se niin totta on, että asioilla on tapana järjestyä.
    Meillä on oltu kymmenen vuotta sitten tilanteessa, jossa molemmat työttömiä ja sitten velkarahalla oma yritys saatiin alkuun. Minun voimani menivätkin siihen alkuvuosina stressiin ja valtavaan työmäärään ja siksi olen nyt työkyvyttömyyseläkkeellä.
    Mutta elämä on jatkunut ja tilanne huomattavasti helpottunut.

    Kyllä aurinko vielä teillekin paistaa, voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkin jostain vetänyt sellaisen johtopäätöksen, että sulla on ollut vaativa työ, mutta en tiennyt tuosta yrityksestä ja siihen liittyvästä stressistä ja sairastumisesta. Kurjia juttuja. Sinä(kään) kun et varmasti ole luovuttajatyyppiä ja sitä sitten tavallaan pakon edessä vetää itsensä ihan henkihieveriin.
      Mulla on itsellä ehkä tässä viimeiset pari vuotta sellainen turhautunut ja tuskastunut olo, kun en ole pystynyt siihen, mihin ennen. Ja vaikka sen ihan hyvin tietää, että olosuhteet ja kilpailutilanteet ja ihan kaikki on tässä vuosien varrella muuttuneet (eikä todellakaan helpompaan suuntaan), niin silti sitä ottaa henkilökohtaisen murheen kaikesta. Olen niin tottunut siihen, että olen paremminkin tuonut rahaa ja nyt koen olevani pelkkä "kulu", kun yritykset ei tuota tulosta. (Kukaan ei mulle mitään tän suuntaista ole sanonut, mutta kun sitä haluais olla itse tyytyväinen omaan tekemiseensä, että se tekeminen olis mielekästä, niin se on se juttu. ja nyt kun en kertakaikkiaan nuku, niin stressi moninkertaistuu ja itsetunto ja jaksaminen on ihan nollilla).
      Mutta kunhan saadaan ukkeli takaisin tien päälle, niin kyllä se tästä. pakko.

      Kiitos apuvoimista!

      Poista
  10. Huh huh, rankkoja aikoja joudutte nyt elämään. Toivottavasti ne miehesi työjutut nyt pian tulisivat kuntoon. Hyvä, että sait tuon ruokapuolen jo toimimaan, nyt sitten tarvitsee vielä unta saada kuulaan.
    Minä olen sellainen, että kun töissä on tiukkaa ja minulla stressiä kertyy, ei uni tule. Tai siis kyllä tulee, mutta tunnin tai kahden pätkissä. Kauan kun olen nukkumatta niin vastustuskyky tippuu ja alan sairastelemaan.
    Tsemppiä Annukka! Toivon todella, koko sydämestäni, että saisitte pian asiat kuntoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan tuntuu väärältä edes "valittaa" tämmöisestä, kun eihän tässä nyt tosiaan maailmanloppu ole kyseessä ja niin monet muut elää ihan samassa tai oikeasti paljon, paljon stressaavamassa tilanteessa, mutta kun on meille uusi tilanne, niin kyllähän se mielen on matalaksi vetänyt. Erityisesti tuo miehen juttu. Omaani olen jo niin tottunut, kun on reilut pari vuotta jo ollut samanlaista. Ei auta vaikka kuinka päätään seinään hakkaa, kun ei vaan kertakaikkiaan onnistu, niin ei onnistu. ja kun sitä sattumoisin on sitä kaliiperia, joka ei kelpuuta itseltään mitään mikä on "sinnepäin", eikä ymmärrä sitä, että kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, niin tässäpä sitä nyt sitten taas vatvotaan ja valvotaan. On tullut harmillisen tuttu kumppani siitä unettomuudestakin ja olisin valmis maksamaan pienen omaisuuden siitä, että saisin tähän väliin yhdet kunnon katkottomat yöunet. Sitä kun on heti ihan kuin joku kokonaan toinen ihminen, kun/jos joskus herääkin aamulla virkeänä. Ehkä hienoin tunne, mitä tiedän.

      Syömisten suhteen on ollut pakko jaksaa skarpata, koska muuten kuihdun olemattomiin. Mulla kun se huono syöminen tarkoittaa makean syömisen tai muun mässäilyn sijasta ennemminkin sitä, etten syö mitään ja se on huonompi homma se. Marjamössöt kumminkin piristää, kun vaan jaksaa niitä värkätä.

      Kiitos paljon toivotuksista ja toivomuksista <3

      Poista
  11. Eipä kivoja uutisia :(
    Koittakaa jaksaa pysyä valoisalla mielellä , en nyt tarkoita riemusta hyppiä , mutta toiveikkaana. Itse uskon edelleen tuohon alussa kirjoittamaasi : asioilla ON taipumus järjestyä .
    Väliin meitä koitellaan ja toisia vähän enemmän ja useammin , joihinkin voimme itse vaikuttaa, useimpiin emme .
    Halit <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eipä ollut tosiaan mitään parempia uutisia tähän väliin, mutta mulle oli kiva ylläri se, että näen sut täällä. Välillä aina mietinkin, mihin olet kadonnut. Vaikka niin on kyllä kadonnut puolen muutakin blogimaailmaa. Taitaa olla vanhanaikaista tää tämmöinen kirjoittelu nykyään, mutta mulle ainakin tärkeä henkireikä. En vaan ole edelleenkään "insta-tyyppiä", kun tykkään tämmöisestä hidastempoisesta meiningistä, jossa saa rauhassa lukea ja kirjoittaa. Mutta täähän ei siis liittynyt millään lailla mihinkään. Kai.

      Kyllä me koitetaan säilyttää valo mielessä, vaikka se umpiväsyneenä onkin välillä vaikeaa. Mies sentään onneksi nukkuu yönsä kunnolla, mikä on ihana (ja samalla kadehdittava) asia.

      Eikähän tässä mikään maailmanloppu ole kumminkaan kyseessä, joten siitä lähdetään, että asiat järjestyy tavalla tai toisella.
      Kiitos <3

      Poista
    2. Kyllä täällä käyn kurkkimassa välillä, vaikka muuten hiljaa olen ollutkin <3

      Poista
  12. Voi Annukka, mä niin toivon, että asiat ratkeavat, sä saa nukuttua ja ukkeli töitä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mä niin toivon, että sun toivomus toteutuu. Kiitos <3

      Poista
  13. Ihana, että olet takaisin. Ole armollinen itsellesi. Teillä on nyt tapahtunut paljon ei niin kivoja asioita. Yritä jaksaa liikkua, vaikka ei huvittaisi ollenkaan ja vaikka olisit kuinka väsynyt. Liikunnalla on positiivinen vaikutus eloon ja oloon. Kuulostaa kliseiseltä, mutta asioilla on taipumus järjestyä. Ja hei, tämä postauksen tekeminen oli jo aivan huippu juttu. Meitä on muitakin, jotka ovat olleet vastaavassa tilanteessa ja ymmärrämme. Toivottavasti vertaistuesta edes tällä tavalla on himpun verran apua. Jaksamista ihan mielettömästi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kiva kommentti. Kiitos Tiina! Vertaistuki todellakin auttaa.

      Meillä oli siitä liikkumisesta joskus aiemminkin puhetta ja kyllä se todellakin niin on, että silloin kun vähiten jaksaisi, sitä suuremmalla syyllä kannattaa lähteä liikkeelle. Ihan sama mikä keli. Ja itse ainakin olen niin raitisilmariippuvainen, että se on ensimmäinen asia, jota tarvitsen työpäivän jälkeen. Väsyttää tai ei. Mutta nyt olen kyllä ollut niin poikkeuksellisen poikki, että en kävelyä kummempaa jaksa. Eilen lähdin pyörälenkille, mutta oli niin tuulinen keli, että siinä kun koitin väsyneenä polkea vastatuuleen, tuntui että sydän pysähtyy ja ajattelin, että taitaa olla siinä kohtaa parempi pistää pyörä talliin ja siirtyä jalkamieheksi. Mutta happea on saatava.

      Tää tilanne on meille nyt uusi (itselleni ei niinkään, koska työ on ollut sellaista "väärällä tavalla haastavaa" jo viimeiset pari vuotta), mutta kyllähän tämä valitettavasti nykypäivänä niin yleistä on, että todellakin nostan hattua kaikille, jotka ovat ymmärtäneet alkaa niiksi himmelintekijöiksi ennenkuin stressi on ehtinyt sairastuttaa. Itse olen välillä niin ärsyttävän harkitsevainen, että aina pitää joka mahdollisuutta puntaroida mielessään niin kauan, että se mahdollisuus meni jo. Pitäis vaan uskaltaa hypätä sieltä kuuluisasta laiturin päästä.

      Kiitos ihan todella tästä sun viestistä. Siitä tuli hyvä mieli.

      Poista
  14. Tsemppiä <3 Isoja asioita teillä mietittävänä. Mulle saa laittaa sähköpostia pikaterapiaistunnoksi :) Ja muistutan jälleen siitä, että meillä on vaan yksi kierros tässä elämän vuoristoradassa. Kuten itse sanoit, asioilla on tapana järjestyä! Minä olen aika hyvä esimerkki siitä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä on nyt kaikki viimeisetkin tsempin rippeet koitettu itsestä puristaa, mutta alkaa toi unettomuus olla sitä luokkaa, että meinaa jo väkisinkin hyydyttää sitkeimmänkin. Onneksi mies sentään nukkuu, koska se olis koko loppu, jos alettaisiin molemmat valvoa.

      Olen todellakin iloinen sun puolesta ja siitä, että olet onnellinen siellä missä nyt olet. Ikävä kyllä fakta vaan on se, että koska mulla on tuplasti ikää, tässä ei enää ihan mitä tahansa ehdi. Vaikkapa nyt opiskella muutamaa vuotta uuteen ammattiin ja vielä ehtiä työllistää itsensä siinä. Ei sillä, että tuntisin oloani yhtään vanhemmaksi kuin moni kolmikymppinen, mutta jossain kohtaa sitä vaan on otettava realiteetit huomioon. Mutta siitä huolimatta en ole ajatellut heittää kirvestä kaivoon, vaan jonain kauniina päivänä keksiä, mitä teen. Toivottavasti siihen ei enää kovin montaa vuotta kulu :)

      Poista
  15. Hei sinä kaivattu siellä! Tulin sillä mielellä tänään katsomaan sivuillesi (jo noin 25 kertaa sen turhaan tehneenä), että jos ei nyt kuulu mitään, laitan sulle sähköpostia <3 Sen verran on ollut sensorit pinnassa, että jotain on siellä päässä tapahtunut. Olen siis kuulemma myös semmoinen erityisherkkä - onko se sitten sama kuin yliviritteinen??
    Kaikenmoista kakkaa sataa välillä eikä oikeudenmukaisuudesta ole mitään tietoakaan... Mutta sanon sulle yhden vinkin: ota vuorotteluvapaa. Olen ollut kahdesti ja se tekee ihmeitä tällaiselle keski-ikäiselle, voimakkaasti tuntevalle ja usein ylikierroksilla toimivalle puurtajalle. Tai siis ollaan oltu yhdessä miehen kanssa - ja se se vasta onkin ollut antoisaa. Yllättävän pienellä rahalla tulee toimeen, kun on vapaa-aikaa sen sijaan "palkkana". Mun mielestä kaikkien pitäisi olla pakosta välillä vuorottelemassa. Siinä saa etäisyyttä mukavasti työkuvioihin - voi kehittää uusia juttuja tai saada uutta intoa vanhaan.
    Niin tai näin - kyllä oikeasti kaikki varmasti järjestyy. Ootte te niin hyvä pari / perhe, ettei muuta vaihtoehtoa voi edes ajatella. Lämmin halaus ja sylillinen tsemppiä :)
    C

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelut tahattomasta katoamistempusta ja kiitos, kun olet kaivannut <3. Uskotko, että mua lohduttaa ihan tositosi paljon, kun tuntuu, että mun olemassaololla tässä pikkuruisessa blogiyhteisössä on merkitystä. On sen verran huonoa jaksoa nyt, että se lohduttaa.

      Omaan tilanteeseeni olen jo tavallaan sopeutunut ja asennoitunut siihen, että pärjättäisiin, vaikka jäisin kokonaan ilman töitä. On kumminkin se ansiosidonnainen päiväraha turvana hetken aikaa, jos niikseen tulee, vaikkei se todellakaan mikään tavoite ole. Mutta nyt kun tuli tuo miehen yllättävä uutinen eteen, niin se tavallaan muutti kaiken, koska yksinyrittäjällä ei samaa turvaa ole. Ja koska kuitenkin jäljelle jää velvoitteita (mm. kallis työkalu, joka on osittain vielä pankin), vaikka tulot olis sen nolla euroa, niin ei enää mun päivärahalla pärjättäiskään. Eikä kyllä pelkällä mun palkallakaan. Vaikka siis todellakin pienellä tullaan nytkin toimeen ja vielä pienemmällä tultaisiin, jos niikseen tulee. Mutta valitettavasti vuorotteluvapaa ei mun tapauksessa onnistu, vaikka kivalta vaihtoehdolta kuulostaakin. En nyt oikein voi selittää miksi. Mutta jos olisin jossain isommassa työpaikassa, ihan varmaan sitä harkitsisin ja käyttäisin.

      Kyllä se tästä taas lutviutuu. Muuta en just nyt toivo kuin että saisin nukkua yön tai pari kunnolla. Kirkastuis elämä jo ihan sillä.

      Kiitos ihan todella paljon vielä kaikista kivoista lauseista ja ajatuksista <3

      Poista
  16. Yhdyn edellisiin, kädet ristissä, että kaikki järjestyy. Ja tiedätkö - siinä, että moni toivoo ja visioi sinun puolesta, nyt kun olet uuvahtanut, niin sillä on voimaa <3 Teidän eteen tuodaan varmasti juuri oikeat ratkaisut ja polut <3<3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä niin kiitollinen teistä kaikista ihanista ja aidoista ihmisistä (en sano lukijoista, koska se on liian kevyt sana), joista on tullut mulle ihan todella tärkeitä <3. Niinkuin sanot, niin siitä, että niin moni toivoo (ja uskon, että todella tarkoittaa sitä) ja visioi kaikenlaista, kun itsestä ei just nyt oikein mihinkään ole, saa todellakin lisää voimavaroja. Ja koska ei olla miehen kanssa varsin tehty kenellekään mitään pahaa, uskon, että ei olla itsekään sellaista ansaittu, vaikka aina välillä koitellaan. Että ei muuta kuin kohti niitä uusia oikeita polkuja. Vaikka vähän mutkan kautta. Kiitos Katja <3<3<3

      Poista
  17. Kun ihminen ei saa nukuttua kunnolla, kaikki asiat tuntuu ylivoimaiselle. Pienetkin vastoinkäymiset kasvaa äärettömiin mittoihin. Entäs sitten, jos ei nuku ja tulee vähän isompaa ongelmaa, ei hyvä. Nyt täytyy olla tarkkana, ettet polta ittees totaalisesti. Duuni ja -talousasiat ovat niitä, mitä ei mielellään enää tässä iässä haluaisi stressata, niistä soisi olevansa jo "vapaa." Ymmärrän sun tilanteen niin hyvin.

    Haaveilu on parhaimmillaan ensi askel uuteen ja se ei ole kiellettyä. Niin kauan, kun on toivoa, on elämää ( hirvee klisee, mut totta.) Miepä iltarukouksessa laitan voimaa ja uusia tuulia. Rohkeesti vaan uutta päin, meillä on vain yks elämä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta turiset kuomaseni. Etenkin kun tiedän, että tiedät omasta kokemuksesta millasta se on, kun ei vaan kertakaikkiaan nuku. Ihan hanurista. Etenkin siinä vaiheessa, kun nukkumaanmenosta tulee jo etukäteen sellanen pelkotila, kun pitää stressata sitä, että mahdanko tänäkään yönä nukkua vai en. Ja se nyt on ihan varmaa, että kun ne ajatukset saa yliotteen, niin ei taatusti nuku. Huoh. Mutta se on selvää (mun kohdalla), että tää tänkertainen unettomuus johtuu todellakin työperäisestä stressistä. Lomalla kun nukuin kuin pieni possu ja se oli niin taivaallisen ihanaa, ettei paremmasta väliä. Ja viikonloppuisinkin nukun ihan ookoosti. Tai siis en jää niin helposti vatvomaan mitään, vaikka heräänkin keskellä yötä valvomaan. Pystyn olemaan jotenkin paljon rauhallisempi. Eli ennenkuin on työpuolen ongelmat ratkottu tavalla tai toisella, en nuku. Ja toisaalta. Ennen kuin nukun kunnolla, en jaksa ratkoa ongelmia. Että kumpi tässä nyt sitten on se muna ja kumpi kana..

      Ja toikin on niin totta, että ei todellakaan jaksais enää tässä iässä miettiä noita talousasioitakaan, mutta minkäs teet. Onneksi ei mitään hirmu lainoja ole, mutta jotain rippeitä kumminkin vielä. Plus tietty muut pakolliset päälle. Muuten ollaan aina totuttu tulemaan pienellä toimeen, kun ei olla mitään shoppailijoita kumpikaan. Mitä nyt se hitsin auto piti just vähän aikaa sitten vaihtaa..

      Kiitos kannustuksesta ja niin se on, että meillä tosiaan on vaan yks elämä. Sen kun muistais.

      Poista
  18. Voihan turkasen tulimmainen, en voi muuta sanoa. Nyt sydämestäni toivon, että työasiat järjestyvät. Itselläni on kohtuulisen hyvät unenlahjat ja vain joskus kovassa stressissä olen valvonut ja se on ollut ihan kamalaa. Toivon todella, että asiat järjestyisivät ja saat myös hieman paremmin myös nukuttua, ettet ihan pystyyn huolien ja valvomisten kanssa kelotu. Tsemppiä ihan hirmuisesti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkoi hymyilyttää toi mielikuva pystyynkelottuneesta itsestäni :D. Ei meinaan ole ollut kaukana, mutta viikonloppuna onneksi saan nukuttua edes vähän paremmin, kun tiedän, että ei ole väliä, vaikka olisin aamulla väsynyt, kun ei ole pakko nousta ennenkuin siltä tuntuu. Ja vaikka yöllä viikonloppuna herään ihan yhtä usein, niin pystyn kumminkin nukahtamaan uudelleen paremmin, kun en ala päässäni pyörittelemään asioita. Ihana tunne, kun ei ahista.

      Mulla on just nyt hirmu luotto siihen, että asiat järjestyy tavalla tai toisella. Ja kovasti olen koittanut tsempata siinä, etten valitse sitä helppoa ja huonoa valmisruokaa, vaan koitan tehdä tuoretta itse, vaikken jaksaiskaan. Ja sillä on kyllä vissi hyvä vaikutus, joten en aio nyt luovuttaa.

      Kiitos tsempeistä Anu ja sulle kaikkea kivaa ja hyvää <3

      Poista
  19. Voi harmi mitä uutisia. Minäkin sairastuin unettomuuteen, kun talokeissi alkoi, esikoinen oli ihan vauva ja mietin yöt kuinka meidän käy ja mihin me muutamme jajaja... Eikä se sitten korjaantunutkaan pariin vuoteen se uni. :( Ihan todella paljon tsemppiä, kyllä asiat varmasti järjestyvät vaikka kuulostaakin aika kliseeltä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kuulostaa kyllä todella rankalta teidän tapaus. Vauva-aika kun ei ole sitä ihan parhaiden yöunien aikaa muutenkaan.. Saati, jos siinä sivussa on jotain ylimääräistä murhetta.

      Olen nyt pitänyt päivän viikossa kesälomaa, kun jäi päiviä vielä jäljelle, ja ajottainut vapaan viikonlopun jatkoksi. On ollut ihan todella voimaannuttavaa, kun olen vapaalla pystynyt nukkumaan edes jossain määrin paremmin. Vaikka heräilen öisin niinkuin ennenkin, en vaivu ahdistukseen, vaan pystyn ajattelemaan jotain kevyempiä juttuja ja nukahtamaan uudelleen nopeammin kuin yleensä. Mutta ans olla, kun tiedän,e ttä seuraavana aamuna kello soittaa töihin, stressaan yöaikaan ihan kaikkea mahdollista. Eli kyllä tähän pakko joku ratkaisu on keksiä. Miehen työkuvioiden suhteen on onneksi (kopkop) pientä valoa näkyvissä ja näyttää siltä, että ei ainakaan just nyt tarvi luopua tekemästä sitä, mistä tykkää.
      Että kyllä ne varmaan ne asiat tosiaan järjestyy ennemmin tai myöhemmin. Tavalla tai toisella. Kiitos ymmärryksestä ja tsempistä Katja <3

      Poista
  20. Voi ny kökkö!! Ei muuta! Paitsi että saisippa ny nukuttua ja ratkeispa muutkin hommat. Terkkuja ja tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No äläpä muuta sano. Kiitti terkuista ja tsempistä! En meinaa osata tulla sinne sun uuteen osotteeseen, mutta opin kyllä. Vähän vaan vanhalla kestää.

      Poista
  21. Voi Annukka! ♥♥♥ Oot ollu kovasti mielessä, vaikka kommenttini tuleekin kaiken kiireen yms vuoksi vasta nyt... luin kyllä postauksen heti kun se ilmestyi ja kovasti olen tosi pahoillani sun ja miehesikin vuoksi. Tämä aika on jotenkin aivan sulaa hulluutta, en käsitä tätä maailman menoa... ahdistusta ja epätoivoa suunnalla jos toisellakin. Työpaikan menetys on jotenkin kestettävissä jos se menee perheessä vain toiselta, mutta kun molemmilta samaan syssyyn niin voihan rähmä... =( Jotakin on nyt vaan pakko tulla eteen, jotain uutta ja monin verroin parempaa. Mistä sen tietää, vaikka se olis jotain aivan muuta kuin mitä olet/olette ajatelleet... Toiset ovet sulkeutuu ja toiset avautuu ja mitä niitä nyt onkaan.

    Kauhean, kauhean paljon voimia sinne suuntaan ♥ ja toivottavasti pystyt jollain konstilla nukkumaan paremmin, liian vähä uni on aivan kauhea asia ja vaikuttaa niin moneen, tiedän, koska itelläkin unen kanssa ongelmia ja ainainen väsymys... Annukka, suurensuuri halaus ja rutistus sulle! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heli <3.
      Täällä on asiat jo paljon paremmalla tolalla ja vähän näyttäis siltä (kopkop), että ukkelin ei tarvi luopua tekemästä sitä, mistä niin paljon tykkää. Ja sen uuden mahdollisuuden tarjosi samainen asiakas, joka sen nykyisen oven sulki. Sitä kohti tässä nyt lähdetään ja toivotaan, että saadaan rakennettua toimiva systeemi, josta jonain päivänä saisi ehkä jonkun euron palkkaakin. Mutta pääasia, että saisi pakolliset kulut peittoon ja on aamulla paikka, mihin lähteä. Inhimillisyys siis sittenkin taitaa voittaa. Mutta on liian aikaista veikata, miten homma lähtee pyörimään, kun ei ole vielä alkanut.

      Oma tilanne on mikä on, mutta siihen olen jo tottunut, että en sen takia kaikkia öitä valvo. Helpotti niin paljon tuo miehen uusi mahdollisuus, että tässä ollaan taas ihan elossa. Ja ajoittain jopa ihan virkeänä kun olen skarpannut syömisteni suhteen ja ollut kaiken mahdollisen vapaa-ajan ulkona. Ne on jaksamisen kannalta niin oleellisia juttuja molemmat.

      Kyllä me täällä pärjätään. Mutta kiitos <3

      Poista
    2. No jopas tuli sekavaa tekstiä, kun en lukenut ennen lähetystä. Mutta tiedän, että ymmärrät.

      Poista
  22. Tälläisiä ikäviä uutisia kuulee nykyisin liian usein. Toivon, että asianne järjestyvät pian ja uni alkaa maittaa sinullekin. Kuulostaa vähän siltä, että kärsit uupumuksesta. itsekin yrittäjänä tiedän, miten kurjalta tuntuu kun vain eurot merkitsevät, ei työn laatu. Aina löytyy joku, joka tekee homman halvemmalla tälläisessä markkinatilanteessa. Vaikka kuinka tietää, ettei asiakkaan menetys ole oman työn laadusta, joustavuudesta ja sitoutumisesta kiinni, käy se myös itsetunnon päälle. Uupumisen kanssa on hyvä olla tarkkana, sillä juuri innostuneet, työstään pitävät henkilöt sairastuvat siihen pahiten. Se ei myöskään parane itsestään. Kokemusta on. Kaikkea hyvää teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Cheri! Uskon tosiaan, että ymmärrät hyvin, koska sikälimikäli olen oikein ymmärtänyt, olet vähän samanlainen yksinyrittäjä kuin miehenikin. Eri alalla tosin, mutta kumminkin.
      Ja ehkä tässä vähän (tai siis aika paljonkin) harmittaa sekin, että yritys, joka sen vastustamattoman tarjouksen teki, käyttää pitkälti tuosta Suomenlahden toiselta puolen tulevaa työvoimaa. Ei sillä, että siinä olisi mitään sen kummempaa, mutta aina kuitenkin pistää miettimään, että onkohan kaikki asiat hoidettu ihan niinkuin kuuluu. No. Tilanne on nyt se mikä on ja tästä rimpuillaan eteenpäin. Ja itse olen nyt tehnyt niin, että kylmänviileästi pidän käyttämöttömiä lomapäiviäni viikonloppujen jatkoksi niin, että tulee aina neljän työpäivän jälkeen kolme huilia. Riippumatta siitä, mikä tilanne töissä on, olen nyt päättänyt asettaa oman hyvinvoinnin sen edelle. Ja pakosti se on myös työpaikan etu, koska unettomana en vaan kertakaikkiaan jaksa.
      Kiitos todella! Pidän sua viisaana ihmisenä, joten arvostan tätä sun viestiä erityisesti.

      Poista
  23. Minä täs luen viivellä ikean parkkipaikalla kun kerrankinehdin jotain taas lueskella.
    Kommentoimaan en juurikaan ehdi pitkäsanaisesti, mutta asioila ON tapana järjestyä! Nähtiin viikko sitten taas! Ny poika tulee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siitä lähdetään ja siihen luotetaan, että näin tosiaan on. Ei tässä muukaan auta. Terkkuja :)

      Poista
  24. Voi kun teitä nyt on koiteltu. Työ on tärkeä asia ja jos sitä ei ole tai sen loppuminen uhkaa, 'niin se kyllä syö ihmistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu on ollut vähän huonoa jaksoa nyt, mutta siitä lähdetään, että parempaa on luvassa. Ei oikein ole vaihtoehtoja.

      Poista
  25. <3 saapa nähdä tuleeko tuo sydän oikein perille. Sydämeltä se yrittää kuitenkin näyttää.

    VastaaPoista
  26. Joskus elämä tuntuu pahuksen epikseltä - eikä vain tunnu vaan myös on sitä! Elämä kyllä voittaa, sen tiedän ja sitä sinullekin toitotan, mutta se aikataulu on arvoitus - ja odottajan aika on pitkä.
    Uniongelmat ovat tuttuja täälläkin - samoin se, että parempi kun ei noita pillereitä popsi, sillä ne kerrat, kun olen yrittänyt, on koko perhe ollut hätää kärsimässä, kun tämä lady yöllä huutelee painajaisissaan apua.
    Tsemppiä sinulle ja miehellesi - onneksi teillä on toisenne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No epikseltä kyllä välillä tuntuu. Eikä aina ihan välilläkään, mutta kaikesta ollaan selvitty (kopkop) ja siitä lähdetään, että selvitään vastakin (uusi kopkop...).
      Ja nyt kun niistä huonoista uutisista (miehen osalta siis) on jo kulunut jonkin aikaa, asiat ovat lähteneet järjestymään taas kerran ja nyt tuntuu siltä, että ihan hyvä tästä vielä tulee. Ei helpolla, mutta ponnistelemalla sen eteen.

      Ei ole ollenkaan naurun asia, mutta kyllä mua alkoi hymyilyttää tuo painajaisissa huutelu. Sitä kun se just oli mullakin. Ja vielä inhottavamman niistä pelottavista ja sekavista unista tekee se, että silloin kun unissaan koittaa huutaa apua, ääntä ei tule ja painajaisesta tulee vielä painajaisempi.. Ei ole tosiaan kivaa. Eli pysyn vastakin kaukana pillereistä. Olkoot kuinka harmittomiksi mainittuja tahansa.

      Kiitos tsempeistä ja oli kiva, kun kävit. Ja kaikkea hyvää Turkuun <3

      Poista

Kiitos kivasta kommentistasi